Onko sinun pakko välittää niin paljon?

Sanani ovat kadoksissa. Miten kertoa, miten kirjoittaa siitä ja siitä? Mitä useampi sana katoaa, sitä enemmän minä katoan. Mutta pimeä syö sanojani, rouskuttaa ja rapistelee. Pelkään päivää jolloin se on syönyt kyllikseen, sillä ilman sanojani minua ei ole.
Paha olo lyö lukkoja surun sinetöidessä niitä nauhoillaan. Joka päivä minä olen enemmän lukossa, enemmän kadoksissa. En saa itseäni kammettua auki; oven saranat ovat sulaneet ruostuneeksi rautamöykyksi. Käperryn itseeni, sisäänpäin, painan pään peiton alle ja suljen silmät muulta maailmalta. Kohta muukin maailma on sulkenut silmänsä minulta, minä jään muistoksi jostain joka joskus oli. Aika kuluu, ihmismieli unohtaa. Mitä kauemmin piileskelen luolassani nuolemassa ikuisesti vuotavia haavojani, sitä harvempi minut enää muistaa.
Miksen voi koskaan kirjoittaa mitään iloista, mitään kepeää? Jotain, joka saisi ihmiset nauramaan, minut itsenikin ääneen pitkästä aikaan, hymyilemään toisilleen ja olemaan hyvällä tuulella koko loppupäivän. Jotain, jossa sanat tanssisivat, niiden helmat hulmuaisivat ja hatut heiluisivat naurun hytkeessä. Mutta en minä osaa, en osaa nyt. Minä olen surullinen ja minun sanani ovat surullisia, ne ovat uskollisia ystäviäni, jotka eivät koskaan jätä. Ellen minä kadota niitäkin kuten kadotan kaiken, kadotan kaiken sitä mukaa kun katoan itse.
Sinisen takin selkämys, korvissani soi Ultra bra: "Sinä lähdit pois / minä katselin parvekkeelta / loittonevaa selkääsi..." Milloin näen hänet seuraavan kerran, kuka minulle kertoo, mitä hänelle kuuluu? Smaragdinvihreistä silmistä ovat tulleet niin kauniit, niin surulliset. Haluaisin juosta taas kerran hänen peräänsä, tarttua takinhihasta ja sanoa Seis! määrätietoisille askeleille. Haluaisin halata häntä, silittää kultatukkaa korvanjuuresta. Haluaisi sopia, sanoa ei riidellä, muistuttaa, että maailma on muutenkin mätä ilman että me olemme riidoissa, että me olemme ne jotka pysyvät, vaikka maa pettäisi jalkojen alta ja taivas kaatuisi niskaan. Mutta enhän minä voi niin sanoa, en voi valehdella.
Minä en voi sanoa: pysyn. En voi luvata: olen aina tässä, sinun vierelläsi. En katoa koskaan. Koska minä saatan kadota, sama suu joka syö sanojani voi jonakin kauniina päivänä syödä minutkin. Olen epäreilu ystävä, en voi antaa hänelle sitä, mikä on ystävyyden kulmakivi: pysyvyyttä. Koska minä ailahtelen ja aaltoilen enkä koskaan tiedä, minne seuraavaksi menen. Etsin alituiseen paikkaa nimeltä Pois.
Paikassa nimeltä Pois ei ole mitään, on vain rauha ja hiljaisuus. On hyvä olla. Paikassa nimeltä Pois on vain yksi ongelma, minkä vuoksi kovin moni ei sitä etsi. Kun sinne kerran astuu, ei pääse enää koskaan takaisin. Piste ja lukittu.
Noin sinä sanot minulle kun minä en asetu, kun riidasta tulee dramaattinen näytelmä. Mä en puhu tästä enää tänään sadattakymmenettä kertaa. Piste ja lukittu. Tänään minä sanoin sen, pisteen ja lukitun, omilla sanoillani.
En ole ihmeidentekijä, ei kukaan ole. Rakastan sinua ystäväni, mutten ymmärrä. Katoat joka päivä kauemmaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Sitoa itseni kiinni sairaalasänkyyni? Luulen, että katoaisin silti, sillä tällä kertaa en kuihdu ja käpristy. Minä olen nyt kadoksissa, itseltäni, teiltä kaikilta. Antakaa minun olla tämä aika kadoksissa. Ehkä minä löydän jotain uutta, joka auttaa minua elämään oikeassa maailmassa kun sen aika tulee. Antakaa minun olla surkea sängynpohjalla. Antakaa minun piiloutua pilvipeittoni alle. Antakaa minun olla vanha ja väsynyt, ailahteleva ja oikutteleva, maassa oleva masennuspotilas. Sillä se minä olen nyt. Enkä minä voi löytää tietäni takaisin ennen kuin myönnän sen itselleni, ennen kuin sanon olevani sairas, tarvitsevani apua ja tätä sairaalaa, josta on alkanut tulla tuttu.
Eilen totuus tipahti sinun suustasi, viilsi veitsen lailla riitaisten sanojen merta. Kyllä minä tiedän pakenevani koko ajan, juoksevani vanhasta pakopaikasta uuteen kun poliisien pillit piirittävät entisen. Mutta minulla ei ole muuta. Minä en osaa muuta. Sinun jos jonkun pitäisi se tietää, tuntea tämäkin totuus. Jos tiedät taikasanat, kerro ne minulle, mutta jos et, ole kiltti äläkä odota ihmeparantumista. Minun on taas aloitettava alusta, taas kuoriuduttava uudelleen ja otettava ensimmäiset vaappuvat ankanpojanaskeleet ennen kuin voin sukeltaa ja nousta pintaan joutsenena, jonka sileiden sulkasiipien viuhkan alle sinäkin saat tulla suojaan, ystäväni. Mutta se päivä ei ole tänään, tänään minä istun taas sairaalasängylläni koneen kelmeässä valossa.
En kestä hänen kipuaan, hajoan hänen huoleensa, koska minä yksin olen sen saanut aikaan. En halua, että rakkautesi tuhoaa sinut, että menet itse rikki korjatessasi minua, sisko. Onko sinun pakko välittää niin, niin paljon? Meihin molempiin sattuu koko ajan kamalasti, yksin olisi vapaa tekemään omat valintansa. Ennen olisin voinut astua auton alle, jota tänään juuri ja juuri väistin, koska kukaan ei olisi jäänyt kaipaamaan samalla tavalla, tarvitsemaan minua samalla tavalla. Siksi minä annoin purppuranpunaisen auton ajaa ohi. Paljon helpompaa olisi ollut antautua. Onko sinun pakko välittää niin paljon?