Laatikossa

Kuka minut laatikkoon laittoi?

Tuskanhikinen yö ei anna armoa. Pyörin, kierin ihostani suolaantuneissa lakanoissa, tukka liiskana niskassa. Ulkomaailma sulaa sisälleni ja sisukseni ulos, ajatukset heijastelevat ikkunalasista. Sisukset painavat, sydän painaa. Joku on pistänyt siihen piikillä pahaa, avannut taas aortan ja leikannut kaiken kauniin pois.

"Hijo, people did bad things to me. And the anger wanted to fill my heart. But I decided that my heart would be filled with light. So much light there would be no room for anger."
(Laura Reseau: Red glass)

Miksi minun sydämeni on aina niin kova, kuin kuukivi? Kun haluaisin itkeä, nauraa, halata, ottaa kädestä kiinni, en useinkaan osaa kuin huutaa, kirkua, sanoa pahoja sanoja jotka pian haluaisin pyyhkiä pois. Minun sydämeni on täytetty vihalla, viininpunaisella, värisyttävällä vihalla, revitty raivon kynsillä niin auki, ettei mikään rakkaus maailmassa ole ollut vielä tarpeeksi paikkaamaan sitä, levittämään Hello Kitty-laastaria verenpisaroiden peitoksi. Ja kuinka vihaankaan sitä vihaa. Ja vihaan sitä että vihaan.

Varpaat tikittävät. Kuin nurinkurinen herätyskello: sellainen, joka soi keskellä yötä. Olemisen sietämätön keveys kasvaa liian painavaksi kantaa. En edes huomaa, kun huudan. Kun kynnet pureutuvat ihoon. Kun jalat huitovat ilmaa. Kun selkä painuu kaarelle. Hampaat uppoavat ikeniin, sormenpäät kiertyvät hiuksiin, kasvot aukeavat irvistykseen. On. Aivan. Sietämätöntä. Olla. Kuinka ihmiset ylipäänsäkään osaavat olla? Äidinkielen tunnilla opetetaan olemisen olevan tekemistä, enkä tiedä mitään sen monimutkaisempaa. Vain olla. Vain kaikki maailman mahdollisuudet upotettuina yhteen onnettomaan verbiraukkaan.

Laatikot pinoutuvat päällekkäin. Monta harmaanruskeaa pölyistä pahvilaatikkoa minun päälläni, jeesusteipillä kiinni liimattuina.

En olisi ikinä päässyt ulos ilman Esmeraldan pientä kättä.

Hulluuden rajalla

Kävelen taas lasinsirpaleilla.

Hulluuden raja on jotain, jota pitkin olen liukunut koko ikäni puolelta toiselle kieppuen. Viimeisen vuoden olen onnistunut tasapainottelemaan jotenkin kummasti lasijäätikölläni verestämättä sen kummemin varpaitani. Nämä muutamat kuukaudet pilvenpiirtäjien ja sähköshokkivalojen luvatussa maassa ovat kuitenkin murtaneet hiljaa vastarintaani. Liikenteen melu särkee korvia, kymmenet kerrokset uhkaavat kaatua päälle, mainostaulut huutavat itseään ilmoille, vieras kieli puuroutuu aivoissa ennen kuin ehtii ymmärrykseen, ihmismassat hukuttavat yksilöt itseensä. Täällä en ole kukaan - ääriviivani hämärtyvät, ihoni vaalenee päivä päivältä läpikuultavammaksi, näkymättömyys syö sisäänsä aivan niin kuin silloin kerran.

Mitä aavemaisemaksi muutun, sitä lähemmäksi kummitukset kulkevat. Tyhjyys jättää tilaa talonvaltaajien tulla, ikivanhojen muistojen nousta pintaan, haavojen aueta uudestaan. Uusiakin arpia ilmestyä. Niin paljon, että seison jo passeineni hulluuden rajalla, diagnoosini viisumiin lyijykynällä raapustettuina. Hirviöt nostavat päätään meren syvyyksistä, lasijään alta. Eivät ne nuku, eivät, eihän paha koskaan.

Koti

Hän on nukahtanut siihen, kapeat käsivarret minun ympärilläni. Mutta nämä käsivarret eivät tukahduta, pakota paikoilleen, nämä suojaavat minua sateelta. Hän nukkuu ja minä kuuntelen hänen hengitystään, lämmin ilma poskillani, lasken hänen sydämensä lyöntejä, painan päätäni hänen rintakehäänsä, rakkaus ympäröi meidän kahden kippuraamme, kotia. Minä rakastan häntä. Hän nukkuu ja minä valvon hänen untaan, hengitys pehmeinä puuskina poskillani.

Kaunista

Sateenkaari kietoo meidät sisäänsä, se, joka syntyi meidän yhteisistä sanoistamme, saduistamme, suukoistamme. Siinä sinä olet, silminesi jotka heijastavat iltapäivän laskeutuvaa valoa lumpeenlehtien lastoittamasta lammesta, siinä sinä. Minä rakastan sinua, me kuiskaamme toistemme korviin yhtä aikaa ja hymyilemme, hymyilemme niin että sateenkaari syttyy ja punainen, sininen, keltainen, ne kaikki värittyvät sillaksi jota pitkin me kuljemme käsi kädessä.

Sinun ihollesi minä kirjoitan meidän tarinaamme, sitä joka harvoille kerrotaan, sinun silmistäsi minä peilaan itseäni, sinun kädestäsi minä otan kiinni kun maailma on liian kylmä ja kova. Sillä sinun kätesi ympärilläni, silloin ei ole kylmää eikä kovaa, ei pahaa eikä pimeää, olemme vain me ja rakkaus jota suurempaa ei ole. Minun unelmani ja sinun unelmasi, niistä sulautuu meidän unelmiamme, pehmeä ja pörröinen vaaleanpunainen pilvi, jossa meidän tulevaisuutemme nukkuu Ruususen untaan kunnes me jonain kauniina päivänä herätämme sen eloon. Sillä kaunista kaikki on nyt, niin kaunista, niin, niin kaunista, etteivät silmäni ole tottuneet tällaiseen kirkkauteen.

Meistä kumpikaan ei tule lausumaan näitä sanoja: Monta kertaa näin käy: kaikki päälle ei näy / Suutuit, kun et päässyt mun suljettuihin huoneisiin / tahdoit tietää, miksi aina puuttui vielä palanen / miksi harhailin ja väistin / Voi, jos itsekin tietäisin.” (Pmmp: Kiitos) Sillä meistä molemmista puuttuu vieläkin monta palaa, me olemme epätäydellisiä ja keskeneräisiä, me pelkäämme ja pakenemme, mutta yhdessä, yhdessä meidän ei tarvitse paeta, sillä meidän turvamme on toistemme sylissä, meidän turvamme jota kukaan ei meiltä voi viedä pois, meidän oma yhteinen pieni pesämme. Sinusta ja minusta muovautuu me ja meistä kahdesta yksi.

Ei saa surettaa

Kerrankin on kaunista, on hyvä. Minulla on paikka ja muilla on paikka minussa. Kaikilla, joiden edessä olen itkenyt, joiden kanssa nauranut, joiden kasvoille huutanut, joiden kipua kantanut – kaikilla, joita rakastan. Teitä on niin paljon, että naurunne herättää auringon aamuöisestä unestaan ja itkunne saa taivaan kaatamaan ämpärinsä ympäri, mutta jokaista teistä minä rakastan, sillä minun pieni sydämeni on sisältä suurempi kuin ulkoa, sen kammiot värisevät ikävää ja ihanuutta, hentoa kättä hiuksilla ja karhunkokoisia kämmeniä.

Isä on pukeutunut samaan viinipunaiseen paitaan, joka sillä on ollut aina. Hiusten hennosta harmahtavuudesta huolimatta mikään ei ole muuttunut: yhtä ihana ja ärsyttävä kuin aina ennenkin. Kaksi tuntia kierähtää kolmeksi, eksynyt isä tuo tuliaiseksi tekokukkakimpun ja aterialla me kaksi otamme ikiaikaiseen tapaan enemmän jälki- kuin pääruokaa. Pikkuveli sen sijaan on venynyt ja varttunut taas kuten joka kerta kun tapaamme, norjistunut pikkuruisesta pallerosta ja vallattomasta viidakkopojasta nuorukaiseksi, jota halatakseen on venyttäydyttävä varpailleen. Sydämenpohjassa soi: ”Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna / älä koskaan miehisty / en meidän taloon lisää aikuisia halua…” Mutta eihän pikkuveli pysy, linnun on aika lentää. Lennä, pikkuveli, lennä, mutta älä unohda minua, ethän.

Isä kysyy onhan kaikki kunnossa, ruokaa ja rahaa linnunpoikasella, sen syli on yhtä lämmin kuin aina ennenkin enkä haluaisi isän irrottavan otettaan, sitä samaa jota olen kartellut niin kauan. Mutta nyt, nyt minulla onkin uusi sana ja se sana on Ikävä. Hän sen minulle opetti, opetti miten ikävä voi olla ihmistä silloinkin, kun herää aamulla yhdessä ja tapaa taas tumman taivaan astuessa estradille. Hän sen minulle sanoi: minä rakastan sinua silloinkin kun sinä olet surullinen, kun sinä itket, kun sinä ikävöit. En minä ennen ole uskaltanut.

Nyt ikävöin kaikkien vuosien, kaikkien ikävien, kaikkien erojen, kaikkien välimatkojen edestä. Ikävöin kurittomia kiharoita, joita keväinen tuulenpyörre tanssittaa Seinen varrella, ikävöin eilistä ja huomista, ikävöin kuolleita ja syntymättömiä unelmia, ikävöin kasvoja joita en ole koskaan nähnyt, ikävöin pikkusiskon hervotonta hihitystä, välitöntä velipuolikuuta, äitiä jota ei koskaan ollut, mummin vanhanaikaisen eleganttia parfyymia, aikaa jolloin pikkuveli ja minä pelkäsimme yhdessä pimeää, jolloin pikkuveli tarvitsi minua, tärkeää. Ikävöin isän syliin jossa olen tässä ja nyt, pehmeässä, lämpimässä. Enkä haluaisi sanoa hei hei ja hyvästi, heiluttaa heikosti toisella kädellä, sillä mitkään muut sanat eivät sylkeydy ulos suusta rumempina ja repivämpinä. Hei hei, isä. Hei hei, pikkuveli. Ja jalat tasannetta takoen pinnistän portaat ylös kunnes seitsemännessä kerroksessa hengästys ei anna aivoille happea ajatella.

Eniten ikävöin ehkä viemäriin valuneita vuosia. Vanha valokuva, minä ja Esmeralda, kaksi kuolemankeijua. Minun poskiluuni pöyheät, kylkeni kaartuvat, Esmeralda henkäystäkin hennompi. Ei se tyttö ole minä, en minä ketään tuollaista tunne, kuka tuo outo lintu on? Kuvastin ei enää kerro, sieltä katsoo joku aivan toinen, mintunvihreä pusero värittää kevättä kalpeille kasvoille ja musta tukka kaartuu kiharoille. Kunpa kaikki osaisivat ulos, löytäisivät langan labyrintissä, uskaltaisivat uskoa, toivoa, rakastaa. Niin monta vuotta, niin monta tuntia, minuuttia, sekuntia, jotka olisin voinut rakastaa sen sijaan että vihasin.

Minä rakastan sinua, Ariel. Minä rakastan sinua, Esmeralda. Minä rakastan sinua, pikkuveli. Minä rakastan teitä kaikkia. Minä rakastan sinua, isä. Olenko ikinä sanonut sitä ääneen? Minä rakastan, minä.

Päivällä leikin normaalii

Päivällä leikin normaalii
Kuin muka olisin elämässä kii
(PMMP: Niina)

Aamut hengittävät huohottaen niskaan, liian kirkas päivänvalo sattuu silmiin. En muista milloin olisin avannut verhot, kotona on aina helpottavan hämärää. Linnoittaudun omaan asuntooni piiloon peiton alle, keitän pikanuudeleita ja napsin irtokarkkeja, ahmin sanoja mutta ne jäävät kupruilemaan sisääni suostumatta tulemaan enää ulos, en osaa enää asetella sanoja tyhjälle arkille. Elämäni on kutistunut kasaan, erakoitunut yksinäisyyteeni.

Päiviä nukun pois, uni on turvallista ja antaa aikaa. Iltaisin uskaltaa astua uloskin, pakottaa balettitossut jalkaan ja käydä K-kaupassa. Imen itseeni sitä iltahämärää, mikä vielä vie valon; kohta kevät ajaa pimeän pois. Eikä pimeä ole paha, pimeässä pienet valot, tähdet ja tuikut näkyvät kauniimmin kuin kiljuvassa kirkkaudessa. Pimeä on pitsinen huntu joka kätkee minut näkymättömiin. Onko minusta, itse Aurinkoisesta, tullut yön lapsi? Sillä iltaisin ja öisin minä uskallan olla vähän enemmän olemassa.

Voimat vähenevät, vähenevät. Ei ole ketään, ei mitään. Tai olisi, mutta ne ovat liikaa, liikaa liekille joka lepattaa koko ajan kevyemmin. Paniikkikohtauksia keskellä kirkasta päivää, lasisirpaleita lattialla. Myyn taas sieluani paholaiselle, jotta se ottaisi edes osan pois. Vatsahapot korventavat ruokatorvea, diapamit ja temestat sukeltelevat sisuksiini, veri värjää kylpyhuoneen kaakelilattian burgundinpunaiseksi.

Minun pitäisi osata olla iloinen. Onhan niitä, ilonaiheita, mutta minun silmäni ovat sokeutuneet niille. Miksen voi olla niin kuin pikkusisko, joka ilmoittaa tomerasti puhelimessa: "minä tulen sinne kesälomalla" ja minä, isosiskoko - avuttomin meistä neljästä -, lupaan linnanmäkiä ja hattarahöttöjä ja sisko nauraa aidon iloista lapsen naurua, joka saa minut kaipaamaan sitä mitä olen joskus ollut. Kaipaamaan, kaivata, kaipaan, kaipaus.

Kaipaan kaikkea, eniten sitä mitä juoksen karkuun. Kaipaan aikaa, jolloin aamut olivat uusi alku eivätkä eilisen painajainen. Kaipaan sitä itseäni joka silloin olin. Kaipaan keskiyön runoinspiraatioita, jotka eivät enää iske. Kaipaan omia tanssahtelevia askeleitani. Kaipaan kailotustani, joka kuuluu kauas käytävälle, hysteeristä naurua joka helisee ikkunoissa. Kaipaan korkeita korkojani, pikkumekkojani, föönattuja hiuksia ja viimeisen päälle rajattuja silmiä, jotka tuntuvat nyt niin turhilta. Kaipaan katseita jotka ovat ilon karistessa alkaneet katsoa lävitseni. Kaipaan sisäistä social butterflyitani, jonka siivet ovat sidotut.

Kaipaan teitä kaikkia joita en jaksa nähdä, joille en jaksa soittaa ja joiden soittoihin en jaksa vastata, joiden viestit jäävät vastaamattomiksi, joille en muista kirjoittaa takaisin, joiden kuvat pyörivät päässäni mutta joita en kuitenkaan ole valmis kohtaamaan. Ihmisethän ovat minun alani, minä olen se seurallinen, se jolta ei koskaan lopu juttu kesken, se joka ei edes osaa olla yksin. En ymmärrä itsekään itseäni. Anteeksi kaikki te joita olen laiminlyönyt; rakastan teitä mutta mitä hitaammin sydämeni lyö, sitä vähemmän minulta riittää rakkautta.

Esmeralda on ainoa, joka saa olla lähelläni. Esmeralda on nähnyt minut niin monessa, istunut sängyn laidalla silloinkin, kun viikot vierivät ja minä olin lukittuna Lumikin lasiarkkuni, pieneen pimeään huoneeseen peiton alle, tuli aina ja oli. Ainoa joka ei pelkää minun raivoni ja suruni edessä; ainoa joka uskaltaa olla, vaikka on jo nähnyt kaikkein pahimman, kaipuuni kuolemaan, joka oli ylittää ystävyytemmekin. Ja sitä kaipuuta minä pelkään, se ei anna mitään vaan vie kaiken. Sitä kaipuuta minä en halua kaivata, mutta se on jo kovertanut reikiä sydänjuureen. Kiitos Esmeralda, kiitos te kaikki.

Anteeksi kun en tullut syntymäpäivillesi. Anteeksi kun en lähtenyt kanssasi ulos. Anteeksi kun peruin tapaamisemme jota olin itse ehdottanut. Anteeksi kun en soittanut sinulle ja sinulle ja sinulle. Tätä tämä on: helvetin hyvin menee.

Yksi olisi, jolle en painaisi punaista luuria. Mutta sinä, minä olen mahdoton ja sinä olet mahdoton eikä mikään ole mahdollista.

Enkä mä kerro kellekkään
et tämä ei riitä
Mä tahdon sut kokonaan
Se siitä
Ja jos sä tänä yönä tuut
saat sitoo mut kiiiii
ja laittaa käsiraudat ranteisiini
Enkä mä pysty selviimään
kun aina sekaisin pistät mun pään
Päivällä leikin normaalii
Kuin muka olisin elämässä kii

Lasia

En jaksa enää edes kirjoittaa; sormet liian väsyneet juoksemaan näppäimistöllä ja maapallo liian raskas kantaa.

Missä täällä sinä olet vai oletko enää minulle?

En sun särkyä anna mä en, mutta sinä lähdit pois.

Lasi menee helposti rikki.

I'm living in an empty room
With all the windows smashed
And I've got so little left to lose
That it feels just like I'm walking on broken glass...
(Walking on walking on broken glass)

Oksennan ulos häpeää
Juoksen pakoon pelkoa
Pienenen puhtaammaksi
Viillän kauemmas kipua
Annan unohduksen valua veden seassa alas.

Klo 01:27

Viimeinen sivu ei anna enää syödä sanoja, on pakko palata tähän todellisuuteen. Vihreä viltti valuu sammalmättäänä harteiltani, kun kävelen keittiöön. Yhtäkkiä yksinäisyys iskee avokämmenellä kasvoihin ja kyyneleet nousevat ylös pistelevän polttelevana merenä. Lattia on kylmä ja kova kun käperryn jääkaapin juureen ja itken ulos ikävääni.

Ikävöin heitä jotka minun on ollut pakko hetkeksi hyvästellä saadakseni itselleni tilaa muuttua, ikävöin kirjan keskenkatkennutta loppua, ikävöin kapeita käsivarsia halaamaan minua vahvoina niin kuin aina ennen, ikävöin veljeäni Viidakkopoikaa, pieniä Ronja Ryövärintytärtä ja Veljeni Leijonamieltä, ympäriltäni kadonneita ihmisiä, jotakuta jolle ei olisi tarpeen kertoa satuja vaan joka olisi tarpeeksi vahva kestääkseen totuuden, sanoja, lauseita joita en koskaan kuullut, häntä joka ei koskaan tullut, lupauksia jotka eivät koskaan täyttyneet, omaa keskeneräisyyttäni ja epätäydellisyyttäni, hukkaan heitettyjä vuosia, karanneita unelmia. Mennyt, tuleva ja tämä hetki, ne kaikki kirkuvat minulle omia pullopostejaan, ajan kohisevan meren halki matkanneita viestejään. Ja minä haluaisin heittää tiskipöydällä nujuvan punaviinipullon seinään, paiskata sen kohti kiveä niin että tuhannet kivuliaan kauniit sirpaleet lentelesivät läpi huoneen ja minun sisälleni sattuisi hetken vähemmän.

Peilinpinnassa tuijottaa sama takkuinen hahmo kuin tuhat kerta ennenkin, kuin aikojen alussa, jolloin meri oli vielä nuori, kuin vuosina jolloin pimeys oli salaisuus sisälläni, kuin silloin kun sieluni oli kadotettu ja kehoni vuotanut kuiviin, kuin niin monessa sairaalassa, kuin aina kun olen eksyksissä. Takkuinen tukka, vesi kalvona silmien sinessä, kädet suojaamassa vartaloa tulevilta iskuilta.

Tahtoisin löytää takaisin kartalleni, tahtoisin tuntea ja uskaltaa ajatella, mutta sen sijaan otan askeleen ja toisen taaksepäin pilleripurkeilleni ja nielen alas armaan unohduksen, pienen sinisen enkelin joka saattelee minut valheelliseen lääkeuneen.

Unelmatuhkaa

Astun sisään valottomaan asuntoon, tähdet taivaalla nukkuvat nuokkuen, ja valun alas, alas. Ovi takanani loksahtaa kovana kiinni. Pimeys ympärillä muodostaa hämähäkinseittimäisen kalvon, jonka sisään saa surkeana sulkeutua, joka syö sisältä kaikkea hymyltä tuoksuvaa ja elämältä maistuvaa ja sylkee päälle omaa maailmaansa, pimeyden valtakuntaa, sitä maata jonka lapsi minusta on kasvanut. Ei minusta ole enää palaamaan valoon, ei, ajat ruusunnuppujen keskellä ovat ohi, se tyttö ruiskukkapellon reunalta katosi jonnekin ja tilalle tulin minä surullisine silmineni. Huono huono huono minulle huudetaan moniäänisenä kuorona, josta äänet jotka mieluummin unohtaisin kaikuvat kirkuen, huono huonompi huonoin. Ja minä tiedän olen paha, olen pimeyden vanki, olen synnintekijä, olen paha, paha.

Minä ja minun kirotun surulliset silmäni, jotka eivät suostu näyttelemään kanssani samaa näytelmää. Surulliset silmäni joiden läpi kaikki katsovat, muttei kukaan halua nähdä kipua, loputtoman melankoniset lauseeni, joita kukaan iloinen ja ikipirteä ihminen ei halua lukea. Minä syvässä surussani, joka ei anna minun uida irti, surussani joka saa silmäni loiskumaan suolaista merivettä vaikken oikeasti osaa enää edes itkeä.

Ylös, alas, ylös, alas vuoristorataa, sitä minun elämäni on, silmukkaa silmukan perään, mutta minä haluan jo pois vaunusta jota en ole valinnut. Aina minä yritän, yrittäminen on ainoa mitä osaan, yritän silloin kun kevät koittaa availla hiirenkorviaan, mutta aina minä putoan pois ja petyn. Ei minusta ole mihinkään. Miksi minä olen niin tyhmä etten osaa jo antaa periksi. Miksen minä osaa ottaa opikseni, ymmärtää että minun unelmani ovat viallisia vappupalloja jotka lapsen summittaiset sormet vapauttavat korkealle karkuun.

Yliopistolla olemiseni on pelkkä peilitalo, en ole kuin nimi haamuna kummituslinnassa. Unelma uudesta opiskelupaikasta särkyy koko ajan yhä terävämmin ja terävämmin satuttaviksi sirpaleiksi, vaalin sitä liian kauan sylissäni, lauloin tuutulauluja ja annoin ravintoa, olisi pitänyt päästää aiemmin irti. Miten minä, ei kukaan halua minnekään tyttöä jolla on aina paha olo, tyttöä jonka silmissä kimmeltävät aina kaikki maailman kyyneleet, tyttöä joka ei osaa rakastaa eikä vihata oikein.

Ja tanssi, arabeskit ja attitudit joita olen yrittänyt elvyttää, ei minusta enää ikinä voi tulla ammattilaista, minä olen mahdollisuuteni menettänyt. Liian monta vuotta mustissa luolissa on syönyt sen haaveen harvan haperoksi. Miksi minä aikoinani lopetin, sulloin satiinitossut kaapinperälle, vaikka jäin ikuisiksi ajoiksi kaipaamaan tanssisalien tankoja, tutujen tyllejä, teatterilavojen tauksia, liikettä joka herättää minut eloon? Ajattelin, etten ollut tarpeeksi hyvä. Olin liian huono. En ollut paras. Liian myöhään olen ymmärtänyt parhaita olevan niiden jotka uskovat omaan paremmuuteensa, itseensä. Ei kukaan kertonut.

Ihmisille en jaksa olla enää se joka olin ennen. Anteeksi, minä en jaksa. Olen liian käpertynyt itseeni. Jätin Valokuvaajan tökerösti puhelinsoitolla, valehdellen ummet ja lammet, enkä voi unohtaa avutonta ääntä puhelimen toisessa päässä, kun keksin puhuessani päästäni osastouhkia ja syveneviä soita. No, ne ainakin osasin ennustaa. Amerikkalaiselle pelkää olevani pelkkä varavaihtoehto, barbienukke jolla leikkiä kunnes kyllästyy. En minä osaa luottaa ihmisiin. Eristäydyn ja erakoidun, huomaan verhojen olleen kiinni koko päivän ja minun nukkuneen unta, johon liian monella diapamilla olen itseni turruttanut. Oven aukaiseminen, kirkkaiden valojen kohtaaminen, puhelinsoittoihin vastaaminen, ne käyvät kerta kerralta vaikeammiksi saaden minut pelkäämään sitä päivää, kun ne muuttuvat mahdottomiksi.

Minun perheeni on poissa, en enää halua aiheuttaa heille harmeja, suvun musta lammas tietää miten tehdä tämän kaiken heille helpommaksi olemalla vaikea ja mahdoton, eivät he ikuisesti minun oikkujani jaksa. Esmeralda on minun ainoa perheeni, minun kaunis kultatukkainen keijuni, jonka silmät ovat smaragdeja ja kevään koivunvihreää, eivät loputonta vesimassaa johon hukkuu jos katsoo liian kauan. Anteeksi siskoni että olen liian heikko nostamaan yllesi umbrellaa, etten jaksa ymmärtää, etten ole siellä sinun vierelläsi, missä tarvitsisit minua. Anteeksi että olen itsekäs, sinun on parempi pysyä poissa ettei pahuuteni leviä sinun kauniiseen sieluusi. Anteeksi.

Minusta ei tule mitään, pessimistinen kirjailija sivut täynnä surua ja tuskaa ehkä, joka ei saa maksettua vuokriaan. Minun unelmani eivät kanna, koska minusta ei ole kantamaan niitä. Minusta ei ole uskomaan niihin. Prinsessasadut eivät tule toteen, sen olen oppinut. Kuinka kauan kestää ennen kuin tämä kylmyys on jäädyttänyt minun sydämeni sykkeen sammumaan?

Leave me, leave me not

Kuolemanspiraali kiertyy taas kovana ja karheana ympärilleni, portaat alas ovat pieniä ja heppoisia, helpompaa olisi hypätä suoraan sen syvyyksiin. Vanhojen muistojen valokuvakopiot välähtelevät sen seinillä kun otan aran empivän askeleen: siinä minä pienenä keränä piilossa peiton alla, kädet korvilla, pikkuveli minuakin pienempänä pommisuojassamme, minun sitruunankeltaisessa huoneessani, kun sota räiskyy ja rätisee sen ulkopuolella. Kuva vääntyy ja vaihtuu, älä äiti älä minä itken mutta äidin selkää ei enää näy, olen yksin ja paha, paha, paha, pakko muuttua paremmaksi etteivät ihmiset aina kääntäisi selkiään siihen missä kasvot äsken olivat. Ja minä olenkin niin kiltti kultainen, oi miten suloinen hän on, siinä he ovat kuin ovatkin kääntäneet kasvonsa minuun ja katsovat minua kun soitan tanssin laulan taion todistukseni teille, hyvä tyttö, he taputtavat minua päälaelle kuin koiraa ja kaivelevat ruttunaamaisia seteleitä ja raidallisia Marianne-karkkeja taskunpohjiltaan.

Kukaan ei koskaan sanonut: "sinä olet hyvä koska sinä olet sinä." Ja siksi minun on elettävä, elettävä jotta voin sanoa sen mahdollisimman monelle, voin sanoa sen sinulle joka luet tätä, teille ja heille joita rakastan, tyttärelleni jonka uniseen korvaan tulen jonakin päivänä kuiskaamaan minä suojelen sinua kaikelta kun hän kääntää kylkeä.

Värit vilkkuvat houkutellen minua astumaan vielä askeleen, vielä askeleen alaspäin, karamellinkeltainen silkinsininen vedenvihreä mansikkahillonpunainen, mutta niiden alla minä mustavalkoisena, pakokauhu paistaa silmistä joista en katso minä, kengänpohjat takovat tietä pakoon pakoon painajaisia ja vaivihkaiset vilkaisut kuihtuneeseen kehooni kuntosalilla, uimahallissa vesi on kylmää ja tärisen horkassa sydämen muljahdellessa sitä mukaan mitä kauemmin pettäneet polveni polkevat vettä. Ei, ei enää, sinulle minulla on jo sisälläni vastamyrkky.

Siltikin liu`un yhä alemmas, alemmas, värit himmenevät haalistuvat kun ruusut kuihtuvat ja niiden tuoksu tipahtaa tuuleen, mustavalkoelokuvassa minä painan päättäväisesti veistä rannettani vasten ja ladyshaver liukuu nilkkojani nyörittäen, pisarat putoilevat ja kylpyhuoneen ritisevä lukko ratkeaa auki, hei isä olen kotona, ja isä itkee. Minä en osaa. Osaan ainoastaan niellä purkillisen pameja ja päätyä päivystykseen pakkolähetteellä, bileissä meillä kaikilla oli niin mukavaa kun ambulanssimiehet tulevat menevät tulevat ja minä makaan pikkumustassani sairaalalakanan alla kuin elävä kuollut elävä ruumis. Ja pikkumusta minulla oli ollut päälläni ryhävalaan ruhon painuessa päälleni, sata euroa kiitos, ja psykologi kirjoittaa holtiton epävakaa kykenemätön hallitsemaan itseään.

Minä en halua tulla. Anna minun olla. Nämä sanat minä olen sanonut sinulle satasatasata kertaa, mutta et sinä kuuntele. Oletko kuuro, lue huuliltani. Etkö ymmärrä? Sinulla ei ole minulle enää mitään, kokeilin jo kaikkea. Huomaatko: tänä iltana aioin tappaa itseni ja tässä minä istun, Ariel antoi minun itkeä puhelimen päähän ja hänen Kanadalaisensa oli minulle kiltti: take care of yourself - ehkä me alammekin tulla toimeen - tässä minä istun vihreä vilttini harteillani ja läppärin lyönnit antavat minun hengittää. En valuttanut verta, en tyhjentänyt kutistuvia Diapam-kätköjäni, en ottanut kasin ratikkaa, en kurkkinut alas ikkunankarmeista. Olen itse asiassa aika ylpeä itsestäni. Kyllä, itken koko ajan kuin vuolas vesiputous, kyllä, nukun päivät ja valvon yöt, kyllä, rintalastaani kuristaa, kyllä, olen epätietoinen, kyllä, olen äärettömän yksinäinen, mutta olen elossa.

Itse asiassa olen tänään riisunut yltäni yhden kirouksen, joka päälleni on aikojen alussa kasteveden kanssa valutettu. Minusta ei ole enää elämään epäelämää. Minä palan koko ajan polttavammin, pahvikulissit lainehtivat liekkimerenä ja sanattomat sopimukset joita en koskaan itse allekirjoittanut palavat niiden mukana tomuiseksi, tyhjäksi tuhkaksi.

Vastaanottaja: Isoisä
Aihe: Pyyntö

Älä lähetä enää rahojasi. En halua niiden mukana tulevia vaatimuksia siitä, kuka ja millainen minä olen ja keneksi ja miksi minun tulisi tulla. Minä olen muuttunut.

***

Lähetä: Iskä

En halua enää olla kaikkien kauloja kuristava riippakivi, vastatuuleen vedettävä leija, joka on kerta toisensa jälkeen otettava kiinni, kun tipun taivaaltani. En halua kenenkään kasvoille teennäisesti kasvoille kyhättyä sääliä. Anna minun suistua tai olla suistumatta tässä spiraalissa yksin alas.

***

Lähetä: Esmeralda

Anteeksi etten jaksa, anteeksi etten jaksa auttaa sua jaksamaan. Mä olen niin yksin. Rakastan sua. Aina.

***

Soita: Äiti. Puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä. The number you are trying to reach...

***

Lupaatko itsellesi tässä ja nyt lähettää ne hakupaperit?, tiedekuntani dosentti katsoo minua kysyen. Lupaan, itselleni. "Jos ei temmo ovia, eivät ne ainakaan ikinä aukea", hän sanoo silmissä tietävä tuike. Minä temmon. Kurkottelen kuita. Olen jo hullu, mitä minä voin menettää? Haluan pahan pois ja hyvän lähelleni. Tämä on minun elämäni.

Pelkään vain niin paljon, että se otetaan minulta pois. Ne kaksi taistelevat taas.

Kuka tulisi, ottaisi syliin ja lupaisi olla lähtemättä kunnes kamppailu on ohi ja minä turvassa? Kuka tulisi ettei minun tarvitsisi olla yksin. Kuka tulisi.

Somewhere over the rainbow

Avaamme oven ja astumme sisään. Minä ja Esmeralda hypistelemme tanssikaupan tangoilla ostajiaan odottavia hepeniä kuin äitiään takinreunoista raahaavat, tutujen hörselöistä helmaa hamuilevat pikkutytöt. ”Katso katso!”, me hihkumme innostuneempina kuin aikoihin ja keräämme kasan trikoita, shortseja, hameita, toppeja ja balettipukuja pukuhuoneeseen, missä tepastelemme peilin edessä toinen toistaan ihanammissa asuissa. Lopulta ovi kilahtaa kiinni perässämme ja me kuljemme kadulla kassit kutittavan ihanina olilla keikkuen. Kuinka pieni asia voikaan olla niin suuri asia.

Seitsemältä saavumme saliin. Tutut tanssiryhmäläiset tervehtivät aidosti hymyillen ja minä tiedän kuuluvani tänne. En ole ymmärtänyt, kuinka paljon olen kaikkina kuolleina vuosina kaivannut tanssia ja kuinka paljon se on minua auttanut eteenpäin. Tukehdun jos en saa tanssia, tarvitsen minut yhteen itseni kanssa sulauttavaa liikettä hengittääkseni. Tanssista on tullut samanlainen elinehto kuin kirjoittamisesta.

En huomaa puseroa selkään kiinni liimaavia hikipisaroita, en hengästystä, en lattian jalkapohjiin hankaamia rakonalkuja - minä tanssin ja koko muu maailma katoaa. Olen onnellinen. Enkä muista milloin olisin viimeksi voinut sanoa niin. Outo adjektiivi, onnellinen. Ei ole sopinut minun suuhuni, mutta ehkä sen on alettava istua. Onnellinen.

Viikkoja, kuukausia päässäni ovat pyörineet päämäärättömät polut, eksyneet unelmat. Ei minusta tule opettajaa. Onneksi ymmärsin sen ajoissa, ensimmäistä vuottahan tässä vasta opiskellaan… Nyt minä tiedän mitä minusta tulee isona. Unelmani ovat saaneet siivet ja ne lepattavat kauan odottaneen kärsimättöminä ympärilläni, tule jo tule jo, mielikuvitusmaailmassani matkaan jo niiden mukana ja lennän pilvilinnojeni ikkunoista sisään, haukkaan haaveiden hattarapilveä ja kurkotan ylös korkeuksiin. Tavoittelen kuuta taivaalta, mutta mieluummin epäonnistun kuin olen yrittämättä. Minun on uskallettava uskoa unelmiini, sillä sitä ei kukaan muu voi tehdä. Haaveet heilauttavat minulle kättään ja hymyilevät rohkaisevaa hymyä urhoollisin ilmein antaen unen tulla. Painan pääni tyynyyn katsellen niiden kaukaista lentoa poutapilvisellä taivaalla ja annan aavistuksen ujon hymyn kohota kasvoilleni. Onnellinen.

Kuka minulle sanoi, ettei minusta olisi siihen? Miksei se olisi mahdollista?

Minä aion etsiä ja löytää aarteen sateenkaaren päästä.

Somewhere over the rainbow
Way up high,
There's a land that I heard of
Once in a lullaby.
Somewhere over the rainbow
Skies are blue,
And the dreams that you dare to dream
Really do come true.

Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far
Behind me.
Where troubles melt like lemon drops
Away above the chimney tops
That's where you'll find me.

Somewhere over the rainbow
Bluebirds fly.
Birds fly over the rainbow.
Why then, oh why can't I?

If happy little bluebirds fly
Beyond the rainbow
Why, oh why can't I?

(The wizard of Oz: Somewhere over the rainbow)

Punainen meri

"Sinulla on sujunut niin hyvin. Olen ylpeä sinusta!", entinen omahoitaja suitsuttaa. Lääkärikin kirjoittaa mukisematta reseptin sadan kappaleen pamipakettiin, ei kai enää epäile minun päätyvän hiilipullo huulilla päivystykseen. "On niin ihana nähdä sua, kun olet nykyään niin iloinen ja pirteä", sanovat ihmiset eivätkä tiedä mitään mistään.

Vaaleanpunaiset hattarapilvet maistuvat karvailta, unelmien taikapeili tipahtaa lattialle särkyen tuhansiksi siruiksi. Tulevaisuus on suunnattoman suuri, tumman tähdetön aukko edessäni. Tavoittelen kuuta taivaalta kaulakorukseni enkä tiedä mitä teen, jos epäonnistun. Ei ole muuta kuin unelmat, pelkkä höttöinen hattara jota pohjoistuuli armottomasti riepottelee.

Olen koko ajan "kipeä". Terapeutti ihmetelköön viidettä flunssaani tänä talvena. Yliopiston penkkejä en ole pahemmin kuluttanut. Minua ei vain kiinnosta. Minne se kannustava kipinä - tämä on oikea suunta! Oikea ala! -, minne se katosi? Yksinollessa hiljaisuus huutaa niin kovaa, etten saa omaa ääntäni kuuluviin. Käperryn taas vihreän viltin kätköihin ja halaan Hippoa, uskollista ystävääni.

Minä vain nukun ja syön karkkia, luen kirjoja ja taon läppärilleni sanoja lauseita tarinoita unelmoiden jostain suuremmasta, raapustan päiväkirjaan pikakirjoitusta koska on niin kiire kirjata kaikki muistiin, tanssin tanssin tanssin ja ojentelen parkkiintuneita jalkapohjiani coupeihin, passeisiin ja developeihin, niinä hetkinä olen kotona ja kokonainen minä ja iskä lupaa maksaa yhden ylimääräisen tanssitunnin "kun se kerran tekee sut onnelliseksi." Maanantai-iltaisin tanssin kauniiden ihmisten keskellä, meidän show model teamimme, ja keskiviikkoisin kompuroin catwalk-kävelyä kymmenen sentin piikkareillani. Viikonloput pyörin keskellä baarien tanssilattiaa hymyillen epäilyttävän itsevarmaa hymyä valokeilan osuessa kohdalleni. Lopun valveillaoloaikani haaveilen ja haahuilen. Kyllä, tätä on minun, sen korkean älykkyysosamäärän omaavan eximian ylioppilaan elämäni. Ei tullut juristia ei.

Hetkittäin olen oppinut olemaan onnellinen. Kun löydän rapisevien sivujen keskeltä käsittämättömän kauniin lauseen, kun vartaloni vie minut koreografian kätköihin, kun nauran niin kuin ennen, kun saan käpertyä turvalliseen kainaloon joka saapuu paikalle puoli kahdelta keskellä yötä, kun ajattelen ehkä, ehkä se voisi sittenkin olla ja tulla... Sen sijaan hetkittäisiä romahduksiani en ole oppinut estämään.

Eilen: "Vodkaa ja likööriä", tilaan ja tanssin, muutama valkoinen tabletti, loppuillasta kompuroin kotiin kymmenen sentin koroillani ja painan punaista luuria: Tulisitko sä tänne... Ja hän tulee, ei vilkaisekaan mustaa minimekkoani ja sen paljastamaa vartaloa vaan sulkee minut syliinsä antaen nukun kuin karhunpentu pesässä. "Pelottaa", minä kuiskaan ja hän silittää lakan ja muotovaahdon takuttamaa tukkaani.

Tänään: Tulen kotiin ja tiedän. Kohta kaksi kuukautta... Mutta minä särjen sinetin ja murran lukon auki. Viileä terä lämpimästi hengittävällä ihollani, revin raavin kunnes tahmeanpunainen neste noroo nilkoistani lattialle ja kirkkaanpunainen on tummentunut tarpeeksi. Koetan rannettani, pulssi on nopeaa, metalli virtaa valkoisen ihon yli, mutta ymmärrän lopettaa kun vielä voin.

Kylmänrauhallisesti annan vaaleanpunaiseksi värjäytyvän veden kirvellä särisevissä aukoissa ihossa, tottuneen turrasti otan pesukopasta pyyhkeen, sukellutan pumpulituppoa Septidiniin ja laastaroin mustien sukkahousujeni alla surevat salaisuudet.

Ihanille ja vähemmän ihanille kommentoijille

Kiitos kaikille teille ihanille ihmisille, jotka sinnikkäästi jaksatte kahlata tekstejäni tekstin jälkeen läpi. Yritän kommentoida takaisin aina kun ehdin, ette osaa edes aavistaa, kuinka paljon kaikki lämpimät ja ymmärtävät kommenttinne ovat minua rohkaisseet ja auttaneet huomaamaan, etten ole yksin enkä ainoa...

Se sijaan sinä, jolla ei riittänyt sisua edes olla muuta kuin "Anonyymi", toivon mukaan olit lukenut kaikki tekstini ennen kuin muodostit mielipiteesi. Epäilen. Tai sitten olet vain niin idiootti, ettet ymmärrä yhtään mitään siitä, kun elämässä ei ole kaikki kohdallaan. Oletko koskaan kuullut sellaisesta ilmiöstä, että huonon itsetunnon omaava ihminen paikkaa sitä olemalla jollain osa-alueella yli-itsevarma? Mutta ehkä olet sellainen kultalusikka suussa syntynyt täydellisyys, jolla on varaa leikkiä pyhimystä ja arvostella muiden elämää. Hyvä itsetunto, minulla? Kyllä, juuri siksi olen leikellyt ihoni palasiksi, tuhonnut maksani, asunut tuhansia tunteja eri osastoilla, päätynyt pakkohoitoon, ollut lähellä kuolla nälkään tässä vitun hyvinvointivaltiossa, jossa kaltaisesi älykääpiöt ilmeisesti istuvat päättäjien paikalla. Aika paljon sanottu: "Kaikki paha mitä teet, tulee moninkertaisena takasin..." Onneksi sä et ole varmastikaan tehnyt koskaan mitään pahaa, hyvä että maailmassa on hyviä ihmisiä meidän surkeita blogejamme kirjoittavien surkimustenkin lisäksi. Miksi oikeastaan luet näitä tai tätä? Tunteaksesi itsesi entistä täydellisemmäksi?

Leikkikenttä

Miksen minä osaa rakastua, en antaa itseni rakastaa enkä antaa kenenkään rakastaa minua? En minä ole Häneenkään edes ihastunut, leikin vain Hänellä kuin kissa hiirellä. Enkä osaa enää tuntea edes huonoa omaatuntoa, ei minulla ole minkäänlaista moraalia. Miehet ovat minulle leluja, joilla leikin siihen saakka kunnes kyllästyn ja ostan uuden.

”Hän tietää olevansa kaunis, muttei tiedä, mitä kauneudellaan tehdä”, kuvataan eräässä elokuvassa. No, minä tiedän, ja tiedänkin täsmälleen. Viettelen heidät, valloitan heidät, vien heidät pisteeseen josta ei voi enää perääntyä, nielen heidät kokonaisina punatuilla huulillani ja syljen ulos suustani kun en enää tarvitse heitä. Tiedän kuinka koskea ja käsitellä heitä niin, että he jäävät kaipaamaan ihoni lämpöä ja huulieni punaista paloa. Kenenkään kanssa en ole liian kauaa, jotten kiinny. Sillä minun täytyy saada olla villi ja vapaa, sanat suhde, sitoutuminen, seurustelu , ne saavat minut paniikkikohtauksen partaalle.

Nauran ajatukselle itsestäni lokoisati kotisohvalla poikaystävän tutun turvalliset kädet ympärillä, kevyen kuplivan keskustelun ja somien suukkojen lomassa, ehkä suhteen kruunaava kultainennoutaja jaloissamme. Enkä samaan aikaan kaipaa mitään muuta yhtä paljon, mutta samaan aikaan tiedän, ettei minusta ole sellaiseen. Isoisien aikainen mustalaisveri kohisee korvissa, ajaa minua eteenpäin eikä tuli sisälläni sammu. Ehkä tarvitsisin toisen tulen parikseni palamaan kanssani, mutta tähän mennessä kukaan ei ole kyennyt kesyttämään minua muutamaa päivää kauemmaksi ajaksi. Ehkä jos minulla ja Amsterdamilaisella olisi ollut enemmän aikaa... Minua ei kesytä kukaan, minä kesytän heidät hyläten kesyttämäni ketut ajan kuljettua ohi.

Uskottelin itselleni, että olisin voinut ihastua Häneen. Hyvä on: toivoin, että olisin ihastunut Häneen. Mutta en minä ole, mikään ei tunnu sen erikoisemmalta kuin kenenkään muunkaan kanssa. Mikä minussa on vialla? Eilen käperryin kippuralle Hänen kainaloonsa, Hän silitti hiuksiani siveli selkääni helli minua, katselimme kaupungin valoja ja puoli kahdelta aamuyöllä Hän astui ulos ovestani yksipuolisesti umpirakastuneena - mutta sitä Hän ei tiedä, sillä minä olen mestariluokan näyttelijä. Ja minun omatuntoni kaivoi kuoppaa kylkiluiden väliin: en ollut maksanut mitään muuta takaisin kuin tarjoamani karnevaalikeksit ja suudelmat, joiden jäljiltä huuleni ovat karheaa rohtumaa. Koko illan odotin, odotin että Hän kokeilisi kädellään jotain kohtaa jonne se ei kuulu enkä minä olisi vastustellut, olisin vain antanut hänelle maksun siitä turvasta ja huolenpidosta jota Hän minulle antoi. Nyt minä olen Hänelle velkaa - ja minun on saatava maksaa velkani. He voivat olla minun leikkikalujani, mutta minä annan aina jotain takaisin.

En ole kypsä aikuinen vaan villi ja vapaa enkä valmis luopumaan vapaudestani, en kehoni ympärille kietoutuvista katseista, en eksoottisten silmieni heidät huumaavista katseista, en siitä tyydytyksen tunteesta, kun taas uusi uhri on loukussa luolassa, joka on päällystetty kullalla ja timanteilla. En intohimoisen kiihkeistä suudelmista ihan missä tahansa, en kiireestä jonnekin jossa olla kahden, en kehooni kiinni jäävistä katseista kun mekkoni avattuine vetoketjuineen valahtaa lattialle ja astun ulos siitä, kun olen jumalatar joka syntyy uudestaan ja uudestaan ja he palvovat vartaloani. Silloin minulla on valta, hylätä tai tulla hylätyksi ja totta kai minä olen aina se joka hylkää, en vastaa enää viesteihin enkä ota yhteyttä, sillä se aika on ohi ja uusi edessä.

Olen yhtä riippuvainen ihailevista katseista kadulla kuin diapamista. Milloin minusta tuli tällainen vai olenko aina ollut? Ennen anoreksiaa häpesin pian puhkeavaa naisenvartaloani, mutta saatuani sen takaisin olen asettunut siihen. Olen oppinut, että voin sanoa olevani kaunis ja kuulla muuiden sanovan sen, olen ikävä kyllä myös oppinut käyttämään kehoani saadakseni mitä haluan. Ikinä enää en aio myydä sitä, en rahasta, en, mutta hetken hyväksynnästä, palvovista silmistä, minut korkealle kohottavista sanoista, siitä hetkestä, kun he eivät voi elää ilman minua, niistä, kyllä. Paikkaan laastaroitua itsetuntoani heillä, joille olen kaunis ihana hymyilevä säteilevä seksikäs, heille jotka eivät haluakaan nähdä silmistäni sisäänpäin vieriviä verisiä kyyneleitä eivätkä surua, jonka huntu kietoo minut sisäänsä aina yksin ollessani.

Seinälläni verisuonisiipinen keiju suutelee rottaa, jonka suomuinen häntä kiemurtelee kuvasta. Siinä ja sellainen olen minä.

Hän.

Hän on etuajassa. Hän tarjoaa teeni. Hän ei kysele liian varhain kysymyksiä, joihin en ole valmis antamaan vastauksia. Hän on hauska. Hän kertoo värikkäitä tarinoita matkoiltaan maailmalta ja saa minut nauramaan oikeaa, aitoa naurua. Hänen silmänsä vilkkuvat vinkeästi. Hän yllättää minut ideoillaan. Hän katsoo kanssani kahden tunnin romanttisen draaman elokuvateatterin eturivissä. Hän kietoo minut kainaloonsa kun minulla on kylmä. Hän lähtee kanssani K-kauppaan ja pakkaa maitopurkkini muovipussiin. Hän aikoo tulla tekemään minulle omenapaistosta. Hän suutelee minua kevyesti kun tienristeys katkeaa kahtia.

Minua pelottaa, pelottaa niin paljon. Kammoan olevani kiintymässä häneen. Haluaisin perääntyä ja paeta paikalta ennen kuin haluan olla hänen kanssaan, sillä haluan hylätä ennen kuin tulen hylätyksi. En tiedä mitä tehdä.

Olen tottunut olemaan näyttelynukke, kaunis esine pianon päällä. Olen moneen kertaan kopioitu marmoripatsas miesten kokoelmissa. Olen tyttö joka tanssii rämäpäisesti pilkkuun asti pöydillä pikkumekon helma huolimattoman ylös heilahtaen, korkeat korot kolisten ja tukka tuullen. Miesten kuolaavat katseet kulkevat minun nuoren notkealla naisenvartalollani ja minä pelailen silmäpelejä testatakseni taitojani ja varmistaakseni viehätysvoimaani. Nautin vallasta ja valinnanvapaudesta, annan heidän kerjätä vihjailevia vilkaisujani ja otan sen koiranpennun kotiin, joka kelpaa minulle. Olen hänen yhden yön ajan, olen kaunis ja kosketettava, teen heidät hulluiksi halusta, olen villikissa joka kietoo kyntensä ihon ympärille, olen tummaa, tahmeana sormien välistä valuvaa suklaata. Sellainen minä olen tottunut olemaan, silkka seksiobjekti. Ei minussa ole muuta; en minä osaa muuta.

Mutta hän näkee minussa muutakin kuin sen minkä muut. Hän ei kuiski kiihtyneesti korvaani sinulla on vaaralliset silmät ja vartalosi niin vastustamaton, hän haluaa kuulla mitä mieltä minä olen siitä ja siitä, nähdä minun nauravan ja kietoa kätensä ympärilleni. Hän sanoo oli hauskaa ja toivottaa hyvää yötä enkä ole ollenkaan tottunut tuollaiseen. Tämä on liian tavallista, liian todellista. Hän jota kerran rakastin, hän astui ulos satukirjan sivuilta ja katosi takaisin omaan ihmemaahansa, mutta tämä toinen tapaus, hän ei tule liian lähelle, hän antaa aikaa. Ja aikaa minä tarvitsen toipuakseni, tuupatakseni Möhömahan muistojeni toiselle puolen. Tällaistako on oikea elämä? Tällaisiako ovat oikeat ihmissuhteet? En tiedä, ei minulla ole ikinä ollut sellaista. Olen ollut ainoastaan lelu jolla leikkiä, kaunis kuva jonka sisään kukaan ei halua kurkistaa. Ulkoa yhtä, sisältä toista.

Yhden yön jutut ovat niin helppoja. Ei luurankoja kaapeissa, ei synkkiä salaisuuksia. Salainen koodi on ei henkilökohtaisuuksia, silkkaa seksiä. Pelkään mennä pidemmälle, pelkään joutuvani paljastamaan kaikki pelot Pandoran lippaastani. Pelkään hänen pakenevan, kavahtavan kauhusta huomatessaan arvet käsivarsissani ja kuullessaan koko kertomuksen. Ja kuitenkin tahdon turvaan ja kaipaan, kaipaan hänen käsivarsiaan suojelemaan minua sumulta joka sakenee ja sakenee ympärilläni…

Tulkaa tänne, älkää tulko tänne

Bileet. Kuohari kuplii, nauravat silmät suut ja kulhollinen karkkia. Hetken on hauskaa, lahjat lämmittävät sydäntä ja kaikki ihanat ihmiset ympärillä tekevät tärkeäksi. Jossain siellä se kuitenkin on, uinahtaneena, minun oma pieni painajaiseni, joka potkii nukuksissaan pohjaa.

Me kipitämme korkokengissämme lempeässä lumisateessa, jonon häntä on pitkä ja huojuu huokaisten pitkästyneisyyttään. Valkoisen villakangastakkini aukeavat napit, näen taas nälkäisen kiillon niiden katseissa. Tanssin tyllihelma heiluen, selkäni paljas ja korkoni korkeat, antaako se oikeuden?

Punapartainen tonttu, jolla on ikää kaksi tai kolme kertaa omani verran, huojuu kaljanhuuruisena liian lähelle, liian lähelle. Pujoparta kiikkuu kähäräisenä, katse vaeltaa vartalolla tahmeasti tarttuen. Irvokas irvistys, minua ällöttää ja puikkelehdin pois. Ja taas kerran, taas kerran Möhömaha riisuu rintani katseenalaisiksi, huohottaa ja hokee mikä narttu mikä narttu enkä minä sano mitään sillä huorat ovat hiljaa ja tekevät työnsä.

Yhtälailla minä tänä yönä kerjään itse kohteluani, kuten aina, mitäs menen käyttäytymään kuten käyttäydyn ja pukeutumaan kuin paraskin prostituoitu. Yhtä aikaa kaipaan katseita, kaipaan kosketusta enkä kuitenkaan anna kenenkään tulla lähelle. Lukot ovat kiinni niks naks enkä halua niitä auki. Minuun ei saa nyt koskea, älkää, ei edes katsoa, minun täytyy saada kuvitella olevani taas hetken ajan valkoinen ja viaton vaikken koskaan voikaan sitä olla. Ei älkää, keski-ikäisten kaljamahojen niljakkaasti nuolevat katseet kaikkialla, mutta en minä silti katoa seinäkukkaseksi. Sen sijaan minä provosoin enkä saa flirttailevaa tuhannen ja yhden yön katsettani hyväilevää hymyäni kuriin, miksi minä olen tällainen enkä osaa olla muunlainen. Härnään tulkaa tänne ja kun he tulevat heitän ylimielisesti hiuksiani, minulla on valta ja minä katson heitä kuin alamaisia naurahtaen vinoa naurua. Minulla on valta enkä minä halua kuin hylätä, hylätä kaikkien niiden kertojen edestä kun minut on hylätty. Tämä on minun tapani.

Vartalo venähtää raudanraskaaksi, tanssilattia imee kengänkorot itseensä. Kaivelen kassista rauhoittavaa enkä halua enää tanssia, en kaikkien katseiden alla, en kaikki liian painavat muistot mielessä. Kotona minun nukahtaessani se herää ja tapaan se taas uneni alla katsoen suoraan sen kieroihin silmiin.

Tähtilampun alla

Aamun tahmeat silmät tuijottavat suljettujen silmäluomieni taakse. Kankeasti kipuan ylös, kulautan aamulääkkeeni alas ja kolautan ulko-oven kiinni. Jalat laahaavat loskassa, lääkäri printtaa ulos reseptin kolminkertaistetulla unilääkemäärällä ja jalkani laahaavat taas loskaa. Kotona pakenen kaikkea piiloon peiton alle ja uni tulee, syleilee vertavaluvaa sydäntäni ja ottaa minut hetkeksi helmoihinsa. Pois, pois, pois, takoo ikiaikainen toive takaraivossa, mutta tiedän, etten enää voi sitä toteuttaa. Ennen minulla ei ollut mitään menetettävää; nyt on. Olen kiintynyt tähän kummalliseen, kaltoinkohtelevaan mutta kuitenkin niin kauniiseen maailmaan.

Hiki helmeilee otsallani, kun tanssin tuulenpyörteenä pakoon pelkojani. Hetken ajan maailma on hallussa, hetken ajan kaikki on kirjoitettua käsialaa kalenterissa ja huolellisen harjaantuneita rajauksia silmäluomilla. Stop, painaa opettaja, musiikin matka katkeaa, liike jähmettyy paikoilleen ja kaikki on taas yhtä kaaosteoriaa. Unohtuneet ajatukset purevat nilkkoja, entiset unelmat pilkkaavat peilikuvaani ja tuulen pois tuuppaamat tunteet kiertyvät kurkunpäähäni.

Esmeralda on kaunis valkoisessa kukassa mustissa hiuksissaan, mutta sama hengen salpaava huoli kuin silloin ennenkin on hiipinyt taas samentamaan keväänvihreitä silmiä. En tahtoisi tuottaa hänelle taas tätä tuskaa, en hänen olevan taas kerran minun ainoani. Mutta hän on, painaa temestan kämmenpohjaani ja silittää tanssin takuttamaa tukkaani. Aina uskon ihmeisiin, laulaa Juice taustalla ja hän on minun ihmeeni, mistä sinä ilmestyit ja tukit tieni toiselle puolelle. Yksi meistä kuitenkin puuttuu paikalta ja Esmeralda tietää, etten voi olla ikävöimättä surullisen sinisiä silmiä ja yhtä vallatonta naurua kuin omani.

Astun ulos Esmeraldan ulko-ovesta paksuun lumipeitteeseen. Tuijotan tähdetöntä taivasta ja annan hentojen lumihiutaleiden sulaa kielelleni. Mieleeni nousee muisto minusta ja Esmeraldasta lumesta valkoisina, kädet jalat sikinsokin hangessa, johon kaksi lumienkeliä jäävät jälkeemme pitelemään toisiaan käsistä. Siitä on niin kauan, niin kauan kun olin lapsi joka sai hämmästellä kummastella tätä maailmaa. Tänään minun pitäisi osata sanoa kuka olen, pakata itseni yhteen askiin, vaikken mahdu muotteihin. Olen ikuinen mustalaissielu, vaellan valon ja varjojen välillä ja etsin jotain, jota en ehkä koskaan tule löytämään.

Tämä yö on pehmeä ja paksut nietokset nojaavat tien reunoihin. Lumi luistaa kengänpohjieni alla kun kuljen kohti kotia. Hetken kaikki on kaunista, vaniljajäätelöä valkoisempaa ja sulkasiipien pehmeästi pyyhkäisemää. Kunnes Caloniuksenkadun keskellä maleksii mies, Möhömahan mieleen palauttava ja kaiken kauniin kadottava, ja minä juoksen, juoksen kauas karkuun kulman taakse olkani yli vähän väliä vilkuillen. Joka ilta odotan Möhömahan maasturin ilmestyvän asuntoni eteen. Mikseivät hänen häkäiset henkäyksensä anna minun olla, miksi tunnen hänen petoeläimen nälkänsä yhä edelleen niskassani?

Kotona keitän kaakaota ja kirjoitan. Kuka minä olen, kysymys polttaa tietämättömyyden tahroja iholleni, mitä minä oikein etsin? On niin paljon kaikkea. Ajatukset heittelevät kuperkeikkoja ja ovat luisuneet liukkaiksi kuin saippua, en saa niistä otetta enkä tiedä, tulenko koskaan tietämään tämän enempää. Ehkä etsinkin kysymyksiä, en vastauksia.

Radio soittaa tähtilampun alla:

I hate the world today
You're so good to me
I know but I can't change
Tried to tell you
But you look at me like maybe I'm an angel underneath
Innocent and sweet

Yesterday I cried
Must have been relief to see the softer side
I can understand how you'd be so confused
I don’t envy you
I'm a little bit of everything all rolled into one

I'm a bitch
I'm a lover
I'm a child
I'm a mother
I'm a sinner
I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health
I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other way

So take me as I am
This may mean you'll have to be a stronger man
Rest assured that when I start to make you nervous
And I’m going to extremes
Tomorrow I will change and today won't mean a thing

I'm a bitch
I'm a lover
I'm a child
I'm a mother
I'm a sinner
I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health
I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other way

Just when you think you got me figured out
The season’s already changing
I think you’re cool
You do what you do
And don't try to save me

I'm a bitch
I'm a lover
I'm a child
I'm a mother
I'm a sinner
I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health
I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other

I'm a bitch
I'm a tease
I'm a goddess on my knees
When you’re hurt
When you suffer
I'm your angel under cover
I've been good
I'm revived
Can't say I'm not alive
You know I wouldn't want it any other way

Piilosilla

Hetken kaikki oli hyvin, hetken sain hengittää. Hetkeksi puuterilumi peitteli maan pehmeäksi matoksi, johon jalanjälkeni jäivät kertoen, kuka olen, muistaen, mistä tulin ja minne olin menossa. Lumilinnat ovat kuitenkin luisuneet kaiken kauniin hengitykseensä hukuttavaan loskaan, joka rapisee ikkunaruutuuni estäen minua näkemästä ulos.

Masennuksen musta käsi hamuilee taas sokkona omaani, leikimme piilosta, et löydä minua löydänpäs. Katson alas kuudennesta kerroksesta ja pelkään pimeää, joka unettomina öinä peittelee minut pakahduttaviin painajaisiinsa, katson alas kuiluun ja kavahdan. Ei enää, rukoilen rauhaa, mutta ei, ei se mene pois. Ole kiltti, yritän, muttei se anna armoa. Olisit niin kiltti. Antaisit minun olla. Olisit antanut minun elää. Se nauraa ja sen suuri ammottava-aukkoinen suu avautuu niin ammolleen irvistykseen, että kiviset kulmahampaat välkkyvät varjoissa.

Yöt ovat taas päiviä ja päivät öitä ja aina on yhtä pimeää, oli kello kaksitoista aamulla tai illalla. Lyhyt viisari lähenee aamuyötä, näppäimistön tuttuakin tutumpi nakutus on ainoa asia, joka saa minut rauhoittumaan hiljaisen huoneen huokaillessa. Uni tulee pieninä pätkinä, jotka jättävät jälkeensä pahan olon ja kalmankylmän kosketuksen, aamulla silmäluomet ovat raskaat eivätkä silmät näe uuden aamun nousua, niille kaikki on samaa, samaa. Mutta joka aamu on katsottava kaihoisasti pehmeää petiä, kaadettava maitoa muroihin ja otettava aamulääkkeet, rauhoittavaa kello kahdeksalta, kertoo kaiken. Enkä tahtoisi kuin nukkua, nukkua, nukkua, väsymys on kaikkialla vartalossa eikä uni auta.

Yliopistolla olen vain ollakseni yliopistolla. Kirjoitan tieteellisen kirjoittamisen luennolla vaaleanpunaiseen ballerinapäiväkirjaani, raapustan harakanvarpaitani kun luennoitsija lätkäisee power point –esityksen läppäriltään esiin ja annan puheen puuroutua. En jaksa olla enää se Tunnollinen Tyttö, istun takariviin mielenosoituksena entiselle itselleni enkä uhallakaan opiskele. Väärä paikka? Ehkä. Säntään omista ajatuksistani säikähtäneenä dosentin luokse, jonka ovi on onneksi aina auki ja inisen itkuisesti, ettei mistään tule mitään. Hän katsoo minua katseella, joka taitaa tietää enemmän kuin osaan arvatakaan. "Jätä se kurssi pois", hän sanoo ja antaa minulle ajan. Minä ja minun säälittävä opintopistetyhjiöni. Tähdestä tulitikkutytöksi. Nauraisin ellei minua itkettäisi sille, kuinka minusta kuviteltiin kasvavan vaikka mitä. Mitä se vaikka mitä oli, tässä se nyt on. Bentsodiatsepiiniriippuvainen kolmen diagnoosin uneksija, joka elää kaikkea muuta kuin sitä siveyden sipulin elämää mitä minun kuvitellaan jossain kaukana maapallon toisella puolen elävän. Hah.

Ainoat asiat, joista merkitys ei ole karissut vanhan maalin lailla pois, ovat tanssi ja kirjoittaminen, ne kaksi joilla ei taas tee mitään tässä todellisessa maailmassa. Ja tekstini, ne ovat niin tummia tätä nykyä, milloin olisitte saaneet lukea jotain iloisen kepeää, jotain yhtä ihastuttavaa kuin äidinkielen aineeni, joita luettaessa luokassa punastuin ja painoin pääni pulpettiin? En tiedä, tuleeko valo enää koskaan osumaan sanoihini, nämä ovat mustia merkkejä nyt. Ja tanssini, se on muuttunut hauskasta hyppelystä, mitä se hetken ehti olla, myrskytuulen tuliseksi tanssiksi, vihaisemman väriseksi ja katseeni salin peilissä vaarallisemmaksi, varokaa minua.

Kaikki se kymmeniä kertoja käsitelty viha ja kiukku, siellä ne oikovat jäseniään sieluni syövereissä. Ja muistot tulevat, tämä päivä katoaa ja olen eilisessä, astun aikakoneeseen ja näen taas samat näyt, kuulen taas samat sananvaihdot. Mitä kaikkea minun piti nähdä ja kuulla, olisitte helvetti antaneet minun olla. Kaikki liika, mikä on tallentunut verkkokalvoilleni tai jäänyt kaikumaan korvakäytäviini, kaikki se liika on liikaa edelleen eikä se anna minun olla. Miten minusta tuli tällainen, näin vihainen kapinallinen, näin kaikkea muuta kuin olen luullut koko elämäni olevani? Viha kuplii vatsanpohjassa ja kuohuu yli kurkustani, kieleni on liian liukas enkä saa käärmeitä kuriin. Poskilleni Punavuorenkadulla putoilevia, meikistä mustia kyyneleitä katsomaan kääntyvä mies kääntää päänsä pois kun annan myrkyn pureutua silmistä silmiin. Minussa on liikaa vihaa, liikaa pahaa.

Miksi minun pitää olla niin paha? Ihmiset elämässäni, tulleet, mennet. Itken Esmeraldan olkaa vasten, ainoan joka minulla on. Olen aina ollut kaikille kuin kertakäyttömuki; kun mehu on juotu, voi minut hylätä ja heittää roskakoriin. Minne ovat kadonneet kaikki, joille olen ollut ystävällinen silloinkin, kun en ole sitä ollut itselleni? Minne katosit Yksisarviseni, jonka laukka pysähtyi hetkeksi halaukseeni? Minne matkasit Laululintuni, jonka kanssa keskustelimme niin monet kerrat? Miksi sinä lähdit, entä sinä, entä sinä? Ruskeasilmäiselle Romeollenikin minä olin vain yksi monista. Mitä minä aina teen väärin? Kunpa joku olisi ehtinyt odottaa ja kertoa ennen kuin katosi.

No need to argue anymore. Kuinka ne sanat sattuivatkaan. I knew, I knew / I`d lose you. Tiesitkö? Eikö sinun ollut tarkoituskaan pitää lupauksiasi, vannomiamme valoja, eikö meidän ollutkaan tarkoitus tasoittaa tätä kovin rosoista tienpintaa yhdessä? Minä luulin, mutta ehkä luulin väärin. Sanon sinulle: "I tried to reach for you / but you have closed your mind / everytime I think I know what`s on your mind / you keep on slipping through my fingers all the time." Mitä sinä haluat? En saa olla liian kaukana enkä liian lähellä. Kaukaa en kykene välittämään, lähellä tukehdutan sinut. En tiennyt että voi rakastaa liikaa, rakkaus ja viha kulkevat käsi kädessä ja kun joku, joka voi huonosti ei ota apua vastaan, kiukku oman voimattomuuteni edessä hyökyy ylitseni. Kerran kävelimme tämän illan käsi kädessä, mutta enää en tiedä, mitä sinä haluat, sinä toinen elämäni rakkaimmista ihmisistä. Olen uupunut repiviin riitoihin, en minä niitä halua, en jaksa. Heitän sinulle ostamani vihreän pussin ja sen mukana aivan liikaa roskiin ja suljen kaapinoven.

”Milloin nähdään?”, sihisee sähköinen postilaatikkoni sataaviittäkymmentä euroa, jotka olin jo unohtanut. Samana päivänä hän soittaa, Möhömaha, omalle tulipunahuuliselle pikku huoralleen, jolla on ruusunnuppurinnat muttei ihmisarvoa. Entä jos en olisi lyönyt luuria korvaan, entä jos olisin sanonut tänä iltana? Ehkä soitankin hänelle itse, tapan kaiken itsessäni ja ehkä sen jälkeen itsenikin. Lasken lääkeliuskoja ja suunnittelen suunnitusta Helsingin apteekkeihin Buranapaketteja pakkaamaan. Kuukausi kotona, ajatukset pomppivat sinne tänne. Olen julistanut pää pystyssä: parempaa! Minulle kuluu hyvää! Ja nyt pyörrän pääni ja sheiverit kylpyhuoneen kaapissa kirkuvat metallinterävästi. Hetken kaikki oli hyvin…

Menen piiloon komerokaappiin, liikaa, liikaa, auttakaa apua, kuka tulisi luokseni ja pitäisi minua hetken sylissään? Käperryn kirjahyllyn taakse, lukkiudun kylpyhuoneeseen ja vedän peiton pään yli. Ja se nauraa taas, nauraa maha hytkyen pakoonpääsemätöntä nauruaan, joka täyttää jokaisen tuuman kahdessakymmenessäkahdessa neliössäni. Kyllä minä sinut kiinni saan. Älä edes yritä. Leikitään, leikitään, kissaa ja hiirtä, ollaan piilosilla, kyllä minä sinut kiinni saan. Ja se laskee sataan ja lähtee etsimään minua, kädet kurottelevat kohti ja minä sipistän silmät kiinni, ei se näe minua jos minä en näe sitä…

Afrikan tähdilleni

Kiitos ystäväni, että olette olemassa - että te olette ja pysytte ettekä mene pois. Te olette valopilkut pimeydessä, joka peittää päivän, puhdas sävel säröisessä soinnissa, hymy maailman ilmeettömän ja eleettömän kovissa kasvoissa. Te olette minulle tärkeääkin tärkeämpiä ja rakkaampaakin rakkaampia, ilman teitä sydämeni ei olisi kokonainen ja itkisi yksinäisyyttään. Te, minun ystäväni, kuinka usein ihmettelenkään, kuinka kohdalleni on voinut osua kaksi tuollaista timanttia, pelilaudan arvokkainta Afrikan tähteä.

Esmeralda, sinä olet minun kasvinkumppanini, minun siskoni siitä saakka kun maailma oli nuori. Kerran me olimme kaksoset ja tänään me olemme siskot, siskot aina ja ikuisesti eikä mikään voi meitä erottaa. Jokaisen myrskyn, jonka tuulet ovat riehuneet ympärillämme ja pasuunat pauhanneet, jälkeen olemme olleet vain entistä vahvempia ja ystävyytemme lujempi. Me tiedämme, ettemme ikinä tule jättämään toinen toista, ettei mikään maailman mahti voi meitä erottaa. Sinä, minun hopeisena helisevä Esmeraldani, mustatukkaiseksi muuttunut, sinä olet minun hameen helmassa kilisevät hopeakolikkoni ja kristallikruunu katossani, minun kallis, kallisarvoinen aarteeni. Kun aurinko paistaa sinussa, säteilet iloa ja valoa minunkin verhojeni toiselle puolen, mutta anna minun olla ja auttaa sinua nyt, tänään, kun yötä on vuorokaudessasi enemmän kuin päivää ja mikään pysy paikallaan. Anna minun olla, sillä niin usein sinä olet ollut minulle. Muista: Now than it`s raining more than ever / know that we`ll still have each othet / you can stand under my umbrella / you can stand under my umbrella.

Ariel, me, me olemme sielunsiskoja. Sinä olet bensiini, jota tarvitsen palaakseni, sinä olet siivet, joita tarvitsen lentääkseni. Sinä olet opettanut minut olemaan rohkea, sinun kanssasi me olemme rikkoneet ja rikomme – ja tulemme rikkomaan… - rajoja, meidän vapaa ystävyyssuhteemme ei tunne sanoja ”kielletty” tai ”sopimaton”, meidän maailmassamme asiat ovat oikein kun ne ovat oikein. Kenenkään muun kanssa en voi olla yhtä villi ja vapaa, sinun kanssasi rajat katoavat kuiluun kun me kohtaamme eikä ohjekirjoja ole. Meidän sääntömme on se, ettei sääntöjä ole, ja siksi salaisuudet kulkevat toisen huulilta toisen korville eikä kumpikaan sano: ”kuinka kamalaa! Sopimatonta, siveetöntä. Kuinka sinä kehtaat?” Me olemme aitoja, olemme olleet siitä saakka kun tapasimme, sinä vaaleanpunaisissa, minä sitruunankeltaisissa sairaalahousuissamme.

Kaksi kipinää sytyttää toisensa ilmiliekkeihin, ja siksi emme saa kuitenkaan leikkiä tulella, meidän on opittava riitelemään oikein. Kun kaksi villikissaa hyökkää kynsin hampain toistensa kimppuun, voimme jonain kertana raapia toisemme vereslihalle. Siksi en halua riidellä kanssasi, ystäväni: yrittäkäämme ymmärtää toisiamme ja avata suumme aina, kun meillä on ongelma (milloin meillä ei olisi…).

Sinun ympärilläsi maailma pyörii nyt ympäri ämpäri, anna minä olen sinullekin tuki ja turva. Anna minun pitää sinua sylissäsi, paina pääsi olkapäähäni ja anna meren myrskytä silmissäsi, minun silittää suoristaa takkutukkaasi ja sormieni kulkea selälläsi. Minä en halua viedä tilaa keneltäkään muulta elämässäsi, minä en halua omistaa sinua – haluan sanoa tämän, vaikka toivon sinun tietävän -, minä haluan antaa sinulle tilaa hengittää, haluan että olet onnellinen niiden kanssa keiden kanssa haluat olla onnellinen. Mutta jos sinä annat minulle luvan olla, minä olen aina täällä odottamassa sinua, pitämässä kädestäsi kiinni, tanssimassa miehiä ympärillämme pyörryksiin, antamassa hileiden kimaltaa, nukuttamassa sinua Ruususen uneesi, rakastamassa sinua. Sillä sinä olet minulle kultaa kalliimpaa, auringon kultainen kehrä, joka kietoutuu kesätuulena ympärille ja nauraa hymyntuoksuista naurua.

Rakastan teitä molempia, rakkaat ystäväni. Ystävä on sellainen henkilö, joka tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta. Kiitos, kun olette olemassa. Ilman teitä en ehkä olisi.

Mitä on menettää

En osaa sanoa mitään. En osaa tehdä mitään. En näe, en kuule, minusta on tullut kuuromykkä. Kirjoitan sinulle kirjettä pakkasesta kertovassa porraskäytävässä. Mitä niin pahaa minä olen tehnyt, että ansaitsin tällaisen kohtelun?, kysyn vaikken tiedäkään, saanko koskaan vastausta kysymykseeni kuten niihin tuhanteen muuhunkaan. Tiedän vain, että minun on ojennettava kirje omin käsin sinulle, jotta tiedän sen saavuttaneen sinut. En halua lähettää typerää tekstiviestiä. Siksi tulen ja sinä odotat minua porraskäytävässä.
Otat vastaan viestin, jonka olen raapustanut päiväkirjastani repäistylle sivulle. Sitten sanot minulle jotain, mitä en ole uskoa todeksi. Sitten huudat minulle jotain, mitä en ole uskoa todeksi. Ehkei hän käyttänyt täsmälleen niitä sanoja, mutta sitä hän tarkoitti, sinä et kuullut kipakkaa kireyttä hänen eilen vielä niin yliystävällisessä äänessään. Ja minä näen sinun muuttuvan, silmäsi palavat vihasta minua kohtaan ja kaunis hymysi vääntyy huutoon. Minäkin huudan, me molemmat, sinä et ymmärrä miten äitisi, miten poikaystäväsi, miten sinä, miten te kaikki olette loukanneet minua, miten te olette astuneet päälleni kuin olisin roska kadunreunassa. Minä olisin sännännyt sinne lohduttamaan sinua, jos olisin tiennyt. Mutta et sinä minulle soittanut, en minä voinut tietää mitä oli tapahtunut. Valitsit avunpyynnöillesi eri osoitteen, vaikka luulin ystävien olevan tällaisia hetkiä varten.
En tiedä, voinko ikinä antaa anteeksi sitä, mitä huusit minulle hiukset heiluen. En tiedä, voinko ikinä anteeksi tätä päivää. Minuun koskee niin kamalan paljon, etten uskoisi olevani elossa ellei pulssini pumppaisi tasaista tahtiaan. Ja silti samaan aikaa kaipaan sinua koko ajan, en voi lakata rakastamasta ja kuihduttaa ruusua, vaikka sydämeeni on pistelty rei`ittimellä reikiä. En tiedä, mitä sinä ajattelet. En tiedä, olemmeko me enää ystäviä, olemmeko me enää mitään. Miten paljon kaikkea meillä olikaan. Tahtoisin tietää, kuulenko sinusta enää koskaan, sillä en voi ikinä lakata ajattelemasta: missä hän on? Onko hän hengissä?

En olisi ikinä uskonut sinun satuttavan minua kuten satutit tänään.

Ja silti tahtoisin sanoa nämä sanat, vaikken tiedä, voinko enää koskaan katsoa sinua silmiin.

Yritin olla hyvä ja ystävällinen
tahdoin, että tiedät kuinka paljon välitän

Älä jätä minua, älä jätä, minä tarvitsen sinua
älä koskaan mene pois
älä koskaan mene pois

Yksin

Ikävöin sinua niin, ystäväni. Viime päivät ovat yhtä usvaa ja utua, puuroutunutta puhetta, epäonnisia yrityksiä, väärinkäsityksiä, nurinpäin olevia nuttuja, levyä joka soi ja soi ja soi, sanahelinää, auki revittyjä arpia, milloin lämpimän tiheää tunnelmaa, milloin pakastavia jääpuikkoja, halauksia ja haukkumista, voimattomia viimeisiä lauseita. En tiedä, miten päädyimme tähän tilanteeseen, mitä sinä toivot ja mitä minä toivon. Tiedän vain, että sisälläni ammottaa aukko eikä siinä, missä sinun paikkasi on, ole ketään – vain kullanhohtoinen kehrä muistuttaa minua siitä, että sinä olit joskus siinä. Että sinä kuuluit siihen, että minä kuuluin sinne, että meidän kätemme kuuluivat yhteen ja elämämme tiet kietoutuivat kummallisella tavalla toisiinsa. Ja tiedän, sen tiedän, että ikäväni on ääretön, äärettömämpi kuin avaruus, joka laajenee ja jossa sekunnit kietoutuvat tähdissä toisiinsa kuin me kun pelkäsimme pimeää.

Heidän välillään sinkoilevat salamat, osuvat iskut. Ja jokainen isku osuu yhtälailla minuun, sillä minä makaan tulessa heidän välillään, minä jolle he molemmat ovat maailma. Te kaksi, sinä, minun hopeinen Esmeraldani ja sinä, minun kultainen Arielini, te olette olleet valo minun yötä pimeämmässä päivässäni, vesilähde minun hiekkapaperia kuivemmassa autiomaassani, aarre minun kerjäläisen kurjuutta suuremmassa köyhyydessäni. Minulle maailma on tunteita eikä tunteita ole ilman ihmisiä ja te, te kaksi, olette olleet minulle tärkeimmät ikinä, rakkaimmat ikinä. Ennen teitä en tiennyt miten paljon jostakusta voi välittää, miten huoli voi saada koko maapallon kutistumaan kasaan, miten rakkaus voi sytyttää valon pimeimpään huoneeseen.

Minä makaan kippuralla kouristuksissani, kipu jonka pelko jommankumman menettämisestä saa koko kehoni käpertymään kokoon ja huutojen humisemaan korvissa. Rukoilen, että toinen heistä tulisi ja tekisimme sovinnon, kaikki kolme, puhuisimme asiat läpi ja olisimme taas onnellisia, yhdessä vahvempia maailman vihaisuutta vastaan.

Mutta hän ei tule, hänen puhelimensa sanoo tavoittelemaanne numeroon ei saada yhteyttä ja minä itken ja odotan. Tarvitsen häntä, vain hänellä on voima saada minut hymyilemään kyynelten läpi, vain hänen sormensa osaavat silittää hiuksiani niin, että unohdan kaiken muun. Tarvitsen häntä rinnalleni ja haluan, että he voivat katsoa toisiaan silmiin, sillä en kestä kahden minulle rakkaimman ihmisen vihaavan toisiaan. Mutta he eivät saa asioitaan selviksi. Minun on mentävä ilman yhtä kolmesta, mutta olen valmis menemään minne vain ja miten vain nähdäkseni hetken häntä, kuullakseni hänen kivustaan, saadakseni vihdoinkin sulkea hänet syliini ja sanoa: kaikki kääntyy hyväksi, itke vain minun olkaani mutta vielä tulee se päivä kun naurat emmekä muistele menneitä, minä pidän sinusta huolta ja sidon haavasi. Yhdessä me olemme vahvempia, me liimaamme toistemme särkyneet sirpaleet kokoon. Mutta niitä sanoja en saanut koskaan sanoa.

En tiedä, mitä asiaa hänen äidillään on, mutta painan puhelimen punaista luuria. ”Te olette aivan liikaa yhdessä, teidän pitäisi irrottautua toisistanne ja etsiä terveitä ystäviä.” Hän kutsuu minua häpeämättä ”sairaaksi ystäväksi” ymmärtämättä ollenkaan, kuinka se koskee. Kuinka kauan olen se sairas ystävä? Eikö minussa ole mitään tervettä? Tekeekö se, että olen joskus ollut sairas, minusta pahan, josta tummuus tarttuu, epäkelvon ystäväksi? Onko se liimautunut minun luonnokseni, peittäen kaiken sen mitä olen alleen? Kuinka kauan leima otsassa loistaa?

En voi mitään kyynelille, jotka valuvat poskilleni. Olen tehnyt kaiken, mitä olen osannut, hänen eteensä, aivan kuten hän on tehnyt minun. Olen peitellyt hänet hänen huvittavan lammashuopansa alle, olen valvonut hänen vierellään katsellen, kohoileeko vodkan ja diapamin rasittama rintakehä koko yön, olen silittänyt hänen takkuista tukkaansa ja ohutta selkärankaansa, olen kiertänyt Alepoissa saadakseni käsiini vihreän pussin, jonka voin viedä hänelle suljetulle osastolle, olen sitonut hänen haavansa, olen yrittänyt olla ja rakastaa. Kerro mitä minä tein väärin, mikä sai kaiken kääntymään päinvastoin. Ole kiltti ja kerro.

Tanssin suruani pois salissa, jossa klassinen soi ja taianomainen kehä kiertää minut teriöönsä. Pukuhuoneessa katson kännykkääni. ”En voi tulla tapaamaan sua. Mun poikaystävä kieltää mua ja pelkään sen reaktiota.” Sanat eivät muuta muotoaan, vaikka tuijotan niitä uskomatta silmiäni. Hän, vapaa ja kahleeton, hän, joka on juuri saanut irrotettua niin monet, ranteisiin punaiset jäljet painaneet käsiraudat käsistään? Hän, joka on vapain tapaamani sielu, hän joka juoksee tuulen tavoin ja aaltoilee kuin veden pinta.

Luulet minun olevan mustasukkainen. Mutta ei, olen minä ehkä sitäkin, mutta tämän minä silti sanoisin joka ikiselle ihmiselle. Värisevää sielua ei saa tallata eikä vapautta vangita. En tahtoisi kenenkään joutuvan jäämään yhtä ruostuneen rautaisten kaltereiden taakse kuin pelkään, ystäväni, sinun jääneen. Tiedän aivan liikaa ahtaista selleistä ja viedystä vapaudesta voidakseni ymmärtää ihmistä, joka yrittää omistaa toisen. Pelkään puolestasi.

”Don`t ever again call me, ok?” hän sanoo. En olisi soittanut hänelle suurin surminkaan, ellei puhelimeni näyttö olisi ilmoittanut: yksi vastaamaton puhelu. Hän väittää puhelimeni olevan väärässä kutsuen minua kovalla äänellään tytöksi. Tahtoisin sanoa: on minulla nimikin, mutta olen liian uupunut. Ei hänellä ole minulle mitään merkitystä.

Et voi elää ikuisesti valheen verkko omatuntoasi kuristaen. Mitä hän, tekee kun hän kuulee kaksois- – tai kolmois- – elämästäsi? Mitä hän tekee, kun hän kuulee kaikista niistä kusipäistä, jotka ovat koskeneet sinuun tavalla, jolla ei olisi saanut, satuttaneet sinua, saaneet sinut tuntemaan itsesi huorista halvimmaksi? Uskotko hänen ymmärtävän? En usko, että jaksat enää kovin kauaa kantaa tuota taakkaa hennoilla harteillasi. Ja kun kerrot – mitä hän tekee, mitä sanoo? Syttyykö hänen silmiinsä se sama palo, jonka olen nähnyt kohdistuvan minut alentaen itseeni.

Kaipaan kepeitä askeleitasi ja seikkailuja, joille ei ollut eikä tarvinnut olla määränpäätä, oli vain matka. Olit niin kaunis kun tummansininen tuuli leikitteli kultaisilla kiharoillasi, kun elämän polte syttyi silmiisi sammuttaen sateen ja naurusi noudatti hetken hyvyyden nuotteja.

Sinun kanssasi

Hänen silmänsä satoivat usvaisia pisaroita, kun tapasin hänet ensi kerran. Hän oli niin hauras, kuin hento tuulenhenkäys, mutta myöhemmin opin tietämään, että hänen tahtonsa oli tuulta vahvempi. Hän oli pois puhallettu liekki, joka odotti kipinää, yhtä villin vapaa kuin hänen kultaiset kiharansa, jotka itsepäisesti kaartuivat hänen kauniiden kasvojensa ympärillä.
Hän oli harvinainen. Hänen ympärillään ei ollut minkäänlaista muuria, ei sitä kovaa kuorta, jonka useimmat meistä kivun kautta kasvattavat. Hänen auransa oli violetti ja se säteili surua, mutta samalla jotain salaperäistä, josta en silloin saanut selvää. Sainko koskaan, en tiedä, hän oli liukas ja luikerteli irti sormieni otteesta aina kun kuvittelin saaneeni kiinni hänen kädestään. Sainko oikeasti ikinä vai oliko kaikki vain valhetta, vaikenevaa valhetta, sitä en ehkä enää ikinä saa tietää.
Vannoimme valoja, ikuista ystävyyttä, sitkeää sisaruutta. Hän oli sielunsiskoni. Me olimme niin samanlaisia, niin samankaltaisia. En usko kenenkään voivan koskaan korvata häntä, en usko kenenkään voivan koskaan olla kuten hän oli. Kaksi tulenlieskaa, liekit ja bensiini, kumpi milloin valo, milloin pimeys, kaksi kauhukakaraa, huutoa ja raivoa, itkua ja syliä joka sulki sisäänsä, ylitsepursuavaa iloa, hersyvää naurua, kapinaa kaikkea ja ei mitään vastaan.
Me, Arietta ja Clarissa, Ariel ja Jasmin, montako nimeä me toisillemme annoimmekaan. Ja mitä kaikkea muuta – en tiedä kuka olisin nyt, jos et olisi kulkenut kanssani samaa polkua yhteensulavin askelin. Muutit minussa niin paljon, annoit minulle niin paljon kaikkea kaunista, muistoja, jotka olen säilönyt korulippaaseeni, sanoja, joita en tule ikinä unohtamaan. Osasit avata sisälläni lukkoja, joita kukaan muu ei ollut osannut, vapautit vangitun sielun ja lensit kanssani unelmissa, jotka olivat niin kaukana ja niin lähellä kuuta ja maata.
Me rikoimme rajoja ja teimme maailmasta meidän, sinun kanssasi olin vapaa lepattamaan täydessä loistossani ja palamaan polttavamman kuumana kuin koskaan. Sinun kanssasi sain olla lähellä ja kaukana, kyynelissä ja naurunhelmissä, syksyn lehdissä ja kevään ensi esikoissa, lumimyrskyssä ja lämmössä, joka sulatti kaiken sisälleen. Sinun kanssasi, sinun kanssasi…

Miltä se tuntuu / kun irti päästää

Maapalloni ei pyöri enää tasaista tähtivuorokausirytmiään, se pomppii pois kiertoradaltaan ja heilahtelee uhkaavasti uraltaan. Olen eksynyt omalta kartaltani, en näe mustaa, minua merkkaavaa pistettä missään. En tiedä missä olen, minne olen menossa, kumpaan suuntaan kääntyä. Vaihtoehtojen viitat välkkyvät pimenevässä illassa, mutten osaa poiketa oikealle polulle, tasoittaa oikeaa tietä.

Niin kauan kokosin kuvaa itsestäni. (Eino Leino) Tuhkimo sai tanssiaispukunsa, jonka helman olen repinyt rock-prinsessalle istuvamman ja asenteellisemman riekaleiseksi. En tahdo olla passiivinen, villasukkia prinssilleen ajankulukseen kutova tähkäpää norsunluutornissaan, haluan elää, tuntea, ajatella, kokea! En halua mahtua muotteihin, haluan rikkoa kaikki rajat, halua kapinoida komennuksia vastaan, en halua alistua kenenkään käskyihin, haluan murtautua – lopullisesti - ulos lasilinnasta ja juosta paljain, lumeen pehmeästi peittyvin jaloin kohti uusia seikkailuja. Rikkoa rajat, nujertaa normit, liukua luistavasti normaalijakauman päästä päähän, leikata kaavat saksilla silpuksi, ryöstäytyä irti rooleista, olla villi ja vapaa. Ainoa mikä minua estää on oma uskallukseni – olenko riittävän rohkea, onko minusta ottamaan elämäni omiin käsiini? Annanko pelon painaa selkärankani seinää vasten vai potkaisenko sen pois.

”Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

Kerro miltä se tuntuu”

(Jenni Vartiainen: Kerro miltä se tuntuu)

Haluan, tahdon, vaadin saada olla minä!, minä! ilman kategorioita, ryhmiä, luokkia, määritelmiä, mitä helvettiä te niillä teette. Tilastotutkimusta? Minä olen liian tilaa vievä tilastoihin, kirjoittakaa kohdalleni ”erilainen” ja ”epävakaa” ja selviätte sillä.

Mitä minusta tulee isona? Aikuinen, ei ainakaan, ikuinen Peter Pan pikemminkin. Siveä, sopuisa opettajanalku, kansankynttilä, joka hoilaa jo joutui armas aika kesäloman kynnyksellä? Vai uusi ajatus, idea, joka pomppasi päähäni epävarmasti väreilevästä ilmasta, asettui otsalohkon alle antamatta minun olla. Miksi ei? se kysyy ja kysyy enkä minä osaa väittää vastaan. Tai sitten annan sanojen olla elämäni, kirjoitan vimman vallassa kuin Katri Vala ja Lauri Viita, olen uusi Tulenkantaja ja kustantamo suoltaa syvyyksistään teokseni toisensa jälkeen. Dream on.

Ihmisellä on oltava muutakin elämää kuin työ, työ, työ, jota tämä niin helvetin hyvin puurtava ja pärjäävä ihanainen yhteiskuntamme niin korostaa. Minulla on, minulla on rakkaita harrastuksia, henkireikiäni, minulla on, minulla on ihania ystäviä, joita ilman en osaisi elää. Jotain minulta kuitenkin puuttuu ja sitä jotain kaipaan kovasti. Heiluri heiluu: entten tentten teelika mentten, hissun kissun vaapula vissun, eelin keelin plot, viipula vaapula vot, Eskon saum, pium paum, puh pah pelistä pois! Tämä pyöriminen ja pomppiminen, tämä ei anna minun painua unen pehmeitä poskia vasten, vaan valvottaa. Niinä öinä annan painan kuulokkeet korvilleni ja annan I-podilleni luvan laulaa:

”Mustaa kahvia
ja murskattuja haaveita
niin täydellisen turhalta
tää kaikki tuntuu ilman rakkautta”

(Jenni Vartiainen: Mustaa kahvia)

Kahlata jalat rämeestä märkinä suossa, joka imee sisuksiinsa, tanssia ruusun piikeistä rakennetulla piikkimatolla, vaeltaa loputtomiin autiomassa, missä hiekka polttelee jalkapohjia eikä horisonttia näy. Haluaisin jo ulos tästä kirotusta kultaisesta häkistä, rikkoa rubiinein koristellut pinnat palasiksi ja juosta pois. En jaksa enää tätä vitun elämätöntä elämää, jota en osaa enkä jaksa elää vaikka miten haluaisin. Miksen minä voi olla niin kuin muut? Miksei minulle riitä mikään?