Ihanille ja vähemmän ihanille kommentoijille

Kiitos kaikille teille ihanille ihmisille, jotka sinnikkäästi jaksatte kahlata tekstejäni tekstin jälkeen läpi. Yritän kommentoida takaisin aina kun ehdin, ette osaa edes aavistaa, kuinka paljon kaikki lämpimät ja ymmärtävät kommenttinne ovat minua rohkaisseet ja auttaneet huomaamaan, etten ole yksin enkä ainoa...

Se sijaan sinä, jolla ei riittänyt sisua edes olla muuta kuin "Anonyymi", toivon mukaan olit lukenut kaikki tekstini ennen kuin muodostit mielipiteesi. Epäilen. Tai sitten olet vain niin idiootti, ettet ymmärrä yhtään mitään siitä, kun elämässä ei ole kaikki kohdallaan. Oletko koskaan kuullut sellaisesta ilmiöstä, että huonon itsetunnon omaava ihminen paikkaa sitä olemalla jollain osa-alueella yli-itsevarma? Mutta ehkä olet sellainen kultalusikka suussa syntynyt täydellisyys, jolla on varaa leikkiä pyhimystä ja arvostella muiden elämää. Hyvä itsetunto, minulla? Kyllä, juuri siksi olen leikellyt ihoni palasiksi, tuhonnut maksani, asunut tuhansia tunteja eri osastoilla, päätynyt pakkohoitoon, ollut lähellä kuolla nälkään tässä vitun hyvinvointivaltiossa, jossa kaltaisesi älykääpiöt ilmeisesti istuvat päättäjien paikalla. Aika paljon sanottu: "Kaikki paha mitä teet, tulee moninkertaisena takasin..." Onneksi sä et ole varmastikaan tehnyt koskaan mitään pahaa, hyvä että maailmassa on hyviä ihmisiä meidän surkeita blogejamme kirjoittavien surkimustenkin lisäksi. Miksi oikeastaan luet näitä tai tätä? Tunteaksesi itsesi entistä täydellisemmäksi?

Leikkikenttä

Miksen minä osaa rakastua, en antaa itseni rakastaa enkä antaa kenenkään rakastaa minua? En minä ole Häneenkään edes ihastunut, leikin vain Hänellä kuin kissa hiirellä. Enkä osaa enää tuntea edes huonoa omaatuntoa, ei minulla ole minkäänlaista moraalia. Miehet ovat minulle leluja, joilla leikin siihen saakka kunnes kyllästyn ja ostan uuden.

”Hän tietää olevansa kaunis, muttei tiedä, mitä kauneudellaan tehdä”, kuvataan eräässä elokuvassa. No, minä tiedän, ja tiedänkin täsmälleen. Viettelen heidät, valloitan heidät, vien heidät pisteeseen josta ei voi enää perääntyä, nielen heidät kokonaisina punatuilla huulillani ja syljen ulos suustani kun en enää tarvitse heitä. Tiedän kuinka koskea ja käsitellä heitä niin, että he jäävät kaipaamaan ihoni lämpöä ja huulieni punaista paloa. Kenenkään kanssa en ole liian kauaa, jotten kiinny. Sillä minun täytyy saada olla villi ja vapaa, sanat suhde, sitoutuminen, seurustelu , ne saavat minut paniikkikohtauksen partaalle.

Nauran ajatukselle itsestäni lokoisati kotisohvalla poikaystävän tutun turvalliset kädet ympärillä, kevyen kuplivan keskustelun ja somien suukkojen lomassa, ehkä suhteen kruunaava kultainennoutaja jaloissamme. Enkä samaan aikaan kaipaa mitään muuta yhtä paljon, mutta samaan aikaan tiedän, ettei minusta ole sellaiseen. Isoisien aikainen mustalaisveri kohisee korvissa, ajaa minua eteenpäin eikä tuli sisälläni sammu. Ehkä tarvitsisin toisen tulen parikseni palamaan kanssani, mutta tähän mennessä kukaan ei ole kyennyt kesyttämään minua muutamaa päivää kauemmaksi ajaksi. Ehkä jos minulla ja Amsterdamilaisella olisi ollut enemmän aikaa... Minua ei kesytä kukaan, minä kesytän heidät hyläten kesyttämäni ketut ajan kuljettua ohi.

Uskottelin itselleni, että olisin voinut ihastua Häneen. Hyvä on: toivoin, että olisin ihastunut Häneen. Mutta en minä ole, mikään ei tunnu sen erikoisemmalta kuin kenenkään muunkaan kanssa. Mikä minussa on vialla? Eilen käperryin kippuralle Hänen kainaloonsa, Hän silitti hiuksiani siveli selkääni helli minua, katselimme kaupungin valoja ja puoli kahdelta aamuyöllä Hän astui ulos ovestani yksipuolisesti umpirakastuneena - mutta sitä Hän ei tiedä, sillä minä olen mestariluokan näyttelijä. Ja minun omatuntoni kaivoi kuoppaa kylkiluiden väliin: en ollut maksanut mitään muuta takaisin kuin tarjoamani karnevaalikeksit ja suudelmat, joiden jäljiltä huuleni ovat karheaa rohtumaa. Koko illan odotin, odotin että Hän kokeilisi kädellään jotain kohtaa jonne se ei kuulu enkä minä olisi vastustellut, olisin vain antanut hänelle maksun siitä turvasta ja huolenpidosta jota Hän minulle antoi. Nyt minä olen Hänelle velkaa - ja minun on saatava maksaa velkani. He voivat olla minun leikkikalujani, mutta minä annan aina jotain takaisin.

En ole kypsä aikuinen vaan villi ja vapaa enkä valmis luopumaan vapaudestani, en kehoni ympärille kietoutuvista katseista, en eksoottisten silmieni heidät huumaavista katseista, en siitä tyydytyksen tunteesta, kun taas uusi uhri on loukussa luolassa, joka on päällystetty kullalla ja timanteilla. En intohimoisen kiihkeistä suudelmista ihan missä tahansa, en kiireestä jonnekin jossa olla kahden, en kehooni kiinni jäävistä katseista kun mekkoni avattuine vetoketjuineen valahtaa lattialle ja astun ulos siitä, kun olen jumalatar joka syntyy uudestaan ja uudestaan ja he palvovat vartaloani. Silloin minulla on valta, hylätä tai tulla hylätyksi ja totta kai minä olen aina se joka hylkää, en vastaa enää viesteihin enkä ota yhteyttä, sillä se aika on ohi ja uusi edessä.

Olen yhtä riippuvainen ihailevista katseista kadulla kuin diapamista. Milloin minusta tuli tällainen vai olenko aina ollut? Ennen anoreksiaa häpesin pian puhkeavaa naisenvartaloani, mutta saatuani sen takaisin olen asettunut siihen. Olen oppinut, että voin sanoa olevani kaunis ja kuulla muuiden sanovan sen, olen ikävä kyllä myös oppinut käyttämään kehoani saadakseni mitä haluan. Ikinä enää en aio myydä sitä, en rahasta, en, mutta hetken hyväksynnästä, palvovista silmistä, minut korkealle kohottavista sanoista, siitä hetkestä, kun he eivät voi elää ilman minua, niistä, kyllä. Paikkaan laastaroitua itsetuntoani heillä, joille olen kaunis ihana hymyilevä säteilevä seksikäs, heille jotka eivät haluakaan nähdä silmistäni sisäänpäin vieriviä verisiä kyyneleitä eivätkä surua, jonka huntu kietoo minut sisäänsä aina yksin ollessani.

Seinälläni verisuonisiipinen keiju suutelee rottaa, jonka suomuinen häntä kiemurtelee kuvasta. Siinä ja sellainen olen minä.

Hän.

Hän on etuajassa. Hän tarjoaa teeni. Hän ei kysele liian varhain kysymyksiä, joihin en ole valmis antamaan vastauksia. Hän on hauska. Hän kertoo värikkäitä tarinoita matkoiltaan maailmalta ja saa minut nauramaan oikeaa, aitoa naurua. Hänen silmänsä vilkkuvat vinkeästi. Hän yllättää minut ideoillaan. Hän katsoo kanssani kahden tunnin romanttisen draaman elokuvateatterin eturivissä. Hän kietoo minut kainaloonsa kun minulla on kylmä. Hän lähtee kanssani K-kauppaan ja pakkaa maitopurkkini muovipussiin. Hän aikoo tulla tekemään minulle omenapaistosta. Hän suutelee minua kevyesti kun tienristeys katkeaa kahtia.

Minua pelottaa, pelottaa niin paljon. Kammoan olevani kiintymässä häneen. Haluaisin perääntyä ja paeta paikalta ennen kuin haluan olla hänen kanssaan, sillä haluan hylätä ennen kuin tulen hylätyksi. En tiedä mitä tehdä.

Olen tottunut olemaan näyttelynukke, kaunis esine pianon päällä. Olen moneen kertaan kopioitu marmoripatsas miesten kokoelmissa. Olen tyttö joka tanssii rämäpäisesti pilkkuun asti pöydillä pikkumekon helma huolimattoman ylös heilahtaen, korkeat korot kolisten ja tukka tuullen. Miesten kuolaavat katseet kulkevat minun nuoren notkealla naisenvartalollani ja minä pelailen silmäpelejä testatakseni taitojani ja varmistaakseni viehätysvoimaani. Nautin vallasta ja valinnanvapaudesta, annan heidän kerjätä vihjailevia vilkaisujani ja otan sen koiranpennun kotiin, joka kelpaa minulle. Olen hänen yhden yön ajan, olen kaunis ja kosketettava, teen heidät hulluiksi halusta, olen villikissa joka kietoo kyntensä ihon ympärille, olen tummaa, tahmeana sormien välistä valuvaa suklaata. Sellainen minä olen tottunut olemaan, silkka seksiobjekti. Ei minussa ole muuta; en minä osaa muuta.

Mutta hän näkee minussa muutakin kuin sen minkä muut. Hän ei kuiski kiihtyneesti korvaani sinulla on vaaralliset silmät ja vartalosi niin vastustamaton, hän haluaa kuulla mitä mieltä minä olen siitä ja siitä, nähdä minun nauravan ja kietoa kätensä ympärilleni. Hän sanoo oli hauskaa ja toivottaa hyvää yötä enkä ole ollenkaan tottunut tuollaiseen. Tämä on liian tavallista, liian todellista. Hän jota kerran rakastin, hän astui ulos satukirjan sivuilta ja katosi takaisin omaan ihmemaahansa, mutta tämä toinen tapaus, hän ei tule liian lähelle, hän antaa aikaa. Ja aikaa minä tarvitsen toipuakseni, tuupatakseni Möhömahan muistojeni toiselle puolen. Tällaistako on oikea elämä? Tällaisiako ovat oikeat ihmissuhteet? En tiedä, ei minulla ole ikinä ollut sellaista. Olen ollut ainoastaan lelu jolla leikkiä, kaunis kuva jonka sisään kukaan ei halua kurkistaa. Ulkoa yhtä, sisältä toista.

Yhden yön jutut ovat niin helppoja. Ei luurankoja kaapeissa, ei synkkiä salaisuuksia. Salainen koodi on ei henkilökohtaisuuksia, silkkaa seksiä. Pelkään mennä pidemmälle, pelkään joutuvani paljastamaan kaikki pelot Pandoran lippaastani. Pelkään hänen pakenevan, kavahtavan kauhusta huomatessaan arvet käsivarsissani ja kuullessaan koko kertomuksen. Ja kuitenkin tahdon turvaan ja kaipaan, kaipaan hänen käsivarsiaan suojelemaan minua sumulta joka sakenee ja sakenee ympärilläni…

Tulkaa tänne, älkää tulko tänne

Bileet. Kuohari kuplii, nauravat silmät suut ja kulhollinen karkkia. Hetken on hauskaa, lahjat lämmittävät sydäntä ja kaikki ihanat ihmiset ympärillä tekevät tärkeäksi. Jossain siellä se kuitenkin on, uinahtaneena, minun oma pieni painajaiseni, joka potkii nukuksissaan pohjaa.

Me kipitämme korkokengissämme lempeässä lumisateessa, jonon häntä on pitkä ja huojuu huokaisten pitkästyneisyyttään. Valkoisen villakangastakkini aukeavat napit, näen taas nälkäisen kiillon niiden katseissa. Tanssin tyllihelma heiluen, selkäni paljas ja korkoni korkeat, antaako se oikeuden?

Punapartainen tonttu, jolla on ikää kaksi tai kolme kertaa omani verran, huojuu kaljanhuuruisena liian lähelle, liian lähelle. Pujoparta kiikkuu kähäräisenä, katse vaeltaa vartalolla tahmeasti tarttuen. Irvokas irvistys, minua ällöttää ja puikkelehdin pois. Ja taas kerran, taas kerran Möhömaha riisuu rintani katseenalaisiksi, huohottaa ja hokee mikä narttu mikä narttu enkä minä sano mitään sillä huorat ovat hiljaa ja tekevät työnsä.

Yhtälailla minä tänä yönä kerjään itse kohteluani, kuten aina, mitäs menen käyttäytymään kuten käyttäydyn ja pukeutumaan kuin paraskin prostituoitu. Yhtä aikaa kaipaan katseita, kaipaan kosketusta enkä kuitenkaan anna kenenkään tulla lähelle. Lukot ovat kiinni niks naks enkä halua niitä auki. Minuun ei saa nyt koskea, älkää, ei edes katsoa, minun täytyy saada kuvitella olevani taas hetken ajan valkoinen ja viaton vaikken koskaan voikaan sitä olla. Ei älkää, keski-ikäisten kaljamahojen niljakkaasti nuolevat katseet kaikkialla, mutta en minä silti katoa seinäkukkaseksi. Sen sijaan minä provosoin enkä saa flirttailevaa tuhannen ja yhden yön katsettani hyväilevää hymyäni kuriin, miksi minä olen tällainen enkä osaa olla muunlainen. Härnään tulkaa tänne ja kun he tulevat heitän ylimielisesti hiuksiani, minulla on valta ja minä katson heitä kuin alamaisia naurahtaen vinoa naurua. Minulla on valta enkä minä halua kuin hylätä, hylätä kaikkien niiden kertojen edestä kun minut on hylätty. Tämä on minun tapani.

Vartalo venähtää raudanraskaaksi, tanssilattia imee kengänkorot itseensä. Kaivelen kassista rauhoittavaa enkä halua enää tanssia, en kaikkien katseiden alla, en kaikki liian painavat muistot mielessä. Kotona minun nukahtaessani se herää ja tapaan se taas uneni alla katsoen suoraan sen kieroihin silmiin.

Tähtilampun alla

Aamun tahmeat silmät tuijottavat suljettujen silmäluomieni taakse. Kankeasti kipuan ylös, kulautan aamulääkkeeni alas ja kolautan ulko-oven kiinni. Jalat laahaavat loskassa, lääkäri printtaa ulos reseptin kolminkertaistetulla unilääkemäärällä ja jalkani laahaavat taas loskaa. Kotona pakenen kaikkea piiloon peiton alle ja uni tulee, syleilee vertavaluvaa sydäntäni ja ottaa minut hetkeksi helmoihinsa. Pois, pois, pois, takoo ikiaikainen toive takaraivossa, mutta tiedän, etten enää voi sitä toteuttaa. Ennen minulla ei ollut mitään menetettävää; nyt on. Olen kiintynyt tähän kummalliseen, kaltoinkohtelevaan mutta kuitenkin niin kauniiseen maailmaan.

Hiki helmeilee otsallani, kun tanssin tuulenpyörteenä pakoon pelkojani. Hetken ajan maailma on hallussa, hetken ajan kaikki on kirjoitettua käsialaa kalenterissa ja huolellisen harjaantuneita rajauksia silmäluomilla. Stop, painaa opettaja, musiikin matka katkeaa, liike jähmettyy paikoilleen ja kaikki on taas yhtä kaaosteoriaa. Unohtuneet ajatukset purevat nilkkoja, entiset unelmat pilkkaavat peilikuvaani ja tuulen pois tuuppaamat tunteet kiertyvät kurkunpäähäni.

Esmeralda on kaunis valkoisessa kukassa mustissa hiuksissaan, mutta sama hengen salpaava huoli kuin silloin ennenkin on hiipinyt taas samentamaan keväänvihreitä silmiä. En tahtoisi tuottaa hänelle taas tätä tuskaa, en hänen olevan taas kerran minun ainoani. Mutta hän on, painaa temestan kämmenpohjaani ja silittää tanssin takuttamaa tukkaani. Aina uskon ihmeisiin, laulaa Juice taustalla ja hän on minun ihmeeni, mistä sinä ilmestyit ja tukit tieni toiselle puolelle. Yksi meistä kuitenkin puuttuu paikalta ja Esmeralda tietää, etten voi olla ikävöimättä surullisen sinisiä silmiä ja yhtä vallatonta naurua kuin omani.

Astun ulos Esmeraldan ulko-ovesta paksuun lumipeitteeseen. Tuijotan tähdetöntä taivasta ja annan hentojen lumihiutaleiden sulaa kielelleni. Mieleeni nousee muisto minusta ja Esmeraldasta lumesta valkoisina, kädet jalat sikinsokin hangessa, johon kaksi lumienkeliä jäävät jälkeemme pitelemään toisiaan käsistä. Siitä on niin kauan, niin kauan kun olin lapsi joka sai hämmästellä kummastella tätä maailmaa. Tänään minun pitäisi osata sanoa kuka olen, pakata itseni yhteen askiin, vaikken mahdu muotteihin. Olen ikuinen mustalaissielu, vaellan valon ja varjojen välillä ja etsin jotain, jota en ehkä koskaan tule löytämään.

Tämä yö on pehmeä ja paksut nietokset nojaavat tien reunoihin. Lumi luistaa kengänpohjieni alla kun kuljen kohti kotia. Hetken kaikki on kaunista, vaniljajäätelöä valkoisempaa ja sulkasiipien pehmeästi pyyhkäisemää. Kunnes Caloniuksenkadun keskellä maleksii mies, Möhömahan mieleen palauttava ja kaiken kauniin kadottava, ja minä juoksen, juoksen kauas karkuun kulman taakse olkani yli vähän väliä vilkuillen. Joka ilta odotan Möhömahan maasturin ilmestyvän asuntoni eteen. Mikseivät hänen häkäiset henkäyksensä anna minun olla, miksi tunnen hänen petoeläimen nälkänsä yhä edelleen niskassani?

Kotona keitän kaakaota ja kirjoitan. Kuka minä olen, kysymys polttaa tietämättömyyden tahroja iholleni, mitä minä oikein etsin? On niin paljon kaikkea. Ajatukset heittelevät kuperkeikkoja ja ovat luisuneet liukkaiksi kuin saippua, en saa niistä otetta enkä tiedä, tulenko koskaan tietämään tämän enempää. Ehkä etsinkin kysymyksiä, en vastauksia.

Radio soittaa tähtilampun alla:

I hate the world today
You're so good to me
I know but I can't change
Tried to tell you
But you look at me like maybe I'm an angel underneath
Innocent and sweet

Yesterday I cried
Must have been relief to see the softer side
I can understand how you'd be so confused
I don’t envy you
I'm a little bit of everything all rolled into one

I'm a bitch
I'm a lover
I'm a child
I'm a mother
I'm a sinner
I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health
I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other way

So take me as I am
This may mean you'll have to be a stronger man
Rest assured that when I start to make you nervous
And I’m going to extremes
Tomorrow I will change and today won't mean a thing

I'm a bitch
I'm a lover
I'm a child
I'm a mother
I'm a sinner
I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health
I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other way

Just when you think you got me figured out
The season’s already changing
I think you’re cool
You do what you do
And don't try to save me

I'm a bitch
I'm a lover
I'm a child
I'm a mother
I'm a sinner
I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health
I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other

I'm a bitch
I'm a tease
I'm a goddess on my knees
When you’re hurt
When you suffer
I'm your angel under cover
I've been good
I'm revived
Can't say I'm not alive
You know I wouldn't want it any other way

Piilosilla

Hetken kaikki oli hyvin, hetken sain hengittää. Hetkeksi puuterilumi peitteli maan pehmeäksi matoksi, johon jalanjälkeni jäivät kertoen, kuka olen, muistaen, mistä tulin ja minne olin menossa. Lumilinnat ovat kuitenkin luisuneet kaiken kauniin hengitykseensä hukuttavaan loskaan, joka rapisee ikkunaruutuuni estäen minua näkemästä ulos.

Masennuksen musta käsi hamuilee taas sokkona omaani, leikimme piilosta, et löydä minua löydänpäs. Katson alas kuudennesta kerroksesta ja pelkään pimeää, joka unettomina öinä peittelee minut pakahduttaviin painajaisiinsa, katson alas kuiluun ja kavahdan. Ei enää, rukoilen rauhaa, mutta ei, ei se mene pois. Ole kiltti, yritän, muttei se anna armoa. Olisit niin kiltti. Antaisit minun olla. Olisit antanut minun elää. Se nauraa ja sen suuri ammottava-aukkoinen suu avautuu niin ammolleen irvistykseen, että kiviset kulmahampaat välkkyvät varjoissa.

Yöt ovat taas päiviä ja päivät öitä ja aina on yhtä pimeää, oli kello kaksitoista aamulla tai illalla. Lyhyt viisari lähenee aamuyötä, näppäimistön tuttuakin tutumpi nakutus on ainoa asia, joka saa minut rauhoittumaan hiljaisen huoneen huokaillessa. Uni tulee pieninä pätkinä, jotka jättävät jälkeensä pahan olon ja kalmankylmän kosketuksen, aamulla silmäluomet ovat raskaat eivätkä silmät näe uuden aamun nousua, niille kaikki on samaa, samaa. Mutta joka aamu on katsottava kaihoisasti pehmeää petiä, kaadettava maitoa muroihin ja otettava aamulääkkeet, rauhoittavaa kello kahdeksalta, kertoo kaiken. Enkä tahtoisi kuin nukkua, nukkua, nukkua, väsymys on kaikkialla vartalossa eikä uni auta.

Yliopistolla olen vain ollakseni yliopistolla. Kirjoitan tieteellisen kirjoittamisen luennolla vaaleanpunaiseen ballerinapäiväkirjaani, raapustan harakanvarpaitani kun luennoitsija lätkäisee power point –esityksen läppäriltään esiin ja annan puheen puuroutua. En jaksa olla enää se Tunnollinen Tyttö, istun takariviin mielenosoituksena entiselle itselleni enkä uhallakaan opiskele. Väärä paikka? Ehkä. Säntään omista ajatuksistani säikähtäneenä dosentin luokse, jonka ovi on onneksi aina auki ja inisen itkuisesti, ettei mistään tule mitään. Hän katsoo minua katseella, joka taitaa tietää enemmän kuin osaan arvatakaan. "Jätä se kurssi pois", hän sanoo ja antaa minulle ajan. Minä ja minun säälittävä opintopistetyhjiöni. Tähdestä tulitikkutytöksi. Nauraisin ellei minua itkettäisi sille, kuinka minusta kuviteltiin kasvavan vaikka mitä. Mitä se vaikka mitä oli, tässä se nyt on. Bentsodiatsepiiniriippuvainen kolmen diagnoosin uneksija, joka elää kaikkea muuta kuin sitä siveyden sipulin elämää mitä minun kuvitellaan jossain kaukana maapallon toisella puolen elävän. Hah.

Ainoat asiat, joista merkitys ei ole karissut vanhan maalin lailla pois, ovat tanssi ja kirjoittaminen, ne kaksi joilla ei taas tee mitään tässä todellisessa maailmassa. Ja tekstini, ne ovat niin tummia tätä nykyä, milloin olisitte saaneet lukea jotain iloisen kepeää, jotain yhtä ihastuttavaa kuin äidinkielen aineeni, joita luettaessa luokassa punastuin ja painoin pääni pulpettiin? En tiedä, tuleeko valo enää koskaan osumaan sanoihini, nämä ovat mustia merkkejä nyt. Ja tanssini, se on muuttunut hauskasta hyppelystä, mitä se hetken ehti olla, myrskytuulen tuliseksi tanssiksi, vihaisemman väriseksi ja katseeni salin peilissä vaarallisemmaksi, varokaa minua.

Kaikki se kymmeniä kertoja käsitelty viha ja kiukku, siellä ne oikovat jäseniään sieluni syövereissä. Ja muistot tulevat, tämä päivä katoaa ja olen eilisessä, astun aikakoneeseen ja näen taas samat näyt, kuulen taas samat sananvaihdot. Mitä kaikkea minun piti nähdä ja kuulla, olisitte helvetti antaneet minun olla. Kaikki liika, mikä on tallentunut verkkokalvoilleni tai jäänyt kaikumaan korvakäytäviini, kaikki se liika on liikaa edelleen eikä se anna minun olla. Miten minusta tuli tällainen, näin vihainen kapinallinen, näin kaikkea muuta kuin olen luullut koko elämäni olevani? Viha kuplii vatsanpohjassa ja kuohuu yli kurkustani, kieleni on liian liukas enkä saa käärmeitä kuriin. Poskilleni Punavuorenkadulla putoilevia, meikistä mustia kyyneleitä katsomaan kääntyvä mies kääntää päänsä pois kun annan myrkyn pureutua silmistä silmiin. Minussa on liikaa vihaa, liikaa pahaa.

Miksi minun pitää olla niin paha? Ihmiset elämässäni, tulleet, mennet. Itken Esmeraldan olkaa vasten, ainoan joka minulla on. Olen aina ollut kaikille kuin kertakäyttömuki; kun mehu on juotu, voi minut hylätä ja heittää roskakoriin. Minne ovat kadonneet kaikki, joille olen ollut ystävällinen silloinkin, kun en ole sitä ollut itselleni? Minne katosit Yksisarviseni, jonka laukka pysähtyi hetkeksi halaukseeni? Minne matkasit Laululintuni, jonka kanssa keskustelimme niin monet kerrat? Miksi sinä lähdit, entä sinä, entä sinä? Ruskeasilmäiselle Romeollenikin minä olin vain yksi monista. Mitä minä aina teen väärin? Kunpa joku olisi ehtinyt odottaa ja kertoa ennen kuin katosi.

No need to argue anymore. Kuinka ne sanat sattuivatkaan. I knew, I knew / I`d lose you. Tiesitkö? Eikö sinun ollut tarkoituskaan pitää lupauksiasi, vannomiamme valoja, eikö meidän ollutkaan tarkoitus tasoittaa tätä kovin rosoista tienpintaa yhdessä? Minä luulin, mutta ehkä luulin väärin. Sanon sinulle: "I tried to reach for you / but you have closed your mind / everytime I think I know what`s on your mind / you keep on slipping through my fingers all the time." Mitä sinä haluat? En saa olla liian kaukana enkä liian lähellä. Kaukaa en kykene välittämään, lähellä tukehdutan sinut. En tiennyt että voi rakastaa liikaa, rakkaus ja viha kulkevat käsi kädessä ja kun joku, joka voi huonosti ei ota apua vastaan, kiukku oman voimattomuuteni edessä hyökyy ylitseni. Kerran kävelimme tämän illan käsi kädessä, mutta enää en tiedä, mitä sinä haluat, sinä toinen elämäni rakkaimmista ihmisistä. Olen uupunut repiviin riitoihin, en minä niitä halua, en jaksa. Heitän sinulle ostamani vihreän pussin ja sen mukana aivan liikaa roskiin ja suljen kaapinoven.

”Milloin nähdään?”, sihisee sähköinen postilaatikkoni sataaviittäkymmentä euroa, jotka olin jo unohtanut. Samana päivänä hän soittaa, Möhömaha, omalle tulipunahuuliselle pikku huoralleen, jolla on ruusunnuppurinnat muttei ihmisarvoa. Entä jos en olisi lyönyt luuria korvaan, entä jos olisin sanonut tänä iltana? Ehkä soitankin hänelle itse, tapan kaiken itsessäni ja ehkä sen jälkeen itsenikin. Lasken lääkeliuskoja ja suunnittelen suunnitusta Helsingin apteekkeihin Buranapaketteja pakkaamaan. Kuukausi kotona, ajatukset pomppivat sinne tänne. Olen julistanut pää pystyssä: parempaa! Minulle kuluu hyvää! Ja nyt pyörrän pääni ja sheiverit kylpyhuoneen kaapissa kirkuvat metallinterävästi. Hetken kaikki oli hyvin…

Menen piiloon komerokaappiin, liikaa, liikaa, auttakaa apua, kuka tulisi luokseni ja pitäisi minua hetken sylissään? Käperryn kirjahyllyn taakse, lukkiudun kylpyhuoneeseen ja vedän peiton pään yli. Ja se nauraa taas, nauraa maha hytkyen pakoonpääsemätöntä nauruaan, joka täyttää jokaisen tuuman kahdessakymmenessäkahdessa neliössäni. Kyllä minä sinut kiinni saan. Älä edes yritä. Leikitään, leikitään, kissaa ja hiirtä, ollaan piilosilla, kyllä minä sinut kiinni saan. Ja se laskee sataan ja lähtee etsimään minua, kädet kurottelevat kohti ja minä sipistän silmät kiinni, ei se näe minua jos minä en näe sitä…

Afrikan tähdilleni

Kiitos ystäväni, että olette olemassa - että te olette ja pysytte ettekä mene pois. Te olette valopilkut pimeydessä, joka peittää päivän, puhdas sävel säröisessä soinnissa, hymy maailman ilmeettömän ja eleettömän kovissa kasvoissa. Te olette minulle tärkeääkin tärkeämpiä ja rakkaampaakin rakkaampia, ilman teitä sydämeni ei olisi kokonainen ja itkisi yksinäisyyttään. Te, minun ystäväni, kuinka usein ihmettelenkään, kuinka kohdalleni on voinut osua kaksi tuollaista timanttia, pelilaudan arvokkainta Afrikan tähteä.

Esmeralda, sinä olet minun kasvinkumppanini, minun siskoni siitä saakka kun maailma oli nuori. Kerran me olimme kaksoset ja tänään me olemme siskot, siskot aina ja ikuisesti eikä mikään voi meitä erottaa. Jokaisen myrskyn, jonka tuulet ovat riehuneet ympärillämme ja pasuunat pauhanneet, jälkeen olemme olleet vain entistä vahvempia ja ystävyytemme lujempi. Me tiedämme, ettemme ikinä tule jättämään toinen toista, ettei mikään maailman mahti voi meitä erottaa. Sinä, minun hopeisena helisevä Esmeraldani, mustatukkaiseksi muuttunut, sinä olet minun hameen helmassa kilisevät hopeakolikkoni ja kristallikruunu katossani, minun kallis, kallisarvoinen aarteeni. Kun aurinko paistaa sinussa, säteilet iloa ja valoa minunkin verhojeni toiselle puolen, mutta anna minun olla ja auttaa sinua nyt, tänään, kun yötä on vuorokaudessasi enemmän kuin päivää ja mikään pysy paikallaan. Anna minun olla, sillä niin usein sinä olet ollut minulle. Muista: Now than it`s raining more than ever / know that we`ll still have each othet / you can stand under my umbrella / you can stand under my umbrella.

Ariel, me, me olemme sielunsiskoja. Sinä olet bensiini, jota tarvitsen palaakseni, sinä olet siivet, joita tarvitsen lentääkseni. Sinä olet opettanut minut olemaan rohkea, sinun kanssasi me olemme rikkoneet ja rikomme – ja tulemme rikkomaan… - rajoja, meidän vapaa ystävyyssuhteemme ei tunne sanoja ”kielletty” tai ”sopimaton”, meidän maailmassamme asiat ovat oikein kun ne ovat oikein. Kenenkään muun kanssa en voi olla yhtä villi ja vapaa, sinun kanssasi rajat katoavat kuiluun kun me kohtaamme eikä ohjekirjoja ole. Meidän sääntömme on se, ettei sääntöjä ole, ja siksi salaisuudet kulkevat toisen huulilta toisen korville eikä kumpikaan sano: ”kuinka kamalaa! Sopimatonta, siveetöntä. Kuinka sinä kehtaat?” Me olemme aitoja, olemme olleet siitä saakka kun tapasimme, sinä vaaleanpunaisissa, minä sitruunankeltaisissa sairaalahousuissamme.

Kaksi kipinää sytyttää toisensa ilmiliekkeihin, ja siksi emme saa kuitenkaan leikkiä tulella, meidän on opittava riitelemään oikein. Kun kaksi villikissaa hyökkää kynsin hampain toistensa kimppuun, voimme jonain kertana raapia toisemme vereslihalle. Siksi en halua riidellä kanssasi, ystäväni: yrittäkäämme ymmärtää toisiamme ja avata suumme aina, kun meillä on ongelma (milloin meillä ei olisi…).

Sinun ympärilläsi maailma pyörii nyt ympäri ämpäri, anna minä olen sinullekin tuki ja turva. Anna minun pitää sinua sylissäsi, paina pääsi olkapäähäni ja anna meren myrskytä silmissäsi, minun silittää suoristaa takkutukkaasi ja sormieni kulkea selälläsi. Minä en halua viedä tilaa keneltäkään muulta elämässäsi, minä en halua omistaa sinua – haluan sanoa tämän, vaikka toivon sinun tietävän -, minä haluan antaa sinulle tilaa hengittää, haluan että olet onnellinen niiden kanssa keiden kanssa haluat olla onnellinen. Mutta jos sinä annat minulle luvan olla, minä olen aina täällä odottamassa sinua, pitämässä kädestäsi kiinni, tanssimassa miehiä ympärillämme pyörryksiin, antamassa hileiden kimaltaa, nukuttamassa sinua Ruususen uneesi, rakastamassa sinua. Sillä sinä olet minulle kultaa kalliimpaa, auringon kultainen kehrä, joka kietoutuu kesätuulena ympärille ja nauraa hymyntuoksuista naurua.

Rakastan teitä molempia, rakkaat ystäväni. Ystävä on sellainen henkilö, joka tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta. Kiitos, kun olette olemassa. Ilman teitä en ehkä olisi.

Mitä on menettää

En osaa sanoa mitään. En osaa tehdä mitään. En näe, en kuule, minusta on tullut kuuromykkä. Kirjoitan sinulle kirjettä pakkasesta kertovassa porraskäytävässä. Mitä niin pahaa minä olen tehnyt, että ansaitsin tällaisen kohtelun?, kysyn vaikken tiedäkään, saanko koskaan vastausta kysymykseeni kuten niihin tuhanteen muuhunkaan. Tiedän vain, että minun on ojennettava kirje omin käsin sinulle, jotta tiedän sen saavuttaneen sinut. En halua lähettää typerää tekstiviestiä. Siksi tulen ja sinä odotat minua porraskäytävässä.
Otat vastaan viestin, jonka olen raapustanut päiväkirjastani repäistylle sivulle. Sitten sanot minulle jotain, mitä en ole uskoa todeksi. Sitten huudat minulle jotain, mitä en ole uskoa todeksi. Ehkei hän käyttänyt täsmälleen niitä sanoja, mutta sitä hän tarkoitti, sinä et kuullut kipakkaa kireyttä hänen eilen vielä niin yliystävällisessä äänessään. Ja minä näen sinun muuttuvan, silmäsi palavat vihasta minua kohtaan ja kaunis hymysi vääntyy huutoon. Minäkin huudan, me molemmat, sinä et ymmärrä miten äitisi, miten poikaystäväsi, miten sinä, miten te kaikki olette loukanneet minua, miten te olette astuneet päälleni kuin olisin roska kadunreunassa. Minä olisin sännännyt sinne lohduttamaan sinua, jos olisin tiennyt. Mutta et sinä minulle soittanut, en minä voinut tietää mitä oli tapahtunut. Valitsit avunpyynnöillesi eri osoitteen, vaikka luulin ystävien olevan tällaisia hetkiä varten.
En tiedä, voinko ikinä antaa anteeksi sitä, mitä huusit minulle hiukset heiluen. En tiedä, voinko ikinä anteeksi tätä päivää. Minuun koskee niin kamalan paljon, etten uskoisi olevani elossa ellei pulssini pumppaisi tasaista tahtiaan. Ja silti samaan aikaa kaipaan sinua koko ajan, en voi lakata rakastamasta ja kuihduttaa ruusua, vaikka sydämeeni on pistelty rei`ittimellä reikiä. En tiedä, mitä sinä ajattelet. En tiedä, olemmeko me enää ystäviä, olemmeko me enää mitään. Miten paljon kaikkea meillä olikaan. Tahtoisin tietää, kuulenko sinusta enää koskaan, sillä en voi ikinä lakata ajattelemasta: missä hän on? Onko hän hengissä?

En olisi ikinä uskonut sinun satuttavan minua kuten satutit tänään.

Ja silti tahtoisin sanoa nämä sanat, vaikken tiedä, voinko enää koskaan katsoa sinua silmiin.

Yritin olla hyvä ja ystävällinen
tahdoin, että tiedät kuinka paljon välitän

Älä jätä minua, älä jätä, minä tarvitsen sinua
älä koskaan mene pois
älä koskaan mene pois

Yksin

Ikävöin sinua niin, ystäväni. Viime päivät ovat yhtä usvaa ja utua, puuroutunutta puhetta, epäonnisia yrityksiä, väärinkäsityksiä, nurinpäin olevia nuttuja, levyä joka soi ja soi ja soi, sanahelinää, auki revittyjä arpia, milloin lämpimän tiheää tunnelmaa, milloin pakastavia jääpuikkoja, halauksia ja haukkumista, voimattomia viimeisiä lauseita. En tiedä, miten päädyimme tähän tilanteeseen, mitä sinä toivot ja mitä minä toivon. Tiedän vain, että sisälläni ammottaa aukko eikä siinä, missä sinun paikkasi on, ole ketään – vain kullanhohtoinen kehrä muistuttaa minua siitä, että sinä olit joskus siinä. Että sinä kuuluit siihen, että minä kuuluin sinne, että meidän kätemme kuuluivat yhteen ja elämämme tiet kietoutuivat kummallisella tavalla toisiinsa. Ja tiedän, sen tiedän, että ikäväni on ääretön, äärettömämpi kuin avaruus, joka laajenee ja jossa sekunnit kietoutuvat tähdissä toisiinsa kuin me kun pelkäsimme pimeää.

Heidän välillään sinkoilevat salamat, osuvat iskut. Ja jokainen isku osuu yhtälailla minuun, sillä minä makaan tulessa heidän välillään, minä jolle he molemmat ovat maailma. Te kaksi, sinä, minun hopeinen Esmeraldani ja sinä, minun kultainen Arielini, te olette olleet valo minun yötä pimeämmässä päivässäni, vesilähde minun hiekkapaperia kuivemmassa autiomaassani, aarre minun kerjäläisen kurjuutta suuremmassa köyhyydessäni. Minulle maailma on tunteita eikä tunteita ole ilman ihmisiä ja te, te kaksi, olette olleet minulle tärkeimmät ikinä, rakkaimmat ikinä. Ennen teitä en tiennyt miten paljon jostakusta voi välittää, miten huoli voi saada koko maapallon kutistumaan kasaan, miten rakkaus voi sytyttää valon pimeimpään huoneeseen.

Minä makaan kippuralla kouristuksissani, kipu jonka pelko jommankumman menettämisestä saa koko kehoni käpertymään kokoon ja huutojen humisemaan korvissa. Rukoilen, että toinen heistä tulisi ja tekisimme sovinnon, kaikki kolme, puhuisimme asiat läpi ja olisimme taas onnellisia, yhdessä vahvempia maailman vihaisuutta vastaan.

Mutta hän ei tule, hänen puhelimensa sanoo tavoittelemaanne numeroon ei saada yhteyttä ja minä itken ja odotan. Tarvitsen häntä, vain hänellä on voima saada minut hymyilemään kyynelten läpi, vain hänen sormensa osaavat silittää hiuksiani niin, että unohdan kaiken muun. Tarvitsen häntä rinnalleni ja haluan, että he voivat katsoa toisiaan silmiin, sillä en kestä kahden minulle rakkaimman ihmisen vihaavan toisiaan. Mutta he eivät saa asioitaan selviksi. Minun on mentävä ilman yhtä kolmesta, mutta olen valmis menemään minne vain ja miten vain nähdäkseni hetken häntä, kuullakseni hänen kivustaan, saadakseni vihdoinkin sulkea hänet syliini ja sanoa: kaikki kääntyy hyväksi, itke vain minun olkaani mutta vielä tulee se päivä kun naurat emmekä muistele menneitä, minä pidän sinusta huolta ja sidon haavasi. Yhdessä me olemme vahvempia, me liimaamme toistemme särkyneet sirpaleet kokoon. Mutta niitä sanoja en saanut koskaan sanoa.

En tiedä, mitä asiaa hänen äidillään on, mutta painan puhelimen punaista luuria. ”Te olette aivan liikaa yhdessä, teidän pitäisi irrottautua toisistanne ja etsiä terveitä ystäviä.” Hän kutsuu minua häpeämättä ”sairaaksi ystäväksi” ymmärtämättä ollenkaan, kuinka se koskee. Kuinka kauan olen se sairas ystävä? Eikö minussa ole mitään tervettä? Tekeekö se, että olen joskus ollut sairas, minusta pahan, josta tummuus tarttuu, epäkelvon ystäväksi? Onko se liimautunut minun luonnokseni, peittäen kaiken sen mitä olen alleen? Kuinka kauan leima otsassa loistaa?

En voi mitään kyynelille, jotka valuvat poskilleni. Olen tehnyt kaiken, mitä olen osannut, hänen eteensä, aivan kuten hän on tehnyt minun. Olen peitellyt hänet hänen huvittavan lammashuopansa alle, olen valvonut hänen vierellään katsellen, kohoileeko vodkan ja diapamin rasittama rintakehä koko yön, olen silittänyt hänen takkuista tukkaansa ja ohutta selkärankaansa, olen kiertänyt Alepoissa saadakseni käsiini vihreän pussin, jonka voin viedä hänelle suljetulle osastolle, olen sitonut hänen haavansa, olen yrittänyt olla ja rakastaa. Kerro mitä minä tein väärin, mikä sai kaiken kääntymään päinvastoin. Ole kiltti ja kerro.

Tanssin suruani pois salissa, jossa klassinen soi ja taianomainen kehä kiertää minut teriöönsä. Pukuhuoneessa katson kännykkääni. ”En voi tulla tapaamaan sua. Mun poikaystävä kieltää mua ja pelkään sen reaktiota.” Sanat eivät muuta muotoaan, vaikka tuijotan niitä uskomatta silmiäni. Hän, vapaa ja kahleeton, hän, joka on juuri saanut irrotettua niin monet, ranteisiin punaiset jäljet painaneet käsiraudat käsistään? Hän, joka on vapain tapaamani sielu, hän joka juoksee tuulen tavoin ja aaltoilee kuin veden pinta.

Luulet minun olevan mustasukkainen. Mutta ei, olen minä ehkä sitäkin, mutta tämän minä silti sanoisin joka ikiselle ihmiselle. Värisevää sielua ei saa tallata eikä vapautta vangita. En tahtoisi kenenkään joutuvan jäämään yhtä ruostuneen rautaisten kaltereiden taakse kuin pelkään, ystäväni, sinun jääneen. Tiedän aivan liikaa ahtaista selleistä ja viedystä vapaudesta voidakseni ymmärtää ihmistä, joka yrittää omistaa toisen. Pelkään puolestasi.

”Don`t ever again call me, ok?” hän sanoo. En olisi soittanut hänelle suurin surminkaan, ellei puhelimeni näyttö olisi ilmoittanut: yksi vastaamaton puhelu. Hän väittää puhelimeni olevan väärässä kutsuen minua kovalla äänellään tytöksi. Tahtoisin sanoa: on minulla nimikin, mutta olen liian uupunut. Ei hänellä ole minulle mitään merkitystä.

Et voi elää ikuisesti valheen verkko omatuntoasi kuristaen. Mitä hän, tekee kun hän kuulee kaksois- – tai kolmois- – elämästäsi? Mitä hän tekee, kun hän kuulee kaikista niistä kusipäistä, jotka ovat koskeneet sinuun tavalla, jolla ei olisi saanut, satuttaneet sinua, saaneet sinut tuntemaan itsesi huorista halvimmaksi? Uskotko hänen ymmärtävän? En usko, että jaksat enää kovin kauaa kantaa tuota taakkaa hennoilla harteillasi. Ja kun kerrot – mitä hän tekee, mitä sanoo? Syttyykö hänen silmiinsä se sama palo, jonka olen nähnyt kohdistuvan minut alentaen itseeni.

Kaipaan kepeitä askeleitasi ja seikkailuja, joille ei ollut eikä tarvinnut olla määränpäätä, oli vain matka. Olit niin kaunis kun tummansininen tuuli leikitteli kultaisilla kiharoillasi, kun elämän polte syttyi silmiisi sammuttaen sateen ja naurusi noudatti hetken hyvyyden nuotteja.

Sinun kanssasi

Hänen silmänsä satoivat usvaisia pisaroita, kun tapasin hänet ensi kerran. Hän oli niin hauras, kuin hento tuulenhenkäys, mutta myöhemmin opin tietämään, että hänen tahtonsa oli tuulta vahvempi. Hän oli pois puhallettu liekki, joka odotti kipinää, yhtä villin vapaa kuin hänen kultaiset kiharansa, jotka itsepäisesti kaartuivat hänen kauniiden kasvojensa ympärillä.
Hän oli harvinainen. Hänen ympärillään ei ollut minkäänlaista muuria, ei sitä kovaa kuorta, jonka useimmat meistä kivun kautta kasvattavat. Hänen auransa oli violetti ja se säteili surua, mutta samalla jotain salaperäistä, josta en silloin saanut selvää. Sainko koskaan, en tiedä, hän oli liukas ja luikerteli irti sormieni otteesta aina kun kuvittelin saaneeni kiinni hänen kädestään. Sainko oikeasti ikinä vai oliko kaikki vain valhetta, vaikenevaa valhetta, sitä en ehkä enää ikinä saa tietää.
Vannoimme valoja, ikuista ystävyyttä, sitkeää sisaruutta. Hän oli sielunsiskoni. Me olimme niin samanlaisia, niin samankaltaisia. En usko kenenkään voivan koskaan korvata häntä, en usko kenenkään voivan koskaan olla kuten hän oli. Kaksi tulenlieskaa, liekit ja bensiini, kumpi milloin valo, milloin pimeys, kaksi kauhukakaraa, huutoa ja raivoa, itkua ja syliä joka sulki sisäänsä, ylitsepursuavaa iloa, hersyvää naurua, kapinaa kaikkea ja ei mitään vastaan.
Me, Arietta ja Clarissa, Ariel ja Jasmin, montako nimeä me toisillemme annoimmekaan. Ja mitä kaikkea muuta – en tiedä kuka olisin nyt, jos et olisi kulkenut kanssani samaa polkua yhteensulavin askelin. Muutit minussa niin paljon, annoit minulle niin paljon kaikkea kaunista, muistoja, jotka olen säilönyt korulippaaseeni, sanoja, joita en tule ikinä unohtamaan. Osasit avata sisälläni lukkoja, joita kukaan muu ei ollut osannut, vapautit vangitun sielun ja lensit kanssani unelmissa, jotka olivat niin kaukana ja niin lähellä kuuta ja maata.
Me rikoimme rajoja ja teimme maailmasta meidän, sinun kanssasi olin vapaa lepattamaan täydessä loistossani ja palamaan polttavamman kuumana kuin koskaan. Sinun kanssasi sain olla lähellä ja kaukana, kyynelissä ja naurunhelmissä, syksyn lehdissä ja kevään ensi esikoissa, lumimyrskyssä ja lämmössä, joka sulatti kaiken sisälleen. Sinun kanssasi, sinun kanssasi…

Miltä se tuntuu / kun irti päästää

Maapalloni ei pyöri enää tasaista tähtivuorokausirytmiään, se pomppii pois kiertoradaltaan ja heilahtelee uhkaavasti uraltaan. Olen eksynyt omalta kartaltani, en näe mustaa, minua merkkaavaa pistettä missään. En tiedä missä olen, minne olen menossa, kumpaan suuntaan kääntyä. Vaihtoehtojen viitat välkkyvät pimenevässä illassa, mutten osaa poiketa oikealle polulle, tasoittaa oikeaa tietä.

Niin kauan kokosin kuvaa itsestäni. (Eino Leino) Tuhkimo sai tanssiaispukunsa, jonka helman olen repinyt rock-prinsessalle istuvamman ja asenteellisemman riekaleiseksi. En tahdo olla passiivinen, villasukkia prinssilleen ajankulukseen kutova tähkäpää norsunluutornissaan, haluan elää, tuntea, ajatella, kokea! En halua mahtua muotteihin, haluan rikkoa kaikki rajat, halua kapinoida komennuksia vastaan, en halua alistua kenenkään käskyihin, haluan murtautua – lopullisesti - ulos lasilinnasta ja juosta paljain, lumeen pehmeästi peittyvin jaloin kohti uusia seikkailuja. Rikkoa rajat, nujertaa normit, liukua luistavasti normaalijakauman päästä päähän, leikata kaavat saksilla silpuksi, ryöstäytyä irti rooleista, olla villi ja vapaa. Ainoa mikä minua estää on oma uskallukseni – olenko riittävän rohkea, onko minusta ottamaan elämäni omiin käsiini? Annanko pelon painaa selkärankani seinää vasten vai potkaisenko sen pois.

”Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

Kerro miltä se tuntuu”

(Jenni Vartiainen: Kerro miltä se tuntuu)

Haluan, tahdon, vaadin saada olla minä!, minä! ilman kategorioita, ryhmiä, luokkia, määritelmiä, mitä helvettiä te niillä teette. Tilastotutkimusta? Minä olen liian tilaa vievä tilastoihin, kirjoittakaa kohdalleni ”erilainen” ja ”epävakaa” ja selviätte sillä.

Mitä minusta tulee isona? Aikuinen, ei ainakaan, ikuinen Peter Pan pikemminkin. Siveä, sopuisa opettajanalku, kansankynttilä, joka hoilaa jo joutui armas aika kesäloman kynnyksellä? Vai uusi ajatus, idea, joka pomppasi päähäni epävarmasti väreilevästä ilmasta, asettui otsalohkon alle antamatta minun olla. Miksi ei? se kysyy ja kysyy enkä minä osaa väittää vastaan. Tai sitten annan sanojen olla elämäni, kirjoitan vimman vallassa kuin Katri Vala ja Lauri Viita, olen uusi Tulenkantaja ja kustantamo suoltaa syvyyksistään teokseni toisensa jälkeen. Dream on.

Ihmisellä on oltava muutakin elämää kuin työ, työ, työ, jota tämä niin helvetin hyvin puurtava ja pärjäävä ihanainen yhteiskuntamme niin korostaa. Minulla on, minulla on rakkaita harrastuksia, henkireikiäni, minulla on, minulla on ihania ystäviä, joita ilman en osaisi elää. Jotain minulta kuitenkin puuttuu ja sitä jotain kaipaan kovasti. Heiluri heiluu: entten tentten teelika mentten, hissun kissun vaapula vissun, eelin keelin plot, viipula vaapula vot, Eskon saum, pium paum, puh pah pelistä pois! Tämä pyöriminen ja pomppiminen, tämä ei anna minun painua unen pehmeitä poskia vasten, vaan valvottaa. Niinä öinä annan painan kuulokkeet korvilleni ja annan I-podilleni luvan laulaa:

”Mustaa kahvia
ja murskattuja haaveita
niin täydellisen turhalta
tää kaikki tuntuu ilman rakkautta”

(Jenni Vartiainen: Mustaa kahvia)

Kahlata jalat rämeestä märkinä suossa, joka imee sisuksiinsa, tanssia ruusun piikeistä rakennetulla piikkimatolla, vaeltaa loputtomiin autiomassa, missä hiekka polttelee jalkapohjia eikä horisonttia näy. Haluaisin jo ulos tästä kirotusta kultaisesta häkistä, rikkoa rubiinein koristellut pinnat palasiksi ja juosta pois. En jaksa enää tätä vitun elämätöntä elämää, jota en osaa enkä jaksa elää vaikka miten haluaisin. Miksen minä voi olla niin kuin muut? Miksei minulle riitä mikään?