Onko sinun pakko välittää niin paljon?

Sanani ovat kadoksissa. Miten kertoa, miten kirjoittaa siitä ja siitä? Mitä useampi sana katoaa, sitä enemmän minä katoan. Mutta pimeä syö sanojani, rouskuttaa ja rapistelee. Pelkään päivää jolloin se on syönyt kyllikseen, sillä ilman sanojani minua ei ole.
Paha olo lyö lukkoja surun sinetöidessä niitä nauhoillaan. Joka päivä minä olen enemmän lukossa, enemmän kadoksissa. En saa itseäni kammettua auki; oven saranat ovat sulaneet ruostuneeksi rautamöykyksi. Käperryn itseeni, sisäänpäin, painan pään peiton alle ja suljen silmät muulta maailmalta. Kohta muukin maailma on sulkenut silmänsä minulta, minä jään muistoksi jostain joka joskus oli. Aika kuluu, ihmismieli unohtaa. Mitä kauemmin piileskelen luolassani nuolemassa ikuisesti vuotavia haavojani, sitä harvempi minut enää muistaa.
Miksen voi koskaan kirjoittaa mitään iloista, mitään kepeää? Jotain, joka saisi ihmiset nauramaan, minut itsenikin ääneen pitkästä aikaan, hymyilemään toisilleen ja olemaan hyvällä tuulella koko loppupäivän. Jotain, jossa sanat tanssisivat, niiden helmat hulmuaisivat ja hatut heiluisivat naurun hytkeessä. Mutta en minä osaa, en osaa nyt. Minä olen surullinen ja minun sanani ovat surullisia, ne ovat uskollisia ystäviäni, jotka eivät koskaan jätä. Ellen minä kadota niitäkin kuten kadotan kaiken, kadotan kaiken sitä mukaa kun katoan itse.
Sinisen takin selkämys, korvissani soi Ultra bra: "Sinä lähdit pois / minä katselin parvekkeelta / loittonevaa selkääsi..." Milloin näen hänet seuraavan kerran, kuka minulle kertoo, mitä hänelle kuuluu? Smaragdinvihreistä silmistä ovat tulleet niin kauniit, niin surulliset. Haluaisin juosta taas kerran hänen peräänsä, tarttua takinhihasta ja sanoa Seis! määrätietoisille askeleille. Haluaisin halata häntä, silittää kultatukkaa korvanjuuresta. Haluaisi sopia, sanoa ei riidellä, muistuttaa, että maailma on muutenkin mätä ilman että me olemme riidoissa, että me olemme ne jotka pysyvät, vaikka maa pettäisi jalkojen alta ja taivas kaatuisi niskaan. Mutta enhän minä voi niin sanoa, en voi valehdella.
Minä en voi sanoa: pysyn. En voi luvata: olen aina tässä, sinun vierelläsi. En katoa koskaan. Koska minä saatan kadota, sama suu joka syö sanojani voi jonakin kauniina päivänä syödä minutkin. Olen epäreilu ystävä, en voi antaa hänelle sitä, mikä on ystävyyden kulmakivi: pysyvyyttä. Koska minä ailahtelen ja aaltoilen enkä koskaan tiedä, minne seuraavaksi menen. Etsin alituiseen paikkaa nimeltä Pois.
Paikassa nimeltä Pois ei ole mitään, on vain rauha ja hiljaisuus. On hyvä olla. Paikassa nimeltä Pois on vain yksi ongelma, minkä vuoksi kovin moni ei sitä etsi. Kun sinne kerran astuu, ei pääse enää koskaan takaisin. Piste ja lukittu.
Noin sinä sanot minulle kun minä en asetu, kun riidasta tulee dramaattinen näytelmä. Mä en puhu tästä enää tänään sadattakymmenettä kertaa. Piste ja lukittu. Tänään minä sanoin sen, pisteen ja lukitun, omilla sanoillani.
En ole ihmeidentekijä, ei kukaan ole. Rakastan sinua ystäväni, mutten ymmärrä. Katoat joka päivä kauemmaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Sitoa itseni kiinni sairaalasänkyyni? Luulen, että katoaisin silti, sillä tällä kertaa en kuihdu ja käpristy. Minä olen nyt kadoksissa, itseltäni, teiltä kaikilta. Antakaa minun olla tämä aika kadoksissa. Ehkä minä löydän jotain uutta, joka auttaa minua elämään oikeassa maailmassa kun sen aika tulee. Antakaa minun olla surkea sängynpohjalla. Antakaa minun piiloutua pilvipeittoni alle. Antakaa minun olla vanha ja väsynyt, ailahteleva ja oikutteleva, maassa oleva masennuspotilas. Sillä se minä olen nyt. Enkä minä voi löytää tietäni takaisin ennen kuin myönnän sen itselleni, ennen kuin sanon olevani sairas, tarvitsevani apua ja tätä sairaalaa, josta on alkanut tulla tuttu.
Eilen totuus tipahti sinun suustasi, viilsi veitsen lailla riitaisten sanojen merta. Kyllä minä tiedän pakenevani koko ajan, juoksevani vanhasta pakopaikasta uuteen kun poliisien pillit piirittävät entisen. Mutta minulla ei ole muuta. Minä en osaa muuta. Sinun jos jonkun pitäisi se tietää, tuntea tämäkin totuus. Jos tiedät taikasanat, kerro ne minulle, mutta jos et, ole kiltti äläkä odota ihmeparantumista. Minun on taas aloitettava alusta, taas kuoriuduttava uudelleen ja otettava ensimmäiset vaappuvat ankanpojanaskeleet ennen kuin voin sukeltaa ja nousta pintaan joutsenena, jonka sileiden sulkasiipien viuhkan alle sinäkin saat tulla suojaan, ystäväni. Mutta se päivä ei ole tänään, tänään minä istun taas sairaalasängylläni koneen kelmeässä valossa.
En kestä hänen kipuaan, hajoan hänen huoleensa, koska minä yksin olen sen saanut aikaan. En halua, että rakkautesi tuhoaa sinut, että menet itse rikki korjatessasi minua, sisko. Onko sinun pakko välittää niin, niin paljon? Meihin molempiin sattuu koko ajan kamalasti, yksin olisi vapaa tekemään omat valintansa. Ennen olisin voinut astua auton alle, jota tänään juuri ja juuri väistin, koska kukaan ei olisi jäänyt kaipaamaan samalla tavalla, tarvitsemaan minua samalla tavalla. Siksi minä annoin purppuranpunaisen auton ajaa ohi. Paljon helpompaa olisi ollut antautua. Onko sinun pakko välittää niin paljon?

Mustia kyyneleitä

Sakea sade raiskaa maisemaa, ilmestyskirjamainen myrsky riehuu ja riepottaa mustaa tukkaani mukanaan. Juoksen, tennarini takovat sadeveden asvalttiin liisteröimiä syksynlehtiä. On tunnettava jotain, jotain muuta kuin tämä tyhjyys. Taivas on auennut ja vesiputous valuu raskaana suihkuna olkapäilleni. Pisarat piiskaavat ja polttelevat poskia.
Nainen piiloutuu sinisen sateenvarjon alle, joku kietoutuu sadetakkinsa sisään. Kumisaappaat litisevät lätäkkömeressä. Minun litimärät legginssini tarttuvat toiseksi ihoksi, hopeinen laukku helmeilee usvan alla. Seitsemänkymmenenyhdeksän euron vitivalkoiset tennistossuni humpsahtelevat lätäköstä toiseen. Tuulen värit tanssivat kolkkoina ja kuutamoisina minun kanssani, juoksuaskeleideni rytmittäminä.
Ihmiset ihmettelevät mustaa mahlaa joka kehystää silmäni; ei, en ole itkenyt, ei, en minä osaa itkeä; se on suolatonta sadevettä vain. Tuijotan tyhjin silmin ikkunasta ulos raitiovaunun liukastellessa kohti Sairaalaa.
Tukka valuu vettä, mutten vaivaudu vaihtamaan vaatteita. Puhelin pirisee. Isoisä, kertoo kännykkä. En ole painanut vihreää luuria pitkään aikaan, pakko vastata. Pitikin, kaikista maailman ihmisistä juuri se, joka on kustantanut koulukirjani ja palvonut maata ykköstyttönsä alla, lapsenlapsista lahjakkaimman, sen ensimmäisen. Sinusta tulee vaikka mitä. Sinä tulet tekemään vielä jotain suurta. Pelottavat sanat, liikaa painoa, liikaa odotuksia ilmassa.
Vastaan väsyneenä. Yhtäkkiä en kuitenkaan saakaan sanottua sitä, hyvää totta kai, aika kuluu yliopistolla, kyllä, kiirettä, tulen käymään kun kerkeän. Kerro terveisiä. Jokin naksahtaa pois päältä. Sekunnin sadasosassa kaikki kaatuu, näyttämölava romahtaa jalkojeni altani ja kulissit kaatuvat kauniisti koristeltuina päälleni. Tuossa minä, rippikuvassa, tuossa minä, ylioppilaana. Tuossa minun typerä tekohymyni, miten te ette nähneet sen taakse. Roolit sekoittuvat, minä tuolla ja täällä, kaikkialla kymmeninä kuvina oman pääni sisällä, aivoradat risteilevät ja synapsiraot sulkeutuvat. En jaksa enää vaihtaa väriä, pukea taas uutta asua ylleni. Olen liian väsynyt, liian väsynyt pitämään kahdenkymmenen vuoden kulisseja kasassa.
Sairaalassa, psykiatrisella totta kai, kolmas sairaala, viides hoitojakso. ”Huonoa”, hivutan sanoja suuhuni, ”ai miksikö? Yritin taas tappaa itseni.” Ai, etkö tiennyt, sepäs mukavaa. Kaunis ilma täällä, entä siellä. Mitäs sinne kuuluu. Isoisä yskii.
”Mikä sinua nyt niin väsyttää, nuori ja älykäs ihminen”, isoisä ihmettelee, ”yliopisto ja asunto, koko elämä edessä…” Minä en enää kestä. Kuka sen kuvan rakensi, kuka minulle kirjoitti tämän käsikirjoituksen? Eximiat ja kaino käytös, mitä minä niillä olen tässä elämässä tehnyt. Kuminauha ympärilläni venyy ja virttyy, katketen lopulta keskeltä kahtia. ”Mä en jaksa elää, mä en kestä itseäni enkä tätä maailmaa, mä olen ihan rikki ja riekaleina! Antakaa mun vihdoin ja viimein olla mä!” Sanat ryöppyävät suustani ennen kuin ehdin estää, en edes tätä: ”Te ette kukaan ole nähneet, miten kauan mä olen teille näytellyt, teillä ei ole aavistustakaan…” Hiljaisuus leijuu ilmassa, humisee hurisee.
Kaadun kanslian oven eteen. Puristan oikeassa kämmenessäni nukkaantunutta nenäliinaa ja annan kyynelten tulla, valua vihdoinkin vesiputouksena poskiani pitkin. Mustat, ripsivärin värjäämät kyyneleet syöksyvät sisältäni ensi kertaa kuukausiin, puhdistavat ja vievät pienen palan pahaa oloa pois. Minun sateeni, suloinen suolainen sateeni.
Ihana yöhoitaja, joka voisi olla isoäitini, tulee ja tarttuu käteeni. Tule tänne, hän sanoo ja taluttaa minut tuolille, kuuntelee sekavia sanojani siellä missä nyyhkytykset nukkuvat ja silittää hiuksiani, ihastelee onpas paksu ja kiiltävä tukka, oi oi miten kaunis. Sinä kuljet aina käytävällä niin kevyesti, liidät kuin perhonen, hän sanoo hymyillen hellästi, tietäen mitä perhosen siipien alla uinuu. Yökkö peittelee minut pehmeillä sanoillaan, katsoo lempein orvokinsinisin silmin. Istun ikuisuuden kanslian sohvalla ja hän antaa minun istua, istua kunnes kyyneleet tyrehtyvät ja painan oman pienen yölamppuni päälle, avaan koneen ja alan kirjoittaa.
Teatterimeikit on pesty pois, puuteripöly ei enää leiju ilmassa ja aivastuta. Urani on ohi. Olen romahtanut, kutistunut kasaan itseni sisälle kuin kuoleva tähti.

Anteeksi isä etten osaa elää.
Anteeksi äiti etten ikinä ole osannut olla oikeanlainen.
Anteeksi veljeni että olet joutunut asumaan hullujenhuoneella.
Anteeksi entiset ystäväni etten ole uskaltanut olla aito.
Anteeksi mummi etten ole yhtä hieno nainen kuin sinä.
Anteeksi isoisä etten ikinä halunnut olla se ykkönen.
Anteeksi jumala etten osaa uskoa sinuun.
Anteeksi huonetoverini että naputtelen yöt päivät sanoja ruudulle.
Anteeksi sinä joka tiesit kaiken etten mahtunut muottiisi.
Anteeksi E.L. että tehdyt työtuntisi valuvat hukkaan joka hetki.
Anteeksi lapsuudenystäväni ja kaikki muut, joita en tässä mainitse, etten jaksa pitää yhteyttä.
Anteeksi Pilke etten istu luennoilla ja lue tenttikirjoja kanssanne.
Anteeksi ma cherie että olen liian syvällä uidakseni sinut, jonka haluaisin pelastaa, pinnalle.
Anteeksi enkelini että olen antanut sinun rakastaa líikaa ja tuhota samalla itseäsi.
Anteeksi kaikki joita olen koskaan antanut oman pahuuteni satuttaa.

Kuka antaisi anteeksi minulle?

Dancing queen

Suurimmalla osalla teistä, ei ehkä sinullakaan, ole aavistustakaan, kuka minä oikeasti olen, keneksi minua muualla kuin internetin ihmemaassa kutsutaan. Osa teistä kuitenkin tietää enemmän tai vähemmän minusta, tuntee taustaani ja ehkä tuskaanikin. Teille minä haluan sanoa jotakin. Haluan sanoa, etten ole se kiltti koulutyttö, en vaaleanpunainen viattomuus, en kunnon kansalainen, en se menestyvä mainos joksi joku ehkä joskus erehtyy minua uskomaan. Minä olen valhetta, olen tekohymyä, olen huurretta joka katoaa ilmaan auringonpaisteessa. Todellisuudessa minä olen tuskaa, minä olen kipua kädessä jossa arvet risteilevät, minä olen muistoja keskitysleirielämästä. Olen mustaa masennusta, olen entistä anoreksiaa, olen uudelleenpuhjenneita sairauksia ja diagnooseja diagnoosien perään. Olen itsetuhoa, olen suunnatonta sisäänsulanutta surua, olen arpia ja lääkkeiden murtamaa maksaa. Olen kaikkea muuta kuin te kuvittelette. Olkaa kilttejä älkääkä tuomitko minua, älkää puhuko pahaa älkääkä pettykö. Olen minä joskus se päivänsädekin, kuuluvimmin kailottava opettajanalku, tyttö joka tanssii ruusun terälehdillä. Mutta jos sinä, joka luet tätä tässä ja nyt, et kestä kuulla minun toisesta puolestani, minun pilvistäni auringon edessä, sulje tämä sivu äläkä lue eteenpäin. Minä olen uupunut esittämään, alistumaan illuusioni alle. Antakaa minun olla aito oma itseni. Antakaa minun olla minä.
"On ihmisiä, jotka eivät kestä epäonnistumista, masennusta eivätkä minkäänlaista heikkoutta. Jos joku putoaa kelkasta, he katsovat parhaaksi paeta paikalta."
(Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty)

"You are the dancing queen, young and sweet, only seventeen / Dancing queen, feel the beat from the tambourine..." Lasin pinta hajottaa valonvälkkeen sateenkaarimaiseksi spektriksi. Lasi toisessa kädessäni, hänen kätensä toisessani, piikkikorkoni keinuvat täpötäydellä tanssilattialla. "Friday night and the lights are low / Looking out for the place to go / Where they play the right music, getting in the swing / You come in to look for a king..." Alkoholinhuuruinen hengitys, kaulaani hamuavat huulet ja omat askeleeni horjuen, hoippuen. Välkehtivät valot paljastavat olkapääni tulenpunaisesta Tuulen viemää –mekostani, tyllihelma heiluu tanssin tahtiin. "With a bit of rock music, everything is fine / You’re in the mood for a dance / And when you get the chance..."
Tänä iltana en ole murehtiva masentunut, en mitään mitä oikeasti olen. Tänä iltana olen raju kuin mustaakin mustemmat rajaukseni, helmeilevä kuin hileet luomillani, yhtä aikaa kaunis ja rohkea, varma ja viettelevä. Olen mustaa ja punaista, hopeaa ja hilettä, heilautan hiuksiani ja hymyilen. Pieni onneton eksynyt tyttö on unohtunut vodkapullon pohjalle.
Musta tukkani valuu paljaille olkapäille, kihartuu sitä enemmän mitä pidemmälle selkääni se ulottuu ja saa kädet kulkemaan selkärangallani, leikkimään puoliksi auenneella hakasella. "Anybody could be that guy / Night is young and the music’s high..." Minä annan sormien seikkailla, annan vahvan vartalon painua omaani vasten. Suudelmat löytävät kaiuttimista kuuluvan musiikin rytmin, hetken ajan kädet ympärillä, jotka puristavat minua paikoillani, jotka pitävät maapalloa kasassa. Hetken ajan turva, syli valkoista paitaa vasten, hetken ajan hyväksyntä, käsivarret kietoutuneina ylhäälle alhaalle ylhäältä alhaalta, edestä takaa, oikealta vasemmalta, kaikkialta.
"You’re a teaser, you turn ’em on / Leave them burning and then you’re gone..." Nuhjaantuneen naistenhuoneen kulunut koppi, minä ja hopeanhohtoinen käsilaukkuni. Ihmisten äänet kaikuvat ohuiden seinien läpi, musiikki siksakkaa ja nauru soi heti lukitun oven toisella puolella. Toisella puolella, tällä tahraisten seinien reunustamalla, fuksianpunaiset kynnet vierittävät vetoketjun auki ja etsivät viattoman valkoisen pussin, joka on osannut odottaa koko illan ottajaansa. Kenno puhkeaa kevyesti kuin kupla silkkaa saippuaa, vaaleansininen tabletti tipahtaa koukistuneelle kämmenelleni. Vesi huuhtelee teennäisesti taiotun hymyni salaisuuden alas kurkustani, vatsalaukkuuni, verenkiertooni ja koko kehooni. Avaan oven ja olen taas kaunis, taas rohkea. "You can dance, you can jive, having the time of your life..."
Filmi katkeaa, pimeä sammuttaa valon ja korkoni kolahtaa kipakasti. Hetken kuluttua avaan silmäni, siristellen, valoa vältellen. Nojaan nuhjuiseen seinään siniset silmät sumeina, runsaiden ripsivärikerrosten kauniisti kehystämät mantelisilmät sisäänpäin katsoen. Kokoan itseni ja astun ulos ovesta. Hän odottaa minua aulassa. Hymyilen ja olen taas kaunis, taas rohkea.

Pieni sydän jaksaa rakastaa

Klassinen musiikki muodostaa kalvon, jonka sisään sali jää, balettitossujen kärjet kahisevat. Tänne minä uskaltaudun osaston siipien suojasta silloin tällöin, täällä minä tiedän olevani turvassa, satumaailmani olevan tunnin verran totta. Tänään en kuitenkaan kuule sirpakan baletinopettajan puheesta puoliakaan, termit ja tahdit tipahtelevat vasemmasta korvastani salin lattialle. Uppoan omaan maailmaani, mustaan, siihen joka heijastuu peilikuvani surumielisistä silmistä. Tandut ja fondut, arabeskit ja attitudit, sarjat sekoavat eivätkä diapamin jähmettämät jäseneni toimi kuten tavallisesti. Kehoni kieltäytyy olemasta nopea, olemasta notkea, olemasta yhtään mitään muuta kuin vanha ja väsynyt. Kaksikymmentä vuotta voi olla hyvin pitkä aika.
Mikään tässä maailmassa ei ole taattua. Hän jonka piti olla kaikkea muuta kuin minä, hänen silmissään minä näen alun sille samalle surulle, joka on suolannut kyynelkanavani umpeen. Hän taas, jonka piti opetella kanssani lentämään, hänen luokseen on löytänyt vanha, sakea samea suru, joka kutoo verhoa välillemme. Ja minä olen yksin, olen kaikkea mitä he ovat enkä kuitenkaan mitään.
Haluaisin pelastaa heidät. Haluaisin sulkea heidät syliini, silittää toisen kultatukkaa, toisen kauniita kiharoita, kuiskata heidän korviinsa, että aamu koittaa ja me heräämme. Haluaisin auttaa heitä, kertoa kaiken mitä minä osaan kertoa, muistuttaa heitä siitä minkä he muistavat ja minne he eivät halua. Mutta minä olen itse liian rikki, liian hauras hengenpelastajaksi. Kunpa osaisin auttaa itseäni, ehkä sitten osaisin auttaa heitäkin.
Osasto on asettunut uneen. Minä olen viimeinen valveilla, taas tänään. Yöhoitaja odottaa minua kanslian laimeassa valossa ottamaan unilääkkeitäni. Mutta minä en halua mennä nukkumaan, en halua mennä vuoteeseeni valvomaan ja katselemaan varjokuvien julmaa leikkiä yölampun kelmeässä valossa. On liian paljon ajateltavaa, liian paljon tunnettavaa.
Pieni sydän jaksaa rakastaa, vakuuttaa kirjan kansi yöpöydälläni. Minunkin pieni sydämeni jaksaa, se jaksaa rakastaa vaikka se samaan aikaan pelkää niin paljon, läpättää hädissään kuin perhoset lasipurkissa. Maailmassa on niin paljon pahaa, niin paljon kaikkea kipeää, ettei rakkautta voi olla koskaan liikaa. Ja minä rakastan teitä kahta, jotka kaikista maailman ihmisitä joudutte näkemään ja kokemaan kaiken sen pahan, ja juuri siksi minä haluaisin laastaroida haavanne ja tuudittaa teidät turvalliseen uneen. Siskot, älkää kadotko tai minä en kestä.
Pieni sydän jaksaa rakastaa. Aina.

Tule tänne

Minä mutkalla mykkyrällä sairaalasängylläni, kiemuraisena kippurana tv-huoneen tuolilla. Sisälle sattuu, sattuu, sattuu niin, että avaan suuni ammolleen huutaakseni, halkoakseni kivullani hiljaisuutta, mutta huutoni ei saavu sanoina joita kukaan eläväinen ymmärtäisi. On vain kipu, syvä sanaton kipu, josta en osaa kertoa. Rautaiset kyyneleet valuvat verisuonissani, ulos en enää osaa itkeä. Itken tällä, tekstilläni, mustalla valkoisella, Wordin tekstinkäsittelyohjelmalla, kiireisellä käsialalla, joka saavuttaa päiväkirjan sivun toisensa jälkeen, epämääräisillä muistilapuilla, joita löydän sieltä täältä.
Miksi minuun koskee, miksi kipu lasittaa silmäni muovinuken sokeiksi silmiksi, miksi kipu sulkee suuni, miksi kipu painaa keuhkojani kasaan, miksi kipu lamaannuttaa käteni ja jalkani liikkumattomiksi, miksi minä minuun minun minua minusta. Olen hiiltynyt sisältä pikimustaksi, maksani munuaiseni keuhkoni sydämeni, kaikki on tuhkaa, tomua. Kuka lakaisisi sen pois ja antaisi minulle oman värini, oman muotoni, oman itseni? Olen tulitikkutyttö jalat paljaina pakkasessa, resuinen mekko päällä roikkuen.
Yö uinuu hauraana huoneessani väistymättä päivänvalolta, pää on painajaisista raskas ja jalat roikkuvat keitettynä spagettina sängynlaidoilta lattialle. Aamu ei tuo apua, tuimat sadepisarat rummuttavat ikkunalasiin rytmiään ja tympeä harmaus on vain asteen vaaleampi mustaa. Myllertävässä mielessäni yö ja päivä sekoittuvat, ei ole iltaa, ei ole aamua, on vain loputtomia tunteja, jotka liukenevat ajan ikuiseen virtaan.
Elämää en uskalla edes ajatella. Olen liian kaukana kaikesta, kaipaan, mutta pelkään liikaa palatakseni. Olen eristäytynyt elämästä osastolle, lämpimään lasiovien tälle puolen, omaan pieneen nurkkaukseeni, missä yöpöytäni on koko omaisuuteni. Käperryn vaaleanpunaisen turvahupparini kätköihin, enkelini antaman ja siksi numeroa liian pienen, ja piilotan hiukseni sen pehmeän sisuksen alle.
Varpaat kippuralla, sormet siksakissa, siinä minä istun ja odotan. Odotan ja toivon, että joku tulisi, joku joka osaisi auttaa, joku, joka osaisi kertoa mikä minulla oikein on. Tai edes joku, joka istuisi sängynlaidalle, silittäisi peiton alta valuvia mustia hiustenpätkiä kunnes nukahtaisin ja valvoisi untani, ettei kukaan tai mikään pääsisi sukeltamaan sen aikana sisääni. Mutta kukaan ei tule ja minä istun edelleen yksin sairaalasängylläni, kuuntelen sateen ropinaa ja omien korvieni kiljuntaa. Menen piiloon peiton alle ja kuvittelen kuin lapsi, etteivät möröt näe minua ellen minä näe niitä.

Siskoilleni, teille jotka olette pidelleet minun kädestäni kiinni

Haluan potkia ja sätkiä, raivota ja riehua. Haluan paiskata pahan oloni pois, huutaa sen kuin hirviö näille ärsyttävän tahrattomille seinille, kirkua kaikki keittiön lasit rikki, itkeä valtameren jonka syliin sukeltaa. Minä olen hulluuden rajamailla, minä hajoan ja halkean kahtia, minun pimeä puoleni ottaa vallan ja peittää varjoillaan kaiken muun mitä on koskaan ollut.
Hän lipuu joka päivä kauemmaksi, hän joka on suojannut minua siivillään niin kauan, niin monta kertaa. Hän jonka syliin olen nukahtanut omaan itkuuni, hän jonka hyvyyden olen antanut tuoda takaisin uskoni ystävyyteen ja ihmisyyteen. Hän on kuitenkin katoamassa, hän, kaunis kiiltokuvaenkelini, hän on lukossa itsensä sisällä eikä löydä avainta, jolla avata ovi. Eikä hän anna minun auttaa, hän paiskaa puhelimen korvaani ja saa minut repimään hiuksiani huolesta. Sillä ei hän ole yhtään sen enempää sinut tämän todellisuuden kanssa kuin minäkään, ei hän ole yhtään sen enempää vahvempi kuin minäkään. Minä olen lasinsirpaleita, hän on ulkoa hiuslakkaa ja huulipunaa, mutta sisältä yhtä eksyksissä kuin minäkin. Ja niin paljon minä olen nojannut häneen, jonka olisi pitänyt saada nojata minuun aivan yhtä paljon. Olen kuitenkin ollut niin heikko ja hauras, koko ajan trapetsin reunalla, ettei hän ole uskaltanut. Ja nyt minä pelkään, pelkään niin, että menetän kullanvaaleat hiukset joita silittää, menetän pienensuuren sydämen, menetän maailman rakkaimman enkelin elämästäni.
Enkelini, sinä olet aina ollut enkeli vain olemalla olemassa omana itsenäsi; se riittää. Sinun ei tarvitse olla maailman vahvin tyttö, Peppi Pitkätossu, sinun ei tarvitse olla jäätä ja järkeä tasapainottamassa minun tultani ja tunteitani, sinun ei tarvitse kyetä suojelemaan minua kaikelta maailman pahalta. Minä haluan vain, että sinä olet, että me voimme yhdessä olla. Minä olen vain niin väsynyt. Anna anteeksi, antakaa anteeksi minulle. En osaa toimia oikein, olen epätäydellinen. Oikuttelen ja kiukuttelen kuin pieni lapsi, poljen jalkaa ja kiroan. Mutta olen väsynyt myös olemaan tässä välissä, toimimaan tulkkina kahden maailman välillä. En ole kaksi; olen yksi. Minulla on kaksi kättä, joihin tarttua ja joihin te saatte tarttua ja takertua, mutta minä en jaksa olla koko ajan välittämässä viestejä ja kuuntelemassa milloin oikeaa, milloin vasenta korvaa. Te olette molemmat niin tärkeitä, molemmat niin rakkaita, niin korvaamattoman arvokkaita timantteja ihmisiksi enkä kestäisi, jos menettäisin toisen teistä. Älkää jättäkö minua siskot nyt, kun olen niin yksin ja pelokas. Me pelkäämme kaikki, mutta ehkä emme pelkäisi niin paljon, jos emme olisi pelkojemme kanssa yksin. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Emmekö me ole kolme muskettisoturia omissa sodissamme?

Eikö paha koskaan nuku?

Ambulanssi ujeltaa, ulkona. Painan kädet korville, en kestä sen kiivasta ääntä, sen viiltäviä valonvälkkeitä. On liikaa lääkehiiltä, liikaa lujasti solmittuja sideharsoja, liikaa usvaisia unia ambulanssin kattoon katsoen. Piiloudun peiton, pehmeänpumpulisen pilven alle ja suljen silmäni, väsyneet, vaipuneet, voipuneet silmäni. Ripsiväri tekee mustan tahran puhtaaseen pintaan.
On aamu, kirkas, kuulas aamu, mutta minä en mene ulos. Eilisilta, kovaa kipittävät tennistossut ratikkapysäkiltä sairaalan turvallisen steriilien seinien sisälle. Lokakuun lumettomuuden pimeyttämät puut kaikkialla katujenvarsilla, pitkät piikkiset oksat minua kohti hamuillen hapuillen. Askeleet takanani, apua auttakaa, pelkään. Minusta on tullut entistä vainoharhaisempi, entistä epäluuloisempi, pieni tyttö taas, se sama, joka pelkää pimeää. Siksi minä juoksen osaston oville, hengitykseni huuruten ja rintakehäni rasituksesta rauhoittuen, soitan summeria ja pingon portaat - kymmenen, tasanne, toiset kymmenen - ylös niin nopeasti kuin jalkani jaksavat.
Yöllä en saanut unta. Painajaiset, joita näen silmät auki ja kiinni, eivät päästäneet minua piinastaan, pelot, jotka kulkevat kannoillani, eivät menneet nukkumaan. Eikö paha koskaan nuku?, kysyn, mutta kysymykseni ei kiinnosta hiljaista huonetta. Tiedän kuitenkin totuuden kenenkään sitä minulle kertomattakin. Ei, ei se nuku, ei ikinä koskaan ikinä koskaan ikinä. Ei ummista silmiään, joita on edessä kaksi ja selässä kymmenen, edes sen vertaa, että siitä pääsisi hiipimään muutaman metrin kauemmas. Toivoisin, että se menisi joskus kippuralle kaapinpohjalle, sulloutuisi sängyn alle, vetäytyisi omiin varjoihinsa keräämään voimiaan minua vastaan. Mutta ei, sen voimat eivät lopu: niin kauan kuin sillä on minut, niin kauan se ei tarvitse muuta, ei unta, ei ruokaa. Se syö minua, sydäntäni, juo vertani, pilkkoo minua pala palalta.
Se on syönyt minua niin kauan, haukannut palan sieltä, palan täältä niin monta kertaa. Imenyt minusta elämää. Tänään se on kuitenkin vain sisälläni, kukaan, kuka katsoo minua ulkopuolelta, vierain silmin, ei voi tietää, mitä minä kannan mukanani aina, kaikkialla. Ennen sen tiesi jokainen, tai ainakin jotain siitä, ennen sen näki minun kapeista kasvoistani, joille hymy oli jähmettynyt kauniiksi kuolinnaamiokseni. Se oli silloin kun myin sieluni saadakseni kadota kuihtumalla, vajota viileisiin varjoihin, hiljaa, hiljaa kuin tuuli joka suhisee vaahteranlehtien seassa.

Sen kita on ahnas ja aina auki. Se syö minua sisältä ja ulkoa, syö lihaani ja luutani, juo vertani ja itkuani, imeskelee ajatuksiani, tunnustelee tunteitani sahalaitaisessa suussaan. Ilon ja naurun, ne se sylkee pois, karvaat maut jollekin niin kamalalle, mutta pelkoa se ahmii, ahmii kaksin käsin, ja surua, oi, sen se antaa sulaa kielelleen, makean maun maistua. Sen vihainen vatsa ei vain koskaan tule täyteen.
Se herättää minut unestani aina, kun sillä on nälkä. Sinun on ruokittava minut, sinun on täytettävä minun tehtäväni, se sanoo, muuten et pääse pois, muuten minä jätän sinut yksin eikä sinulla ole yhtään ketään. Ja koska minulla ei ole yhtään ketään, minä annan sen syödä itseäni kunnes silmissä sumenee ja lenkkipolku liukenee altani, kunnes on pakko pysähtyä tai pyörtyy. Mutta pysähtyä ei saa, ei vaikka sydän läpättää kuin sen sisään olisi vangittu kaikki menneen kesän perhoset, ei, vaikka polttaa ja pistelee. Pysähtyä ei saa, sillä silloin joku voi saada kiinni enkä pääsekään enää pakenemaan.
Voi pientä, voi sinua lapsiraukkaa, minä ajattelen nyt, kun minun pitäisi olla vanhempi ja viisaampi, mikset sinä pysäyttänyt pyörää ajoissa, mikset sinä irrottanut aivokasvainta, luutunnut loista pois. Mutta enhän minä silloin osannut, minä avuton, minä eksynyt, ja siksi minun on annettava itselleni anteeksi se, miten jäädytin jäseniäni, miten siniset suonet kuulsivat ohutihoisten käsien ja jalkojen läpi. Annettava anteeksi ja luvattava, luvattava koko kehollani, joka ikisellä solullani ,itselleni, että ne ajat ovat ohi eivätkä enää koskaan palaa. Luvattava, vaikka olisi miten vaikeaa, vaikka se tie olisi niin liian helppo löytää taas, kun sillä kerran on käynyt. Enää en kuitenkaan aio paeta. Minä pysyn. En enää lennä tuulen mukana, maan vetovoima pitää minua paikoillani.

Se susi on poissa, hiipineenä hiljaa hautaansa. Yhä edelleen sen ulvonta kuuluu kuitenkin silloin tällöin korviini, kun se rymistelee arkunkantta ja toivoo minua takaisin. Toivokoon. Minä en kuuntele enää kutsua, en, minä en usko enää sen valheita, en, en. Se koko maailma, sitä ei koskaan ollutkaan, palkkioita ja rangaistuksia, pelkoja ja piilotettuja toiveita, vaikka elin sen sisässä niin monta vuotta. Toista kertaa ei minua sinne saa, minulla on jo oma tahto, minulla on jo oma toivo. Minulla on paha olo, kyllä, minä olen hiiltynyt mustaksi, kyllä, minä makaan sairaalasängyllä, kyllä, mutta sinne minä en mene. Ja tämän minä sanon sinulle, anoreksia, sinulle, tappaja, sinulle, murhaaja. Mene pois äläkä enää ikinä tule takaisin.
Valhetta, valhetta vain, liukasta kuin saippua, läpinäkyvää kuin lasi. En asu enää saippuakuplan sisässä: ympärilläni elää raaka totuus. Ja se repii, se raastaa minua porkkanaraasteeksi, silpoo ihoni suikaleiksi, silmäni sokeiksi. Totuus, todellisuus, mitä ne ovat, kenen ne ovat, eivät ainakaan minun. Kertokaa minulle miten te kestätte sen, te, jotka elätte oikeassa maailmassa, te jotka elätte oikeasti, kertokaa miten te kestätte sen. Miten te kestätte kerjäläisten kipeät katseet, miten te kestätte hautakivien kultakirjaimet, miten te kestätte oman epätäydellisyytenne. Miten te ette kaadu, ette kompastu. Kertokaa minulle että minäkin kestäisin.

Kumman kädestä ottaa kiinni

Yö on paha, tylppyydessään julman välinpitämätön. Se on kuin kylmä käärme, joka luikertelee illan ja aamun väliin ja sihisee kaksihaaraisella kielellään. Nahkeus siirtyy sen suomujen peittämän ruumiin pinnasta kalpealle iholleni, palelee. Joku takoo vasaralla rintalastaa, ryskyttää kylkiluita niin että kolina käy. Ajatukset pyörivät kehää jolle ei ole loppua. Kipristelen varpaita, katson kellon valehtelemattomia viisareita ja toivon, että joku tulisi. Mutta tietenkään kukaan ei tule. Öisin on aina yksin, sillä uneen ei voi painaa eikä pakottaa eikä painajaisiin puuttua.

Viime päivinä jokin on ehkä kuitenkin, pienin ja pyörein lapsenaskelin, alkanut muuttaa muotoaan. Minä, maailma vai me molemmat, minun näkökykynikö. Yhtäkkiä näen, miten tuuli tanssittaa syksynlehtiä, miten hymy nousee lapsen kasvoille, miten fuksianpunaiset kynteni naputtavat tasaisesti tietokoneen näppäimistöä. Jokin läikkyy, jokin uusi ja outo, siinä missä sydämen pitäisi sykkiä. Minun sydämeni on ollut peiteltynä pimeään niin kauan, että olen pelännyt sen läikkeen laimenneen, sen muuttuneen vain verenkierron keskukseksi eikä verenkierto tunne. Sillä jos ei tunne mitään, on turta, tunnoton, ei ole olemassa muuten kuin hauraana haamuna kynttilän lepattavan liekin hauraanhiljaisessa valossa.

On ollut hyviä hetkiä, pitkästä aikaa, ei pelkkää pimeyttä, sellaisia hetkiä, jotka antavat hetkeksi luvan unohtaa. Jotka antavat hetkeksi uskoa uudesta, jotka lupaavat jotain, jota en uskalla ajatella.

Tuulee, syksy riisuu kesää alastomaksi. Joku on hikoillut ja haravoinut lehdistä ison ja pehmeän meren punaista, keltaista, ruskeaa. Me sukellamme ja heittäydymme selällemme, lehdet kieppuvat ympärillämme kuin keijut, pienet syksyiset keijut ruskanraikkaassa ilmassa. Viskomme ruttuisia ja rypistyneitä lehtiä vasten toisiamme ja nauramme lapsen naurua, naurua joka kumpuaa jostain kaukaa menneisyydestä, ajasta jota tummuus ei ole vielä turmellut totaalisesti.

Illalla istun sairaalasängylläni. Sänkyni on lähinnä ulko-ovea, lähinnä kansliaa jonne koputtaa. Huutoni kuuluisi kaikkien korviin, jos huutaisin, joten minun ei tarvitse huutaa. Katson ulos kaihtimien raidoittamasta ikkunasta enkä näekään vain lohdutonta pimeyttä: näen myös tähdet, pienenpienet tuikkivat tähdet, taivaankannen kultaiset korvakorut, jotka tuikkivat minulle toivoaan. Avaan päiväkirjani kannen ja otan kynän käteeni. Hetken minun on hyvä olla, siinä, itsessäni. Olen kotona.

Seuraava päivänä hän tulee taas, taas. Aina hän tulee, läpi tuulen ja tuiskun, rankkasateen, koeviikon, omien kyyneleidensä. En ymmärrä, miten hän jaksaa, miten hän voi välittää niin vilpittömästi minusta, joka makaan aina uudessa sairaalassa, uudella osastolla, jonka hän joutuu etsimään kartta kädessään. Mutta hän tulee aina, hengittää takiani tahmean steriiliä sairaalailmaa, itkee itse kun minä en enää itse osaa, kantaa kipuani liikaakin, niin että häneenkin alkaa koskea. Hänen silmistään paistaa aivan liian raskas huoli niin hauraalle hahmolle, mutta silti hän tulee, aina, minun suojelusenkelini.

Ehkä se on se syy. Ehkä en ole vielä, vastoinkäymisten käydessä minua vasten kuin hyökyaaltojen, joissa lempeästi liplattava vesi on kovettunut sementiksi, päästänyt irti, koska en osaa lopettaa uskomista. Jossain melkein murtuneessa mikä-mikä-maassani ehkä uskon, ehkä en, että joskus, jonain kauniina päivänä, nuo hetket voisivat olla tämä hetki, elämä. Todellisuus. Että voisin elää itseni ulkopuolella, vapautua kahleistani ja kääntää katseeni sinne, missä maailma on. Että elämä ajaisi alituiseen ympärilläni vaanivan kuoleman katkun pois, avaisi ikkunat ja päästäisi valon sisään.

Miten rakastaa jotain, jota on vihannut niin kauan ja kaivannut kuitenkin koko ajan?

Vihaan sitä ja rakastan sitä. Vihaan sitä niin että keuhkoni halkeavat huudosta, joka halkoo hapetta ilmaa, pelkään niin että säryn lasinsirpaleiksi, teräviksi tikareiksi, jotka pistelevät jalkapohjiani. Samaan aikaan kuitenkin rakastan sitä, rakastan kuin vastasyntynyttä kevätesikkoa moottoritien varrella, kuin täysikuun pyöreyttä taivaankannella, kuin lapsuudenaikaista unilelua, joka on kulunut ja kutistunut, mutta jonka käpertää kainaloonsa silloin tällöin yhä edelleen. Huudan sille ja halaan sitä, karkaan siltä ja kurotan käteni kohti sitä, satutan sitä ja silitän sitä. Pakenen siltä, piiloudun siltä, mutta yhtä kaikki odotan aikaa, jolloin saan astua esiin, katsoa sitä suoraan silmiin ja sulaa sen syleilyyn. Mutta sen sijaan minä silvon sitä, pistelen reikiä sen virheettömän valkoiseen posliini-ihoon ja käännän sille selkäni. Vihaan sitä koska rakastan sitä liikaa ja rakastan sitä koska en osaa vihata sitä tarpeeksi paljon.