Eikö paha koskaan nuku?

Ambulanssi ujeltaa, ulkona. Painan kädet korville, en kestä sen kiivasta ääntä, sen viiltäviä valonvälkkeitä. On liikaa lääkehiiltä, liikaa lujasti solmittuja sideharsoja, liikaa usvaisia unia ambulanssin kattoon katsoen. Piiloudun peiton, pehmeänpumpulisen pilven alle ja suljen silmäni, väsyneet, vaipuneet, voipuneet silmäni. Ripsiväri tekee mustan tahran puhtaaseen pintaan.
On aamu, kirkas, kuulas aamu, mutta minä en mene ulos. Eilisilta, kovaa kipittävät tennistossut ratikkapysäkiltä sairaalan turvallisen steriilien seinien sisälle. Lokakuun lumettomuuden pimeyttämät puut kaikkialla katujenvarsilla, pitkät piikkiset oksat minua kohti hamuillen hapuillen. Askeleet takanani, apua auttakaa, pelkään. Minusta on tullut entistä vainoharhaisempi, entistä epäluuloisempi, pieni tyttö taas, se sama, joka pelkää pimeää. Siksi minä juoksen osaston oville, hengitykseni huuruten ja rintakehäni rasituksesta rauhoittuen, soitan summeria ja pingon portaat - kymmenen, tasanne, toiset kymmenen - ylös niin nopeasti kuin jalkani jaksavat.
Yöllä en saanut unta. Painajaiset, joita näen silmät auki ja kiinni, eivät päästäneet minua piinastaan, pelot, jotka kulkevat kannoillani, eivät menneet nukkumaan. Eikö paha koskaan nuku?, kysyn, mutta kysymykseni ei kiinnosta hiljaista huonetta. Tiedän kuitenkin totuuden kenenkään sitä minulle kertomattakin. Ei, ei se nuku, ei ikinä koskaan ikinä koskaan ikinä. Ei ummista silmiään, joita on edessä kaksi ja selässä kymmenen, edes sen vertaa, että siitä pääsisi hiipimään muutaman metrin kauemmas. Toivoisin, että se menisi joskus kippuralle kaapinpohjalle, sulloutuisi sängyn alle, vetäytyisi omiin varjoihinsa keräämään voimiaan minua vastaan. Mutta ei, sen voimat eivät lopu: niin kauan kuin sillä on minut, niin kauan se ei tarvitse muuta, ei unta, ei ruokaa. Se syö minua, sydäntäni, juo vertani, pilkkoo minua pala palalta.
Se on syönyt minua niin kauan, haukannut palan sieltä, palan täältä niin monta kertaa. Imenyt minusta elämää. Tänään se on kuitenkin vain sisälläni, kukaan, kuka katsoo minua ulkopuolelta, vierain silmin, ei voi tietää, mitä minä kannan mukanani aina, kaikkialla. Ennen sen tiesi jokainen, tai ainakin jotain siitä, ennen sen näki minun kapeista kasvoistani, joille hymy oli jähmettynyt kauniiksi kuolinnaamiokseni. Se oli silloin kun myin sieluni saadakseni kadota kuihtumalla, vajota viileisiin varjoihin, hiljaa, hiljaa kuin tuuli joka suhisee vaahteranlehtien seassa.

Sen kita on ahnas ja aina auki. Se syö minua sisältä ja ulkoa, syö lihaani ja luutani, juo vertani ja itkuani, imeskelee ajatuksiani, tunnustelee tunteitani sahalaitaisessa suussaan. Ilon ja naurun, ne se sylkee pois, karvaat maut jollekin niin kamalalle, mutta pelkoa se ahmii, ahmii kaksin käsin, ja surua, oi, sen se antaa sulaa kielelleen, makean maun maistua. Sen vihainen vatsa ei vain koskaan tule täyteen.
Se herättää minut unestani aina, kun sillä on nälkä. Sinun on ruokittava minut, sinun on täytettävä minun tehtäväni, se sanoo, muuten et pääse pois, muuten minä jätän sinut yksin eikä sinulla ole yhtään ketään. Ja koska minulla ei ole yhtään ketään, minä annan sen syödä itseäni kunnes silmissä sumenee ja lenkkipolku liukenee altani, kunnes on pakko pysähtyä tai pyörtyy. Mutta pysähtyä ei saa, ei vaikka sydän läpättää kuin sen sisään olisi vangittu kaikki menneen kesän perhoset, ei, vaikka polttaa ja pistelee. Pysähtyä ei saa, sillä silloin joku voi saada kiinni enkä pääsekään enää pakenemaan.
Voi pientä, voi sinua lapsiraukkaa, minä ajattelen nyt, kun minun pitäisi olla vanhempi ja viisaampi, mikset sinä pysäyttänyt pyörää ajoissa, mikset sinä irrottanut aivokasvainta, luutunnut loista pois. Mutta enhän minä silloin osannut, minä avuton, minä eksynyt, ja siksi minun on annettava itselleni anteeksi se, miten jäädytin jäseniäni, miten siniset suonet kuulsivat ohutihoisten käsien ja jalkojen läpi. Annettava anteeksi ja luvattava, luvattava koko kehollani, joka ikisellä solullani ,itselleni, että ne ajat ovat ohi eivätkä enää koskaan palaa. Luvattava, vaikka olisi miten vaikeaa, vaikka se tie olisi niin liian helppo löytää taas, kun sillä kerran on käynyt. Enää en kuitenkaan aio paeta. Minä pysyn. En enää lennä tuulen mukana, maan vetovoima pitää minua paikoillani.

Se susi on poissa, hiipineenä hiljaa hautaansa. Yhä edelleen sen ulvonta kuuluu kuitenkin silloin tällöin korviini, kun se rymistelee arkunkantta ja toivoo minua takaisin. Toivokoon. Minä en kuuntele enää kutsua, en, minä en usko enää sen valheita, en, en. Se koko maailma, sitä ei koskaan ollutkaan, palkkioita ja rangaistuksia, pelkoja ja piilotettuja toiveita, vaikka elin sen sisässä niin monta vuotta. Toista kertaa ei minua sinne saa, minulla on jo oma tahto, minulla on jo oma toivo. Minulla on paha olo, kyllä, minä olen hiiltynyt mustaksi, kyllä, minä makaan sairaalasängyllä, kyllä, mutta sinne minä en mene. Ja tämän minä sanon sinulle, anoreksia, sinulle, tappaja, sinulle, murhaaja. Mene pois äläkä enää ikinä tule takaisin.
Valhetta, valhetta vain, liukasta kuin saippua, läpinäkyvää kuin lasi. En asu enää saippuakuplan sisässä: ympärilläni elää raaka totuus. Ja se repii, se raastaa minua porkkanaraasteeksi, silpoo ihoni suikaleiksi, silmäni sokeiksi. Totuus, todellisuus, mitä ne ovat, kenen ne ovat, eivät ainakaan minun. Kertokaa minulle miten te kestätte sen, te, jotka elätte oikeassa maailmassa, te jotka elätte oikeasti, kertokaa miten te kestätte sen. Miten te kestätte kerjäläisten kipeät katseet, miten te kestätte hautakivien kultakirjaimet, miten te kestätte oman epätäydellisyytenne. Miten te ette kaadu, ette kompastu. Kertokaa minulle että minäkin kestäisin.