Päivällä leikin normaalii
Kuin muka olisin elämässä kii
(PMMP: Niina)
Aamut hengittävät huohottaen niskaan, liian kirkas päivänvalo sattuu silmiin. En muista milloin olisin avannut verhot, kotona on aina helpottavan hämärää. Linnoittaudun omaan asuntooni piiloon peiton alle, keitän pikanuudeleita ja napsin irtokarkkeja, ahmin sanoja mutta ne jäävät kupruilemaan sisääni suostumatta tulemaan enää ulos, en osaa enää asetella sanoja tyhjälle arkille. Elämäni on kutistunut kasaan, erakoitunut yksinäisyyteeni.
Päiviä nukun pois, uni on turvallista ja antaa aikaa. Iltaisin uskaltaa astua uloskin, pakottaa balettitossut jalkaan ja käydä K-kaupassa. Imen itseeni sitä iltahämärää, mikä vielä vie valon; kohta kevät ajaa pimeän pois. Eikä pimeä ole paha, pimeässä pienet valot, tähdet ja tuikut näkyvät kauniimmin kuin kiljuvassa kirkkaudessa. Pimeä on pitsinen huntu joka kätkee minut näkymättömiin. Onko minusta, itse Aurinkoisesta, tullut yön lapsi? Sillä iltaisin ja öisin minä uskallan olla vähän enemmän olemassa.
Voimat vähenevät, vähenevät. Ei ole ketään, ei mitään. Tai olisi, mutta ne ovat liikaa, liikaa liekille joka lepattaa koko ajan kevyemmin. Paniikkikohtauksia keskellä kirkasta päivää, lasisirpaleita lattialla. Myyn taas sieluani paholaiselle, jotta se ottaisi edes osan pois. Vatsahapot korventavat ruokatorvea, diapamit ja temestat sukeltelevat sisuksiini, veri värjää kylpyhuoneen kaakelilattian burgundinpunaiseksi.
Minun pitäisi osata olla iloinen. Onhan niitä, ilonaiheita, mutta minun silmäni ovat sokeutuneet niille. Miksen voi olla niin kuin pikkusisko, joka ilmoittaa tomerasti puhelimessa: "minä tulen sinne kesälomalla" ja minä, isosiskoko - avuttomin meistä neljästä -, lupaan linnanmäkiä ja hattarahöttöjä ja sisko nauraa aidon iloista lapsen naurua, joka saa minut kaipaamaan sitä mitä olen joskus ollut. Kaipaamaan, kaivata, kaipaan, kaipaus.
Kaipaan kaikkea, eniten sitä mitä juoksen karkuun. Kaipaan aikaa, jolloin aamut olivat uusi alku eivätkä eilisen painajainen. Kaipaan sitä itseäni joka silloin olin. Kaipaan keskiyön runoinspiraatioita, jotka eivät enää iske. Kaipaan omia tanssahtelevia askeleitani. Kaipaan kailotustani, joka kuuluu kauas käytävälle, hysteeristä naurua joka helisee ikkunoissa. Kaipaan korkeita korkojani, pikkumekkojani, föönattuja hiuksia ja viimeisen päälle rajattuja silmiä, jotka tuntuvat nyt niin turhilta. Kaipaan katseita jotka ovat ilon karistessa alkaneet katsoa lävitseni. Kaipaan sisäistä social butterflyitani, jonka siivet ovat sidotut.
Kaipaan teitä kaikkia joita en jaksa nähdä, joille en jaksa soittaa ja joiden soittoihin en jaksa vastata, joiden viestit jäävät vastaamattomiksi, joille en muista kirjoittaa takaisin, joiden kuvat pyörivät päässäni mutta joita en kuitenkaan ole valmis kohtaamaan. Ihmisethän ovat minun alani, minä olen se seurallinen, se jolta ei koskaan lopu juttu kesken, se joka ei edes osaa olla yksin. En ymmärrä itsekään itseäni. Anteeksi kaikki te joita olen laiminlyönyt; rakastan teitä mutta mitä hitaammin sydämeni lyö, sitä vähemmän minulta riittää rakkautta.
Esmeralda on ainoa, joka saa olla lähelläni. Esmeralda on nähnyt minut niin monessa, istunut sängyn laidalla silloinkin, kun viikot vierivät ja minä olin lukittuna Lumikin lasiarkkuni, pieneen pimeään huoneeseen peiton alle, tuli aina ja oli. Ainoa joka ei pelkää minun raivoni ja suruni edessä; ainoa joka uskaltaa olla, vaikka on jo nähnyt kaikkein pahimman, kaipuuni kuolemaan, joka oli ylittää ystävyytemmekin. Ja sitä kaipuuta minä pelkään, se ei anna mitään vaan vie kaiken. Sitä kaipuuta minä en halua kaivata, mutta se on jo kovertanut reikiä sydänjuureen. Kiitos Esmeralda, kiitos te kaikki.
Anteeksi kun en tullut syntymäpäivillesi. Anteeksi kun en lähtenyt kanssasi ulos. Anteeksi kun peruin tapaamisemme jota olin itse ehdottanut. Anteeksi kun en soittanut sinulle ja sinulle ja sinulle. Tätä tämä on: helvetin hyvin menee.
Yksi olisi, jolle en painaisi punaista luuria. Mutta sinä, minä olen mahdoton ja sinä olet mahdoton eikä mikään ole mahdollista.
Enkä mä kerro kellekkään
et tämä ei riitä
Mä tahdon sut kokonaan
Se siitä
Ja jos sä tänä yönä tuut
saat sitoo mut kiiiii
ja laittaa käsiraudat ranteisiini
Enkä mä pysty selviimään
kun aina sekaisin pistät mun pään
Päivällä leikin normaalii
Kuin muka olisin elämässä kii
