Haluan potkia ja sätkiä, raivota ja riehua. Haluan paiskata pahan oloni pois, huutaa sen kuin hirviö näille ärsyttävän tahrattomille seinille, kirkua kaikki keittiön lasit rikki, itkeä valtameren jonka syliin sukeltaa. Minä olen hulluuden rajamailla, minä hajoan ja halkean kahtia, minun pimeä puoleni ottaa vallan ja peittää varjoillaan kaiken muun mitä on koskaan ollut.
Hän lipuu joka päivä kauemmaksi, hän joka on suojannut minua siivillään niin kauan, niin monta kertaa. Hän jonka syliin olen nukahtanut omaan itkuuni, hän jonka hyvyyden olen antanut tuoda takaisin uskoni ystävyyteen ja ihmisyyteen. Hän on kuitenkin katoamassa, hän, kaunis kiiltokuvaenkelini, hän on lukossa itsensä sisällä eikä löydä avainta, jolla avata ovi. Eikä hän anna minun auttaa, hän paiskaa puhelimen korvaani ja saa minut repimään hiuksiani huolesta. Sillä ei hän ole yhtään sen enempää sinut tämän todellisuuden kanssa kuin minäkään, ei hän ole yhtään sen enempää vahvempi kuin minäkään. Minä olen lasinsirpaleita, hän on ulkoa hiuslakkaa ja huulipunaa, mutta sisältä yhtä eksyksissä kuin minäkin. Ja niin paljon minä olen nojannut häneen, jonka olisi pitänyt saada nojata minuun aivan yhtä paljon. Olen kuitenkin ollut niin heikko ja hauras, koko ajan trapetsin reunalla, ettei hän ole uskaltanut. Ja nyt minä pelkään, pelkään niin, että menetän kullanvaaleat hiukset joita silittää, menetän pienensuuren sydämen, menetän maailman rakkaimman enkelin elämästäni.
Enkelini, sinä olet aina ollut enkeli vain olemalla olemassa omana itsenäsi; se riittää. Sinun ei tarvitse olla maailman vahvin tyttö, Peppi Pitkätossu, sinun ei tarvitse olla jäätä ja järkeä tasapainottamassa minun tultani ja tunteitani, sinun ei tarvitse kyetä suojelemaan minua kaikelta maailman pahalta. Minä haluan vain, että sinä olet, että me voimme yhdessä olla. Minä olen vain niin väsynyt. Anna anteeksi, antakaa anteeksi minulle. En osaa toimia oikein, olen epätäydellinen. Oikuttelen ja kiukuttelen kuin pieni lapsi, poljen jalkaa ja kiroan. Mutta olen väsynyt myös olemaan tässä välissä, toimimaan tulkkina kahden maailman välillä. En ole kaksi; olen yksi. Minulla on kaksi kättä, joihin tarttua ja joihin te saatte tarttua ja takertua, mutta minä en jaksa olla koko ajan välittämässä viestejä ja kuuntelemassa milloin oikeaa, milloin vasenta korvaa. Te olette molemmat niin tärkeitä, molemmat niin rakkaita, niin korvaamattoman arvokkaita timantteja ihmisiksi enkä kestäisi, jos menettäisin toisen teistä. Älkää jättäkö minua siskot nyt, kun olen niin yksin ja pelokas. Me pelkäämme kaikki, mutta ehkä emme pelkäisi niin paljon, jos emme olisi pelkojemme kanssa yksin. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Emmekö me ole kolme muskettisoturia omissa sodissamme?
1 kommentti:
Sisko kulta, tää teksti on niin totta. Kiitos kun kirjoitat niin kauniisti. Puhutaan viikonloppuna, ihan oikeasti ja yritetään saada asioihin ees hivenen verran tolkkua.
Mä olen nyt niin hajalla myös, en tiedä miksi ja se on pelottavaa.
Lähetä kommentti