Minä. Kuka?

Olen tyttö joka tanssii pöydillä.
Olen tyttö joka kaipaa kaikkea.
Olen tyttö joka on nähnyt liikaa ja liian vähän.
Olen tyttö joka pukeutuu pinkkiin.
Olen tyttö joka juo vodkaa, kilauttelee kuohuviinilaseja ja syö suklaakakkua lounaaksi.
Olen tyttö jonka koti on prinsessanlinna.
Olen tyttö joka tuntee enemmän kuin tietää.
Olen tyttö joka on eksyksissä ja löytämässä itseään.
Olen tyttö jonka vaatekaappi on tiptop mutta muu asunto luovassa kaaoksessa.
Olen tyttö jolla on kolme diagnoosia ja kymmenittäin lääkereseptejä.
Olen tyttö jonka paras ystävä on maailman ihanin Enkeli silloinkin kun hän sylkee satuttavat sanansa vasten kasvojani.
Olen tyttö jonka toinen vanhempi on hullu ja toinen maailman paras.
Olen tyttö joka on pelännyt paljon.
Olen tyttö jonka unelmat liitävät särehteleväsiipisinä sirppeinä kauas kumpupilviin, jotka maistuvat hattaralta.
Olen tyttö jolla on aina liian paljon meikkiä ja liian vähän vaatteita.
Olen tyttö jonka arvokkain omaisuus on korkokenkäkokoelma.
Olen tyttö joka on lukenut Pikku Prinssinsä puhki.
Olen tyttö joka tempoo ovia ja kurkottelee kuita.
Olen tyttö joka ei osaa antaa anteeksi itselleen.
Olen tyttö joka on tehnyt paljon pahaa.
Olen tyttö joka ei jaksa olla aina Päivänsäde vaan vetäytyy välillä luolaansa Menninkäisenä.
Olen tyttö jolla on musta tukka ja lumenvalkoinen iho.
Olen tyttö joka on 169, 5 senttimetriä pitkä.
Olen tyttö joka ei syö sieniä eikä katkarapuja missään muodossa.
Olen tyttö joka näkee unia avaruudesta.
Olen tyttö joka asuu mielikuvitusmaailmassaan ja kuvittelee olevansa prinsessa
Olen tyttö joka näkee ja kuulee eikä sulje silmiään.
Olen tyttö joka on yhtä aikaa äärettömän heikko ja äärettömän vahva.
Olen tyttö joka haluaisi olla vapaa kuin sitruunaperhonen siivillään.
Olen tyttö joka rakastaa paljon ja paljoa.
Olen tyttö joka ei saa unta.
Olen tyttö jolla on paljon arpia.
Olen tyttö joka tarttuu tanssisalin tankoon kuin turvaan.
Olen tyttö joka elää sanoista.
Olen tyttö joka ei osaa itkeä yksin.
Olen tyttö jolla on joskus pikkumusta, korkeat korot ja liilaa luomiväriä, joskus farkut ja väriävaihtavat silmät.
Olen tyttö joka uskoo uhallakin keijukaisiin.
Olen tyttö joka yrittää valita hyvää, vaikka on valinnut liian monta kertaa pahan.
Olen tyttö joka nukkuu yhä unilelu kainalossa.
Olen tyttö joka pesee hiukset joka toinen päivä.
Olen tyttö jolla on ihania ystäviä ja joka on silti joskus äärettömän yksinäinen.
Olen tyttö joka ei mahdu muottiin.
Olen tyttö joka juoksee päin punaisia.
Olen tyttö jolla ei ole koskaan rahaa.
Olen tyttö joka on Makuunin irtokarkkiosaston vakioasiakas.
Olen tyttö joka haluaa matkustaa maailman ympäri.
Olen tyttö jonka elämän kauhein päivä oli 26.12.08.
Olen tyttö joka ei kestä kaksinaismoralismia ja joka haluaa muuttaa maailmaa.
Olen tyttö jonka tavaramerkki on pinkki sydän.
Olen tyttö joka halaa jokaista vastaantulijaa.
Olen tyttö jolla on aina kylmä.
Olen tyttö joka haluaa kirjoittaa kirjan ja lukea läpi kaikki maailmassa jo kirjoitetut.
Olen tyttö joka ei ole sovinnainen ja siveä eikä suostukaan olemaan.
Olen tyttö joka ei ihannoi ihannetta.
Olen tyttö joka on käynyt toisessa maailmassa.
Olen tyttö joka on suudellut monia miehiä mutta rakastanut vain kerran.
Olen tyttö jolle ei ole tekoja ilman tunteita.
Olen tyttö joka aikoo elää.
Olen tyttö joka on julistanut sodan.
Olen tyttö joka ratkoo arvoituksia.
Olen tyttö joka avaa lukkoja.
Olen tyttö joka katkaisee kierteen.
Olen tyttö jolla on kaksi Tiimarin tiaraa.
Olen tyttö joka nauraa ja itkee ja raivoaa ja rukoilee ja kiljuu ja kiroaa ja pyytää anteeksi.
Olen tyttö joka itkee elokuvissa.
Olen tyttö joka on tullut rikotuksi ja korjatuksi ja joka on rikkonut itseään uudestaan ja uudestaan.
Olen tyttö joka hylkää ennen kuin tulee hylätyksi.
Olen tyttö jonka lasikenkä on kadoksissa.
Olen tyttö joka ei tiedä onko jo nainen.
Olen tyttö jota kukaan ei osaa ennakoida.
Olen tyttö joka miettii mahdottomia.
Olen tyttö joka ei osaa laittaa ruokaa ja polttaa pakastenuggetit pohjaan.
Olen tyttö joka näkee yksisarvisia.
Olen tyttö jonka sisällä palaa tuli.
Olen tyttö joka epäröi, uskaltaako.
Olen tyttö jonka ovi on aina auki.
Olen tyttö joka on kerran hyvästellyt kaiken.
Olen tyttö joka ei uskonut elämää olevan.
Olen tyttö joka kulki kuoleman käytävän läpi.
Olen tyttö joka ei aio antaa periksi.
Olen tyttö joka aikoo.
Olen tyttö joma yrittää epätoivoisesti määritellä itseään.
Olen tyttö joka ei tiedä kuka on.

Annatko anteeksi?

Ajattele miten ihmeellinen sun keho on. Se antaa sulle kaiken, se antaa sulle elämän. Se antaa sulle jalat joilla tanssia ja kädet joilla kirjoittaa, huulet joilla suudella ja silmät joilla tarkkailla maailmaa. Mikset sä jo anna sille anteeksi?, hän sanoo. Miksen? Mitä minun luuni lihakseni soluni sormeni silmäni korvani maksani munuaiseni varpaani verisuoneni hopeaksi lakatut kynteni, mitä ne ovat minulle muuta tehneet kuin yrittäneet pitää elossa? Ja juuri siksi minä olen niitä niin vihannut, pursunnut vallitsematonta vihaa sitä kohtaan joka osoittaa minun olevan elävä, olevan ihminen. Annan anteeksi.

Anna sinä anteeksi minulle että olen ollut sinulle niin paha. Anna anteeksi että olen pakottanut sinut niin paljoon. Anna anteeksi etten ole ruokkinut sinua, sammuttanut janoasi, antanut sinulle tarvitsemaasi. Anna anteeksi että olen juoksuttanut jumpannut sinut kuihtuneeksi käppyräksi, että olen laittanut sinut liikkeelle liikaa, liikaa, juossut juoksumatolla asvaltilla lumipeitteen päällä jalkojani halki tulehduksen tuhotessa akillesjänteitäni. Anna anteeksi että olen työntänyt sormet kurkkuun ja antanut kaiken mennä. Anna anteeksi etten ole antanut sinun nukkua, en uinahtaa. Anna anteeksi että olen rikkonut ihon pinnan, satuttanut sinua ja saanut sinut vuotamaan verta. Anna anteeksi että olen saanut sinut sekaisin vodkasta ja diapamista. Anna anteeksi että olen antanut kipeää tekevien käsien koskea sinuun ja myynyt sinut, jonka kuuluisi kuulua minulle. Voitko ikinä antaa anteeksi minulle?

Kunpa osaisi pitää sinusta huolta. Kunpa saisin taas omistusoikeuden itseeni. Älkää tulko lähelle tai minä puren, minuun ei saa nyt koskea, ei. Ehkä sitten joskus, kun olen taas vahva ja voimakas, kun olen taas kaunis ja katson avoimin katsein. Tänään olen teille tabu, te jotka katsotte minun pöydällä tanssiani kiiluvin silmin, teille jotka kouraisette kovilla käsillänne ja hengitätte alkoholinsekaista huurua kasvoilleni. Minun on opetettava itseni uudestaan, alettava uskoa itseeni ja muuhun maailmaan uudestaan. Hyviin ihmisiin, pahoihin ihmisiin. Molemminlaisiin. Sellaisiin kuin itse olen ja sellaisiin kuin me kaikki olemme.

Niin kauan kokosin kuvaa itsestäni. Nyt minun on koottava uudestaan, särkyneet peilin sirut pikaliimalla sydämenmuotoiseksi. Katsottava itseäni peilistä ja sanottava minä olen kaunis niin kauan kunnes se tulee todeksi, oikopolkua ei ole. Rakastettava sinua, tehtävä sinulle tekoja jotka osoittavat rakkauttani, kuunneltava sinua ja annettava sinulle se mitä pyydät ja tarvitset. Tähän kehoon minä olen syntynyt ja tässä minä tulen kuolemaan. Tässä kehossa minä tulen elämään koko loppuikäni. En voi muuttaa sitä mikä on määrätty. Miksen rakastaisi, miksen hyväksyisi? Eivät he voi minua hyväksyä ennen kuin teen sen itse. Anna itsesi hypätä korkealle, anna itsesi lentää. Siivet kasvavat koko ajan, tunnustele tunne ja tiedät, aika ei odotuta enää kauaa.

Kakunkynttilä

Violettia ja turkoosia, kymmenen kerrosta ripsiväriä, pallohelma heiluu ja timantit kimaltelevat kaikissa sateenkaaren sävyissä, syömme minttusuklaakakkua ja luen saamaani syntymäpäiväkorttia silmät kyynelissä. Kiitos, kun sulatit suklaan ja sanat.

Tämä syntymäpäivä, kahdeskymmenesensimmäinen, on outo ja uudenlainen. Tähän aikaan vuodesta kaikki ovat haistelevat kuusen tuoksua ja katselevat tähtisadetikkujen kipinöitä, syntymäpäiväjuhlani on aina järjestettävä eri aikaan. Meitä ei ole kuin me, minä ja Enkeli, näin on hyvä, ja meillä on omat järjestyksemme ja juhlamme, me puhumme ja sukellamme syviin vesiin, kokeile sanoo Enkeli ja minun ajatusteni palapeli purkautuu ja asettuu uusiin uomiin yhä uudestaan yhä uudestaan.

Minun olisi kai oltava aikuinen. Pikkusiskoni sanoo äidille känkkäränkässä muuttavansa minun luokseni, siskon pienissä suurissa silmissä minä olen iso ja aikuismainen, tietävä ja turvallinen, isosisko joka osaa tanssia balettia ja kirjoittaa kaunokirjoitusta ja letittää ranskanlettejä. Pikkusiskolle ne ovat isoja asioita, pikkusisko ei vielä tiedä, ettei tässä maailmassa arvosteta ranskanlettejä eivätkä arabeskit tee aikuista. Minä vain seikkailen satumaailmassani, siinä samassa, missä Kiira elää ja josta Kiira ehkä joskus kasvaa ulos, kasvanko minä, en tiedä.

Aikuinen, minä, ja hah. Naurattaa niin että vatsaa vääntää. Etsin katson koen aavistelen kuuntelen kavahdan arvailen mitä maailma on, en minä tiedä, en ole vielä ehtinyt etelään asti. Minä olen vain iso lapsi joka syö litran jäätelöä lounaaksi ja itkee kun ei saa lelua näyteikkunasta mutta jää katsomaan kauan kuumailmapallon perään. Hämmästelen ja kummastelen, mikä paikka tämä tällainen on. Ja juuri kun luulen löytäneeni jotain joka voisi olla minun käännyn kannoillani ja katson oikealta vasemmalle, hylkään vanhan ja astun uuteen.

Pieni tyttö, suuret unelmat. Jospa joku niistä tulisi joskus toteen. Tänä vuonna olen ajatellut niin paljon asioita. Luulen saaneeni yhden haaveen hauraasta siivestä kiinni, saaneeni sen suljettua sydämeeni ennen kuin se ehti lentää pois ulottuviltani niin kuin ne ennen. Älä räpistele niin paljon, pysy paikallasi, anna minun yrittää. Kunpa en vain kaatuisi ja putoaisi korkealta ja kovaa. Mutta kun puhalsin karkkikaupan värisen, vaaleanpunaisen kakunkynttilän, suljin silmäni ja toivoin salaa jotain niin suurta etten uskalla kertoa siitä kenellekään.

Olla olen olet on olemme olette olevat ollaan

Me itkemme nyyhkytämme huudamme haukumme kiljumme kiroamme karjumme komentelemme poljemme jalkaa syljemme lattialle katsomme toisiamme salamoivin silmin ja istumme eri huoneisiin itkemään sanatonta suruamme nenäliinapinkkoihin.

Kipeää, tekee niin kipeää, minua kirvelee, miksi miksi miksi, miksei mitään muuta, sinä pieni rakas ystäväni, sinä jolle sanon I tried to reach for you but you have closed your mind ja vittu sun kanssa ei ikinä voi selvittää mitään helvetin asioita ja kun tulet, kävelen sinua vastaan ja teen kaiken minkä voin, vaikka oma sydämeni hakkaa hakkaa, siihen on syntynyt haava, joku veti siihen leipäveitsellä viillon joka tulee aina olemaan revenneenä valokuvana muistojeni albumissa.

En minä vaan sinä, anna minun pitää sinusta huolta ja auttaa siinä minkä osaan, en osaa muuta kuin olla olemassa mutta sinulle minä olen aina, hyvässä ja pahassa, silloinkin kun silmäsi ovat itkusta punaiset, hartiasi tärisevät ja suusi avautuu huutoon, jota kukaan muu kuin minä ei kuule. Minä otan kaiken sen vastaan jos saat sen ulos jollekulle, minä kestän sillä minut on koulutettu hyvin, karju kipusi ulos ja avaa suusi niin ammolleen, että maali lohkeilee paloina pois. Riko pienet puiset kalusteet ja posliiniset astiastot, minä otan sirpaleet vastaan ja suojaan sinua niiden korkealta kaarelta. Elämä on ja elämässä on oltava.

Olkaa hyvät ja istuutukaa odottamaan

Punaiset pikkuhousut lentävät lattialle, hän hipelöi tätä ennen tahratonta ihoani, kämmen kulkee kasvoilla kaulalla rinnoilla vatsalla reisillä säärillä, karhea kova kämmen, inhottava iljettävä kämmen jonka kosketusta kavahdan. Mutta hän ei huomaa, hän luulee haluan hänen kämmenensä kulkevan kaikkialla kuihtuneella vartalollani, ihollani jonka alla ei ole mitään, ja hän jatkaa hän jatkaa. Ja hän jatkaa kunnes ei enää jaksa, ihoni on kulunut rikki rumasta kosketuksesta ja hiukseni irtoilevat tuppoina siellä minne hän solutti sormensa.
Vihaan sitä vartaloa, vihaan sitä, jossa oli silloin, sitä joka on pienempi kuin minä, sitä joka anelee olemassaoloaan anteeksi, sitä joka pyrkii pakkautumaan pienempään tilaan ja pienempään tilaan. En halua antaa paikkaani muille, en halua antaa aikaani muille, haluan ääneni taas kuuluviin ja askeleeni määrätietoisiksi kadulle. Tämä anteeksipyytelevä olemus, ei se ole minua, minun kuuluu vilahdella valokeilassa ja matkata maapallon keskipisteeseen. En minä ole nöyrä ja vaatimaton niin kuin naisen kuuluisi olla, nukke, silloin kun olin se en ollut minä. Minä kuljen pää pystyssä, niin kauan kiipeilin seinillä. Minun täytyy tuntea olevani jotain, jotta selviän elossa tässä urbaanissa evoluutiossa. Ja minun täytyy selvitä elossa koska jos minä en selviä ei selviä moni muukaan. Minulla on veli sisko veli, veli joka ei opi ikinä kävelemään puhumaan ottamaan lusikkaa kauniiseen käteen, minulla on ystäviä joita minun on jaksettava halata, minulla on ihmisiä jotka ovat rakastaneet minua niin paljon että se peittää paljon siitä pahasta millä minua on pistelty.
Hän rikkoi minulle rikkomattoman, rakkauden, sen johon olin uskonut jota olin toivonut. Hän sulki kukan, jonka terälehdet olivat vasta auenneet, etkö nähnyt miten vastasyntynyt varteni oli. Hän pirstoi persoonani siksi samaksi lasiseksi mosaiikiksi, joka se oli aikojen alusta ollut, mutta ehkä olen jo oppinut kuinka se kootaan. Hän painoi haaveideni siivet maahan ennen kuin ne ehtivät lehahtaa lentoon, pyrähtää ylös paeta hänen painoaan. Mutta siipeni eivät olleetkaan enää niin hauraat haperot kuin olin tottunut tuntemaan; ne ovat nupuillaan taas, alkaneet versoa itseään uudestaan, ehkä kohta selässäni aukeavat sulkeutuvat taa kaksi kaunista sateenkaarenväristä seittiä, jotka vahvistuvat sana sanalta, hymy hymyltä, rakastava teko rakastavalta teolta, kohottaen minut jonain kauniina päivänä korkeuksiin vahvoina ja pettämättöminä, kuljettaen halki sateenkaarten, halki sadepisaroiden joista heijastuu spektri, halki auringonsäteiden jotka kultaavat pilvipeitteen, jota maistan ja se maistuu mansikoilta marsipaanilta minttusuklaakakulta.
Minä odotan, että perhosen koteloni kuoriutuu taas yltäni. Minä en voi kuin odottaa, sillä en tiedä mitä on tulossa. Mutta minä voin valita, sen olen ymmärtänyt ja kauan se kestikin, voin valita hyvän pahan sijaan, valon pimeyden sijaan, voimakkaan vartalon nälän sijaan, kauniin ruman sijaan, rakkauden vihan ja pelon sijaan ja saada ne kaikki itseeni. Ja minusta tulee vahva, minusta tulee se mikä minä olen aina ollut mutta joka ei ole koskaan päässyt pinnalle.
Unelmat, odottakaa. Minä en ole vielä valmis, tarvitsen aikaa, en osaa sanoa, mihin kellonaikaan saavun, mutta kun saavun, olen teidän ja te olette minun ja teistä tulee totta. Haaveet, hiljentäkää tahtia, minä en jaksa juosta niin nopeasti, pysähtykää bussipysäkille ja jonain päivänä linja-auto tuo minut teidän luoksenne. Olkaa hyvät, istukaa odottamaan ja jonain päivänä minä teen teistä totta.

Äiti oli oikeassa

Koko yö taas tärisyttävää turtumusta, vartalo pakahtuu valheista ja kertomattomuus kietoutuu köytenä kaulan ympärille.

Ei, hänellä ei ole aavistustakaan, hän ei tiedä koko totuutta. Hän on kuullut epämääräisen muodottoman, kaunistellun kertomuksen, ei mitään siitä mitä minä tein, mitä minä sanoin, kuinka minä itse ehdotin jotain alentaakseni itseäni alemmas, alemmas. Hän kavahtaisi kauas jos kuulisi, hän, joka on niin kaunis ja puhdas, minun lumienkelini, hän katsoisi minua kummeksuen ja sanoisi en enää tunne sinua, kuka sinä olet.

Se yö, seuraava aamu, tekstiviestit, joiden lähettämistä hän ei lopeta, nimeni, jonka hän sai selville. Aurora, minä sanoin, muttei hän uskonut. Ja työ, jota varten olin valmistellut itseni, heittänyt kaiken hukkaan ja ajatellut sen olevan minun, unohtukoon yliopistot, unohtukoon ulkomaat. Mitä minä niillä, häpeä sinä riekas huora, äitini oli oikeassa jo aikoja ennen kuin minusta tuli sellainen, likainen lunttu.

Sitten on vielä salaisuus, jonka yltä en uskalla vetäistä verhoja sivuun, salaisuus, joka todistaa minun todellakin olevan sellainen, huono nainen, anna anteeksi Leeni, antakaa anteeksi, Alisa, sinulta en enää pyydä anteeksi, mutta te, te olitte minun äitejäni ja kasvatitte minusta hienoa naista. Ladylikea. Kaikkea muuta.

Asun heidän ihanassa asunnossaan, leikitän hänen ketunhäntäistä koiraansa, syön hänen äitinsä kakkuja ja kohokkaita, nukun hänen vuoteensa vieressä ja koko ajan minä olen kietoutunut toiseen kerrokseen vaatteita, verhoon, jonka sivuun vetäminen paljastaisi minut pelastaisi minut. Täällä minä olen, he ovat ihania ja ystävällisiä ja minä mietin, minkä verukkeen, minkä tekosyyn keksin kieroillen perjantaille, sanonko vanha tuttu soitti ja kutsui kylään, ei hän uskoisi olisinko minä valmis uhraamaan.

Suklaasydämiä

Jouluaatto

Puuterilumi pöllyää, kun minä ja Ketunhäntä peuhaamme jättäen jälkemme korkeisiin kinoksiin. Ketunhännän tassut tanssivat loputtomassa valkoisuudessa ja minä nauran, nauran aitoa oikeaa iloista naurua. ”Hassu”, sanon koiralle kuin se kuulisi ja ehkä se ymmärtääkin.
Me juoksemme kilpaa kuusten seassa kunnes Ketunhäntä läähättää yhtä paljon kuin minäkin, tutkimme yhden yön aikana valkoiseksi muuttunutta maailmaa uusin silmin. Ketunhännän häntä heiluu ja minäkin haluaisin hännän. Ketunhännälle se on niin helppoa: heiluttaa tai ei, haukkua tai ei, olla hiljaa tai ei. Miksi meidän ihmisten on oltava osa niin monisäikeistä näytelmää silloinkin, kun haluaisi olla villi ja vapaa kuin Ketunhäntä, kun ei haluaisi kertoa kenellekään mitään eikä selitellä tekemisiään?
Annan jalkojeni juosta kunnes maitohapot polttelevat pohkeita, vapaus valtaa minut alamäessä, kun kiidämme länsituulen lailla liukas jää allamme uinuen. Autossa Ketunhäntä käpertyy kerälle ja minä jään kaipaamaan sitä hetkeä, jolloin olin yhtä lumihiutaleiden kanssa, sitä vapautta, joka vallitsi Ketunhännän ja minun kiitäessä kulkureiden lailla kohti määränpäätä joka oli matka.

Luumukohokas on lämmintä ja kuohkeaa, vaniljajäätelö valuu sen alle ja otan kolmannen kulhollisen. Enkeli ja minä nauramme, katsomme toisiamme silmiin ja meillä on meidän joulumme ilman yhtäkään tonttulakkia tai tähtitorttua. Lahjapaperit rapisevat, minä kuljen uusi kassi olallani ja Enkeli ihmettelee omaa lahjakasaansa.
Sydämenmuotoiset suklaat sulavat suussa, minä syön ja annan sormien tulla tahmeiksi, olen kuin lapsi karkkipäivänä. Milloin viimeksi olisin ollut näin vapaa valitsemaan? Kymmenen vuotta, vuodet ovat vierineet ja valuneet viemäriin.
Milloin painavat palat möykkynä mahassa, on hiihdettävä häpeää kauas jäälle eikä saa tulla takaisin ennen kuin ei enää paina, milloin kieltäytymys aitana ympärilläni, kapeat kädet eivät enää jaksa kantaa kameraa eikä jouluvideota juonna kukaan.
Äiti huutaa, suu on ammottava leijonankita ja minä vedän veljen pöydän alle piiloon, soitetaanko poliisit sanoo isä ja joskus aamuyöllä äiti nukahtaa omaan itkuunsa. Siinä talossa ei enää olla jouluja, siellä ovat äiti ja Kiira ja Karri, mutten minä, minä en enää mene ja se on sinetöity sinisellä sormuksella.
Isoisän talon ympärys on liian lyhyt, on hiihdettävä monta, monta kertaa ympäri ennen kuin hikisenä ja hapertuneena voi pyörtyä pihamaalle. Isä ottaa suksisauvasta kiinni eikä päästä enää sukkuloimaan liukkailla laduilla, kadottamaan kummituksiani vähän enemmän tai vähemmän, en silloin ymmärtänyt sitä minkä ymmärrän nyt, minä tappelen kuin tiikeri ja olen puhkaista isältä silmän piikillä ennen kuin alistun ja isä kantaa minut isoisän taloon, riisuu pakkasesta huolimatta hiestä märät ulkovaatteet ja silittää päätä, mutta sanoo tämä on loppu nyt. Mutta eikä isä tiedä, että viime jouluna söin koko kilon konvehteja, eikö isä ymmärrä, että tänä jouluna on hyvitettävä viime joulu, korjattava kaikki virheet, joita olen elämäni aikana tehnyt?
Ei, isä ei ymmärrä ja siksi minä olen tässä ja syön suklaasydämiä koko paketin aivan uhallani ja kaikki on hyvin, Enkeli istuu vieressä ja kirjoitamme päiväkirjoja, miksi minä suklaasydämiä pelkäsin, miksen nälkää, miksen kylmää? Miksi luulin olevani vapaa kun olin vanki?
Lapsuuden joulut, ne ovat Kiiran ja Karrin nyt, eivät enää minun, minä juon samppanjaa ja ottelen Aliaksessa, olen aikuinen. Minä olen niitä, jotka luovat illuusiot tontuista ikkunoiden takana, ikiaikaiset huijaukset kilteistä ja tuhmista lapsista, jotka eivät saa lahjoja. Minä haluan antaa jotakin muuta kuin mitä minä sain. Näin on hyvä, minä en tarvitse tämän enempää. On Enkeli ja on suklaasydämiä ja on keuhkot joilla hengittää. Minun on hyvä, mutten tiedä mitä minä kaikella hyvällä tekisin.
En tiedä, haluaisinko kuitenkin valita maailman, jossa kaikki ja ei mikään on totta. En tiedä, haluaisinko kuitenkin valita kaukaiset maat. En tiedä, haluaisinko kuitenkin jotain muuta kuin minulla on. Eksyksissä, sitä minä olen, itämaiden mustalaisprinsessa, jolle matka on määränpää niin kauan, kunnes tietää tulleensa oikeaan paikkaan, kotiin, mikä kummallisen makuinen sana.

Sata euroa sielusta

Aatonaatto

En saa unta. Lakanat kietoutuvat käärmeinä ympärille, vuode muuttuu viidakoksi vaaroineen ja villipetoineen.
Hän ja hänen hikiset kätensä kaikkialla, ne eivät anna minun olla, eivät jätä kylmästä hiestä nahkeaa vartaloani rauhaan. Palelee, mutta kampean kaksi peittoani pois; ne tukehduttavat tukahduttavat, en saa henkeä hengitettyä.
Yhä uudestaan ja uudestaan hän laskeutuu päälleni laskeutuu päälleni laskeutuu päälleni, painaa raskaan ruhonsa paljaalle iholleni. Hän tulee minuun, joka makaan kuolleena ruumiina, punahuulisena vahanukkena paikoillani, hän tulee minuun enkä minä estä, en estä. Värisevää sieluani viiltää, muttei hän välitä vaan talloo sen jalkoihinsa likaisilla lenkkareillaan.
Avaan silmäni, hänen läsnäolonsa leijuvana ylläni, sormet varpaat sydän jäässä. Kettuna kippuralla, sydän hakkaa hiljaa pelko mikä paha sana ja kipuan ylös lakanaviidakostani. Kukallinen pussilakanasetti minulle pedatulla patjalla jää kaipaamaan, otan häntä kiinni olkapäästä ja ääneni särisee saanko mä tulla sinne, hän nyökkää unet ymmärtäväisinä silmissään ja nukahdan hänen tuttuun tuhinaansa, sisko suojelee minua siivillään eivätkä hänen känsäiset sormensa enää koske minuun yön aikana.

Kun kaikki kaunis katosi

Siipirikko, se minä olen. Silkkiset siipeni olivat alkaneet kasvaa kiinni selkääni, orastella uutta alkua ja avautua ja sulkeutua ikään kuin harjoitellakseen lentoon lähtemistä. Hän kuitenkin murskasi ne alleen, katkaisi kaksi keijunsiipeä yhtä kevyesti kuin lasi sirpaloituu seinään. Minä lupasin hänelle yhden yön, hän otti koko elämäni. Hänen hahmonsa seuraa minua kaikkialle, tarkkailevat silmät eivät koskaan sulkeudu. Hän on kaikkialla ja ei missään, hän on minussa ja hengittäen samaa ilmaa, joka kulkee keuhkoihini ja ulos niistä tukehduttaen minua joka ikisellä henkäyksellä.
Yhdessä sekunnin sadasosassa maailma muuttui kauniista rumaksi. Tämä maailma, joka oli alkanut avautua minulle aivan uudella tavalla mustan aukon kutistuessa koko ajan, sulki itsensä uudestaan lukon taakse, johon minulla ei ole avainta. Nyt maailma on tuomion tummanviolettia ja likaisensekaista okraa, pelkoa joka pakottaa piiloutumaan, ihmisten tietävän tuomitsevia katseita, ryöstöjä ja raiskauksia, Moulan Rougen kabareita ja can caniä keskustassa, likaisia katuojia ja sillanalusia, elämäntapa-alkoholisteja, kerjäläisiä ja kurjalaisia, Viktor Hugon romaaneja, rikkoutuneita unelmia ja särkyneitä saippuakuplia, yksihuoltajaisiä, orpokoteja, tappavia tauteja ja tornadoja, kuihtuneita kukkia kauan sitten kuolleen, kenenkään kaipaamattoman haudalla.
Kauneus, minne sinä katosit? Hyvä, ole kiltti ja anna minulle vielä yksi mahdollisuus valita sinut.

Tavallisena päivänä tanssisali on minulle kuin pyhäkkö, joka antaa hetkeksi rauhan, tanssi tapa paeta tätä todellisuutta ja tuntea omaani. Tänään en ole tunnistaa itseäni isosta peilistä. Olemukseni on aivan eri. Samat trikoot, sama toppi, sama ponihäntä pään laella, mutta ei ollenkaan ilmeitä.
Opettaja antaa ohjeet. Minä en osa lukea ohjeita. Kehoni ei kuuntele käskyjä, ei tottele kuten kuuluisi toimia. Ruumiinosani ovat vaihtaneet paikkaa, oikea käsi on vasen jalka ja vasen oikea, kuulen korvilla ja näen silmillä, kehoni ei ole kontrollissa ja häilyy hallitsemattomana. Olen itseni ulkopuolella enkä tiedä, miten tunkeutua takaisin omaan itseeni, jonka joku muu on vallannut.
Hän varasti koko vartaloni, otti oikeuden omaan itseeni. Tämä vartalo on vieras ja vioittunut. En osaa kävellä näillä jaloilla, käyttää näitä käsiä, pudistaa tätä päätä. Olen vankina vieraassa vartalossa, josta en osaa iloita, vartalossa, jota en osaa käyttää, vartalossa, joka hylkii minua ulos itsestään kuin epäonnistuneen elinsiirron tulosta.

Kaikki on yhtäkkiä irstasta ja inhottavaa. Paljaat varpaani tanssisalin lattialla, lohkeillut bordellinpunainen kynsilakka kirkuu ja kertoo kaikille, millainen minä olen. En enää ikinä lakkaa kynsiä punaisella. Pukuhuone, jossa vaihdan vaatteeni vaivihkaa häveten huoranvartaloani. En enää ikinä ole kenenkään edessä alasti. Kenkäkauppa, jonka ohi kuljen, kiinnittää katseeni. Ikkunassa odottavat säihkyvät stilettikorot, joita alan ihailla – ennen kuin muistan. Leopardikuosinen nainen leopardikuosisissa piikkikoroissa, saisiko olla sylitanssi?, vanhentunut miehenkäppänä kuola valuen. Tarkka hinnasto rapautuneella seinällä, ei tarvitse esittää kysymystä: mitä maksaa? Työpaikka, jota Möhömaha olisi minulle tarjonnut. Käännän pääni äkkiä pois. En enää ikinä käytä korkokenkiä.
Hätkähdän, kun ohikulkevan miehen takinhiha hipaisee omaani. Joku avaa minulle Akateemisen kirjakaupan oven. Hymyilen miehelle automaattisesti ystävällisesti. Idiootti, sätin itseäni, älä enää ikinä hymyile kenellekään. Älä anna vääriä vihjeitä. Haluaisin läimiä itseäni poskille. Suljen kasvoni. En enää ikinä flirttaile.
Vaaleanpunainen Lasten balettikirja odottaa suloisena hyllyssä. Silitän silkoista kantta. Otan kirjan kainalooni ostaakseni sen joululahjaksi pikkusiskolleni. Kiira, ajattelen, miten Kiiran käy? Kiira on liian samanlainen kuin minä, aina esillä, aina parrasvaloissa. Yhtä aikaa herkkä taiteilijasielu ja räväkkä tunnemyrsky, niin hillitön naurunpuuska kuin salamoiva vihakin tai sininen suru. Kiira luottaa ihmisiin yhtä sinisilmäisesti kuin minäkin, aistii ihmisten epätoivon aivan kuin minäkin – ja on aina yhtä altis tekemään kaikkensa toisen onnen eteen. Kiira on aina valmis esiintymään, laulamaan tanssimaan, Kiira on aina äänessä, esittelee piirustuksiaan ja kirjoituksiaan, vaatii itselleen omalla laillaan sen välittämisen josta on jäänyt vaille. En enää ikinä hae huomiota. Kiira on liikaa minä, siskopuoli pieni. Miten minä voin suojella pienempää, pitää huolta siskostani? En enää ikinä tee pahoja asioita, jos sinä pidät Kiirasta huolta.
Mannerheimintiellä kaksi miestä meluaa. Vaihdan oikealta puolelta vasemmalle. Hartiat kyyryssä, en ollenkaan omana itsenäni, luikin liikennevaloihin. Juoksen päin punaisia. En enää ikinä kävele yksin pimeillä kaduilla.
Puikin pimeässä pakoon kaikkea, koko maailmaa. Osaston valot ottavat vastaan, lämpiminä ja pehmeinä. Harpon portaat ja heittäydyn hoitajan kaulaan. Itkeä en osaa, en itselleni.
Miten voisin ikinä antaa itselleni anteeksi? Hetken haluaisin olla taas se pieni tyttö vaaleanpunaisessa aamutakissa, vaaleanpunainen muumimuki käsiä lämmittämässä. Hetken haluaisin taas olla haamu, jota kukaan ei huomaa, kummitus vanhan linnan käytävillä. Hetken haluaisin taas olla täysi-ikäinen lapsi, elätellä unelmia paremmasta huomisesta ja antaa Säteen silittää hiuksia. Mutten ole lapsi, mutten ole se, miksi se mies minut teki, kuka minä sillä välillä oikein olen?
Minne minun vaaleanpunainen purkkapallomaailmani katosi? Missä tanssivat keijut ja peikot yhdessä metsänaukiolla kuusenlehvien alla? Missä valmistautuvat prinsessat valtakuntien tanssiaisiin? Missä laukkaavat yksisarviset kuutamon keskellä? Elämässä on paljon satua ja kaunein satu on elämä. Muttei se ole. Minne minun satuni sysättiin? Kuka on vanginnut sen lasipalloon, kuka ravistelee sitä ja saa lumen satamaan kaiken kauniini päälle, palelluttamaan minun taruni ja tarinani, lähteen josta olen juonut niin kauan? Jos todellisuus on tätä, antakaa minulle takaisin edes minun epätodellisuuteni, minun mielikuvitusmaailmani. Mutta mitä tahansa mietinkään, hän tunkeutuu aina sen sisään eikä koskaan koputa ovelle.
Tätähän sinä halusit ja tämän sinä ansaitset. Kieri siinä minkä kokosit. Käperry yksin pimeään ja anna muistikuvien raapia sinut verille, tahrainen, tautinen huora. Se sinä olet ja se sinä tulet aina olemaan, saastainen spitaalinen.

In memoriam

Kokonainen maailma
katosi hänen mukanaan.
Kauan sitten kukoistaneet kartanot
jotka ehkä enää vain hänen silmänsä näkivät
Väriloistossaan palava puutarha
jossa taimista
kehkeytyi kasteensinisiä iiriksiä
Kylmäkellari
josta hän haki meille mansikkamehua,
jonka sokeri rouskui lapsenhampaissa
ja jolle koko talo tuoksui.

Minun pieni suuri isoisoäitini,
miksen koskaan kysynyt:
mitä, milloin, miksi?
Elämäsi jäi minulle arvoitukseksi;
vain sen tiedän
kuinka paljon viimeiset vuodet
asettivat kannettavaksesi.
Olisiko kukaan meistä osannut olla rohkeampi?

Nyt on taakka
nostettu sinulta pois.
Hengität jossain muualla
samaa kevyttä ilmaa
rakkaimpiesi kanssa.
Olet saanut siivet,
mietin,
minkä väriset,
ehkä iiriksen kukinnot kauneimmillaan.
Tiedän,
katsot meitä korkean pilven päältä
ja me vilkutamme sinulle.
Nuku lempeästi,
rakas pienimummo.
Ajatuksissamme elät iäti.

Punaiset liikennevalot (PILKE!)

Sulautan sivulauseeseen, pyydän puheessa, huudan ja hakkaan seiniä, hiljenen ja huokaan hiljaa, rukoilen jumalaa jota ei ole, painun polvilleni ja pyydän teiltä, rakkaat ystävät: elämäni on kateissa ja minä kateissa itseltäni, teen asioita joita en halua teidän tietävän, rikon rajoja joiden haluan teidän uskovan olevan ehjinä ympärilläni.

Tästä lähtien tekstini tulee tihkumaan likapyykkiä, lopullisesti sekopäistyneen tytyön sekopäisiä päiväkirjamerkintöjä, asioita, joilta haluan teidän sulkevan silmänne. Kaikki te vanhat ystäväni, jotka tiedätte taustani ettekä ylläty enää mistään, jatkakaa eteenpäin jos arvelette uskaltavanne. Kaikki te anonyymit ihanat vertaistukijani, lukekaa ja minä luen teitä.

Mutta PILKE125 (vai 124?), te yhdeksän ihanaa ystävänalkuani, ja kaikki muut koulutoverini - olkaa kilttejä ja lopettakaa lukeminen tähän. Tiedätte jo kaiken tarpeellisen. Tästä kanavasta on tullut minulle yllättävän tärkeä, kunnioittakaa minua ja unohtakaa osoitteeni. Soittakaa minulle sen sijaan, lähettäkää tekstiviesti, ihan mitä vain. Mutta antakaa minun pitää tämä foorumi ilman, että joudun kutistumaan pieneksi pölypalloksi teidän jaloissanne. Haluan vielä jonain päivänä ansaita kunnioituksenne.

Kirjoittamista en voi ikipäivänä lopettaa. Se pitää minut hengissä, sanojen kautta voin hengittää ja puhaltaa ulos pahan, joka keuhkojani painaa kasaan.

Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksatte lukea epätoivoisista yrityksistäni tulle vähemmän epätoivoiseksi ja kaikista lämpimistä kommenteista! <3

Geishan muistelmat

Olen geisha, itämaan ihme, tarjoilen teille teetä kuohkealla kermalla ja kolmella palalla sokeria, ojennan eteenne pikkuleipäpurkillisen ja löydän itseni sen sisältä. Olenhan geisha, koulutettu käyttäytymään kauniisti kissansilmineni ja keskeytettyine kasvuineni, tanssimaan ja laulamaan teille mitä ikinä haluatte nähdä tai kuulla, olemaan mikä ikinä haluatte minun olevan. Tässä minä olen, olkaa hyvä, pikkuleipiä on toinenkin purkillinen.

Kallion kadut kaikuvat ja kumisevat. Uumeniin ja ulos: katulappu heijastaa hahmoni asvalttiin, mutta lampun kirkkaan keilan ohi kuljettuani kaamos ottaa minut taas itselleen. Yö soittaa aran surullista kuutamosonaattia, minulleko vai muillekin. Sävelet asettuvat täydelliseen epäsopusointuun askelteni ja olemukseni kanssa, ryhtini on raudanluja ja piikit kengänpohjissani painavat aukkoja asvalttiin. Musta minimekkoni sekoittuu yön väreihin yhtä lailla kuin pörröiseksi hännäksi föönattujen hiusten karvahupun alta kurkistelevat tupsut. Uppoan yöhön ja katoan katuihin, joita katoaa ja ilmestyy esiin koko ajan uudestaan ja uudestaan, tiet nielevät toisiaan ja minä naputtelen askeleitani niillä kuin pianisti. Ehkä kuu näkee kaukaa kyyneleet, jotka ovat kalkkiutuneet tippukiviksi kivisiin luoliin.
Kukaan ei tiedä missä olen, kukaan ei tiedä, mitä olen tekemässä. Tyhjentyneet lääkekennot kahisevat kassissa, välinpitämättömyys turruttaa vartaloa. Räikeät meikit kasvoillani kirkuvat ja kertovat kaikille, kuka olen, keihin kuulun. Olen sutinut violettia, minulle pahoista pahinta väriä, ja mustaa sotkuiseksi sekamelskaksi silmieni ympärille. Huuleni palavat punaisina kalpeaa ihoani vasten. Kuin puuma liikun pimeydessä kissanaisen askelin, tuuheaa tukkaani puolelta toiselle heitellen.
Yhtäkkiä pimeydessä puikkelehtivista hahmoista yksi astuu katulampun kirkkauteen. Mies on melkein yhtä leveä kuin pitkä, hikikarpalot valuvat punakoille poskille. Hänen sikkarasilmänsä seuraavat sukkahousujen verhoamia sääriäni aina vesirajahelmaani asti. Näen himon syttyvän hänen paksujen silmäpussiensa yllä.
”Mitä maksaa?” Möhömaha kysyy kiertelemättä. Kokenut Kalliossa kulkija, kartoitan. Sata euroa on pieni hinta ihmisyydestä. Sata euroa on liian pieni hinta siitä, että antaa rikkoa itsensä rikkalapioon lakaistaviksi lasinsiruiksi.
Tyhjänä tunteista astun Möhömahan auton etuistuimelle. Tämä räpelöi heti reittäni ja minä väännän kasvoni väkisin hymyyn. Olenhan ammattilainen. Koko matkan Möhömaha kertoo kaksimielisiä kaskuja, joille hän itse höröttää huomaamatta ollenkaan hiljaisuuttani. Katselen auton ikkunasta ulos. En tiedä, miksi teen tätä. Yhden illan jutuiltani olen hakenut aina vain hyväksyntää, hyväksyntää ja hyväksyntää. Sanokaa: olet kaunis, suudelkaa: olet vastustamaton, rakastakaa se lyhyttäkin lyhyempi hetki, yksi ainoa yö, ja kertokaa, että joku voi joskus tulla lähtemättä pois, jäädä auringon noustuakin ja Helsingin sanomien kolahdettua postiluukusta, sitä minä niistä etsin. Ehkä toivonkin, toivon ihan vähän vain, niin hiljaa, hiljaa, ettei kukaan kuule lapsellisen purkkapalloni poksahdusta, että joku joskus jäisi. Joskus.
Tämä kääntää kuitenkin kaiken päälaelleen. En ymmärrä yhtään itseäni. Möhömahan ihailu saa minut yökkäilemään, kosketukset kavahtamaan kauemmas. Paha olo hakkaa sisällä ja haluaa ulos, haluaa että joku muu tekee sen mitä en itse enää suostu tekemään. Minä en viillä, olen sanonut, minusta ei tule elämäntapa-anorektikkoa, olen huutanut, minä en aio kuolla ennen kuin on aika ja olen isoäiti, onnellinen valkotukkainen isoäiti lastenlastensa keskellä, olen kuiskannut. Olen tehnyt päätökseni, mutta ne eivät ole vielä tarpeeksi vahvoja pitämään korttitaloa kasassa.
Paha on kiero; se tietää, etten ole vielä valmis irrottamaan otettani sen sormista. Se saa minut kävelemään Kallioon ja kerjäämään jotakuta muuta tekemään sen, mitä en itse enää tee, en voi tehdä, satuttamaan niin kuin itse ennen satutin. Kipu tuli joskus kauan sitten muiden käsien kautta kunnes opit rankaisemaan itse itseäsi, paha puhuu, sinä tottelematon, saat taas tuta mitä sinunlaistesi kuuluu kokea.

Yksi askel, yhdet likaiset lenkkarit eteisessä, ja minun unelmayksiööni rakentama satumaailma on mennyttä. Minun kotini ei ole enää vaaleanpunainen valtakunta, jossa minä nukun ruusunlehdillä joiden varsien piikit pitävät pahan poissa unien aikana, ei. Ei tarvita kuin yksi askel porraskynnyksen yli, ja minun nukkekodistani on tullut bordelli.
Möhömahan koppuraiset kädet kulkevat kaikkialla vartalollani, minähän olen nyt tämän hetken hänen, ostettu ja maksettu. Kauppatavaraa, en mitään muuta. Siksi hänellä on oikeus sanoa minulle ihan mitä tahansa, repiä haurasta naiseuttani rikki rivouksillaan. Siksi hänellä on oikeus käydä minuun käsiksi kuin muovinukkeen, ottaa minulta itsemääräämisoikeuteni omaan kehooni. Hänellä on oikeus ja tätähän minä olen tullut hakemaan. Häväistystä. Alennusta. Nöyryytystä. Rikkirepimistä. Enkä enempää olisi voinut saada.
Annan hänen vetää paitani yli pään, viskoa vesirajamekkoni taaksemme, katsoa minua kuin sirkuseläintä häkissään. Siinä minä seison pitseissäni ja strasseissani, selkärankani yhtä kaikki tikkusuorana. Leukani aivan aavistuksen kohollaan, pää patsasmaisesti pystyssä, yritän säilyttää ripauksen ylpeyttä itsessäni. Möhömaha astuu askeleen ja ylpeys ja omanarvontunto lentävät ulos ikkunasta päästäen sisään häpeän ja alennuksen. Huora ei ole ihminen.
Ihrainen maha hytkyy ja hyllyy. Punakka vartalo kuin paksulla porsaalla vetistyy ja hiestyy Möhömahan ähkiessä ja puhkiessa. Pidättelen pahoinvoinnin aaltoa ja ajattelen: asiakas on aina oikeassa. Hänen tahmaisten käsiensä takertuessa hiuksiini olen vähällä kiskaista itseni irti hänen otteestaan. Hiukseni, ne on varattu niille, joita rakastan, vain ne saavat silittää luonnonkiharoiden pyörteitä, selvittää sormillaan takkuja tukassani ja antaa niille hyvänyönsuukon. Puren kuitenkin hammasta ja pysyn paikallani, kunnes Möhömaha on saanut haluamansa.
Hän haluaa kuitenkin vielä kietoa minut kainaloonsa ja hengittää ihoani. Nieleskelen, kurkunpäätä kuristaa. Nämä tällaiset hetket, nämä on varattu niille, joita rakastaa, sille, joka tulee ja jää, joka osoittaa olevansa oikea prinssi tähän valtakuntaan. Mutta Möhömaha murskaa saippuakuplan alleen: rakkautta ei ole, on vain rahaa ja seksiä. There`s no business like showbusiness.
Oven kilahtaessa kiinni haluaisin huutaa. Reuhdon ovenkahvaa kaksin käsin voidakseni varmistautua lukon loksahduksesta. Riuhdon kaikki vuodevaatteet pois sängystäni ja kippaan ne komerokaappiin, siivoan jäljet jotka Möhömaha jätti. Lopulta romahdan keskelle eteistä. Valun alaston vartalo kylmää lattiaa vasten aina alemmas, lattian läpi.

Peilikuvajaisestani heijastuu joku aivan muu kuin minä. Yhteistä meille on vain onnettomuus ja epätoivoisuus. Shampoovaahto valuu viemäriin, hinkkaan hiuksistani jokaisen hänen kouraisunsa jäljen, jokaisen hänen henkäisynsä muiston. Kuuraan vartaloani, jossa ei näy yhtään tahraa, mutta joka on sisältäpäin niin saastunut, niin likainen. Puoli purkillistakaan saippuaa ei ole tarpeeksi tekemään minusta puhdasta. Mikään ei ole.
Jokainen kohta, johon hän koski, jokainen, jota hän kommentoi. Mitä enemmän hän minua ihaili, sitä enemmän minä aloin itse inhota, opittuani vasta olemaan inhoamatta. Hänen varjonsa häilyy ylläni antamatta minun unohtaa.
Naiseuteni, sen kukan hän sai taas sulkeutumaan, sen, jota piti kastella niin kauan, jotta surkastuneet terälehdet alkoivat ojennella itseään aurinkoa kohti. Tämäkö on kauniin naisen kohtalo? Näytät aivan kuin filmitähdeltä, Möhömaha sanoi. Just niin, minkähän filmin. Saako kaunis nainen koskaan sitä, mitä hän eniten kaipaa, tuleeko minusta tumma versio Marilyn Monroesta, ulos niin upeasta, sisältä niin epävarmasta? Jos olet kaunis, eikö kukaan halua katsoa sisällesi?
Tähän päivään mennessä kukaan ei koskaan ole nähnyt sadepisaroita silmieni linssien takana; heille ovat riittäneet runsaat ripset ja kutsuva katse. Miksei kukaan koskaan näe, kurkista otsatukan alle ja katso? Ehkä kukaan ei halua nähdä. Onhan minusta paljon enemmän hyötyä heille näin, pitkinä säärinä ja korkokenkien tahtiin keikkuvana takapuolena, avarasta kaula-aukosta kurkistavana rintaparina ja pitkänä tukkana puoliselässä. Entä jos valitsisin toisin, valitsisin järjen äänen ja alkaisin hikipingoksi, valitsisin konservatiiviset poolopaidat, valitsisin polkkatukan ja poikatyttöyden? Olisiko se ainoa keino osoittaa, että minussa on muutakin kuin korkeat korkoni. Samalla luopuisin kuitenkin jostain minulle niin isosta osasta, että tieäisin tulevani kaipaamaan sitä koko loppuikäni.
Entä rakkaus, se, joka on aina ollut minulle suurin voima, kaksi toisiinsa kietoutunutta vaaleanpunaista, tasarytmiin sykkivää sydäntä, joka voittaa armeijan harmaat ja maastonvihreät, sätkivät salamat sähkönsinisellä taivaalla, minut pikkuvarpaitani myöten upottaneen mustan ja jopa violetin, jota pahempaa ei ole. Tänään en jaksa uskoa rakkauteen. Usko, toivo, rakkaus, ne ovat kuolleet, hilatkaa lippu puolitankoon. Ehkä tämä on minun kohtaloni. Pilvilinnani romahtavat ja minä niiden mukana.
Itkettyäni puolitoista tuntia puhelimeen keitän kupillisen kaakaota, josta on kadonnut maku. Ehkä koko elämästä on. Piiloudun peittoni alle, jossa ei ole enää pussilakanaa, ja tikkaan silmäni tiukasti kiinni. Kaksi viidenkymmenen euron seteliä nukkuu pianon päällä. En ole koskenut niihin enkä aiokaan häiritä niiden unta.

Samppanjakuplia

Itsenäisyyspäivän aatto. Minun Enkelini asettaa valkoisen lakin mustille kiharoilleen ja katsoo kameraan säihkyvän siniset ruusut silmien kanssa kilpaillen. Olen niin ylpeä, että siskon sydämeni on pakahtua silkasta siitä ilosta ja ylpeydestä, että hän on minun siskoni, minun pieni urhea siskoni. Hän on taistellut tiensä kiven ja tulen läpi ja siinä hän nyt seisoo, hopeisissa stilettikoroissaan, Tuhkimon tanssiaismekossaan, niin elämää täynnä olevana, niin säteilevänä safiirina. Ja niin, niin rakkaana, rakkaana, rakkaana kaikille meille, jotka kokoonnumme ympyrään ja kohotamme maljamme kohti kattoa. Ei lakki, ei lyyra, ei stipendi, eivät ne ole syy siihen, miksi me oikeasti juhlimme; ne ovat vain hyvä tekosyy kilistää samppanjalaseja sille, että hän on elossa.
Minä liihottelen sinne tänne sieltä täältä, kultaiset strassit korkokengissäni kimmeltävät tipauttaen tilkan hohtoa sinne, mistä tulen ja hileitä sinne, minne menen. Olen elementissäni, valokeila välkähtelee, perhosensiipeni avautuvat ja sulkeutuvat onnellisina imien itseensä energiaa juhlavierasjoukosta, jonka rupattelu täyttä huoneen täydellä lämmöllä. Vaihdan sanan siellä täällä, tapaan tuhat uuttaa ihmistä, poseeraan kymmenille kameroille, kyykistyn ojentamaan lapselle lasin limsaa ja hymyilen suklaatahroille suupielessä, annan nauruni hersyä ulos samppanjan lailla, itseni kuplia ympärilläni olevan, minut onnelliseksi muuttavan kuplan kullanhohtoiseksi kerrokseksi kakkua ja kuohujuomaa, ystäviä ja yhdessäoloa, iloa ja ylpeyttä, hymyjä ja hienoja pukuja, naurua laulua ihmettelyä onnitteluja suukkoja sifonkihuiveja ruusuja rakkautta solmioita suklaata helmoja hauskanpitoa kiharoita kikatusta energiaa elämää.
Hameenhelmani heilahtelee askelteni tahtiin, katto nousee korkealle eikä lattiaa enää ole, äänimaisema häivyttää yksittäiset sanat yhtenäiseksi juhlahumuksi ja ihmiset sulautuvat yhteen, ystävistä ja sukulaisista muodostuu juhlavieraiden massa ja kaiken keskellä kuljen minä kepein kevein askelin, korkoni hädin tuskin hipaisevat lattiatasoa, siipeni antavat minun nousta muutaman senttimetrin maanpinnan yläpuolelle, lennellä leveänä hymynä ja naurunkuplina.

Kello käy, alkaa olla aika. Vieraat vähenevät, hei hei sinulle ja hei hei teille, tavataan taas. Jokainen takista tyhjentynyt henkari, jokainen ovesta ulos astellut kenkäpari, jokainen porraskäytävään kadonnut ääni, jokainen hyvästely ja halaus, kaikki kuluttavat minua ja repivät siipiä irti selästä. Kun ei ole enää ketään, viimeinen vieras pukee toppatakin päälleen ja astuu ulos joulukuiseen pikkupakkaseen, kun ei ole enää ketään, ovat siipeni surkastunet. Prinsessamekkoni ei ole mitään muuta kuin pala kangasta. Tyhjyys tulee ja täyttää kolon, joka rintakehän alle aikojen alussa on koverrettu.
Puristan pillereitä kämmenelläni, kaadan vettä viinilasiin ja annan sinisten enkeleiden saatella minun matkaan. Kylpyhuoneessa katson kalvenneita kasvojani, meikit pois pestyinä en ole enää mitään. Ikikalpea iho ja takkuinen tumma tukka, pujottaudun Hello Kitty-yöpaitaan ja kiedon kädet itseni ympärille. Kuplat ovat kuluneet loppuun, poksahtanet purkkapallojen lailla ilmaan.
Parrasvaloissa minä olen parhaimmillani. Kun valot sammuvat ja esirippu laskeutuu, surkastun siksi surkeaksi ihmisraunioksi, joka oikeasti olen. Ihmiset ympärillä antavat peilin, josta heijastaa itseäni, äänet korvissani täyttävät ne, joita kuulen silloin, kun kukaan muu ei kuule kuiskaustakaan. Ilman ketään minä en ole kukaan.
Olen niin tyhjä että sisällä kolisee, sisuskalut ottavat yhteen, ei ole mitään mikä sitoisi minut yhdeksi kappaleeksi ja pitäisi kasassa. Enkeli ojentaa kätensä muttei se riitä, sormet sormissa eivät ole tarpeeksi, kun tarvitsee enemmän kuin kukaan voi koskaan antaa. Yksinäisyys saa minut solmiutumaan sikiöasentoon, tyhjyys puristaa keuhkoja ilmanpaineellaan kasaan. Tunteet pakenevat yksi kerrallaan, jättäen jälkeensä vain ammottavan aukon ja epätoivon, sen kamalan kuilun, jonka syvyyttä ei millään mittanauhalla saa selville.
Antakaa minulle yleisö ja minä herään taas eloon; ilman aplodeja minä kuihdun kasaan. Ottakaa minusta valokuvia, jotta minä näen olevani todella olemassa, kertokaa minusta tarinoita, että minä kuulen olevani todella olemassa, puhutelkaa minua, jotta minä näen teidän silmistänne ja suistanne olevani todella olemassa. Rakasta sinä joku minua että minä olisin todella olemassa, tulisin todelliseksi ja näkyväksi, kuuluvaksi ja koskettavaksi. Piirrä ääriviivani ja tee minusta elävä, herätä nukkuva unestaan ja puhalla henki kulkemaan kurkustani. Rakasta sinä joku minua.

Hei hei

Perjantaina ongin esiin tutun pipon kasvojen merestä. Halasimme ja muistot kaivautuivat
esiin koloistaan. Ensimmäinen ihminen, johon luotin, ensimmäinen, joka rikkoi lasisen
kuoreni, purki puolustukseni, teki minusta aseettoman elämän edessä ja ojensi kätensä,
otti minut siipiensä suojaan ja auttoi minua ottamaan ensiaskeleeni, nosti minut
vaappuville ja väriseville varsanjaloilleni. Jalkani ovat vahvistuneet, mutta sydämessäni
hän on aina se ensimmäinen, se, josta minä välitin ja jonka uskoin välittävän minusta.

Puolitamme jättiläiskorvapuustin Espalla. Minä kerron kuulumisiani, hän kertoo
kuulumisiaan. Jälkikäteen mietin, kerroinko liikaa, takerruinko, tunsiko hän olevansa
taas vastuussa minusta? Vai säikähtikö hän omia sanojaan, omaa avoimuuttaan tai
uteliaisuuttaan mennyttä kohtaan, jonka piti olla mennyttä?

Hänen tutut kasvonsa, ne, jotka ilmestyvät edelleen verkkokalvoilleni ongelmien uhatessa.
Pidä kiinni elämästä kynsin ja hampain. Minä olen yrittänyt pitää. Siinä me
istuimme, minä kasvaneena enkä enää avuttomana lapsena, hän ei enää auktoriteettina,
siinä me istumme ja olemme enemmän tasavertaisia kuin olemme koskaan aikaisemmin olleet.
Oliko se se syy?

Hän kertoo minulle tarinoita, kuin äidin kertomuksia tyttären lapsuudesta. Minä kerron
hänelle valittuja paloja, jotka ehkä olisin halunnut jakaa oman äitini kanssa. Olen niin
iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen ettei hän ole unohtanut minua vuosien vieriessä.
Kirjeet ovat kulkeneet koko ajan. Nähdään, hän sanoo ja halaamme hyvästeiksi. Kävelen
kevyesti omaan suuntani mukanani uusi voima, jonka hän toivon sanoillaan minulle
lahjoitti.

Sunnuntai-iltapäivänä valumme velttoina ulos elokuvateatterista, minä ja Enkeli.
Puhelimeni pirisee. Private number. Toivon lapsekkaasti, etten olisi vastannut
siihen puheluun silloin, ehkä sitä ei olisi tapahtunut, ehkä hän olisi muuttanut
mielensä. Olisi niin paljon helpompaa olla yksin eikä luottaa keneenkään, koska silloin
ei ikinä pettyisi. Vanha mantra, joka oli aikoinaan itsepuolustuskeinoni. Enää minusta ei
kuitenkaan olisi elämään epäaidosti.

”Onko tämä siis viimeinen viimeinen kerta, kun mä kuulen susta? Ei kirjeitä? Ei kortteja?
Ei kuulumisia? Ei mitään enää ikinä?” Ääneni on särkynyt ajat sitten ja annan sen
säristä, kyyneleet valuvat vesiputouksina poskille. Maailman katto romahtaa ja sataa
sisään. Viimeisen kerran saan sanoa sinulle hei hei, typerän tavallisen latteuden. Olisin
halunnut sanoa niin, niin paljon enemmän. Edes vilkuttaa.

Cinderella Under The Umbrella

Yhtä aikaa tuntemattomat ja tutut kädet ympärillä. Sydämet sykkivät samaan tahtiin, hengitys lämpimänä niskahiuksissa, käsikädessä. Kapea kuunvalo kiilautuu ikkunasta. Hän pitää minusta kiinni kuin olisin maailman kallein aarre ja silittää lempeästi harjaamattomia hiuksiani pilke suklaanruskeissa silmissään.

”I live in a mental hospital.” Sanat joiden uskon karkottavan kenen tahansa. Sen sijaan hän katsoo minua suoraan silmiin: ”Can you promise you don`t hurt yourself anymore?” Hän sivelee sormillaan ajan kutomaa arpikudosta. ”Sorry, but I can`t.” Sanaakaan sanomatta hän suutelee minua, kamera sisälläni tallentaa sydänfilmiäni. ”Just be yourself”, hän sanoo, ”you don`t have to be anything else.”

Nukahdan hänen syliinsä, lämpimään, luonnolliseen pesään, minä pienenä naisenalkuna kainalokuopassa. Radio soittaa vaimeasti Cinderella under the Umbrellaa: "I`m looking for the one with a glass slipper / maybe girl you can be my cinderella..."

Mitä te teitte minun hymylläni?
Minä olisin halunnut hymyillä, kun minua itseäni hymyilytti.
Mitä te teitte minun mielelläni?
Minä olisin halunnut ajatella itse.
Mitä te teitte minun menneisyydelläni?
Minä olisin halunnut totuuden, en valheita, valheita.
Mitä te teitte minun mahdollisuuksillani?
Minä olisin halunnut valita itse.
Mitä te teitte minun keskiarvollani?
Minä olisin halunnut olla muuta kuin kiitettäviä.
Mitä te teitte minun tulevaisuudellani?
Minä olisin halunnut rakentaa sen itse.

Miksi te ette tehneet mitään minun kyyneleilleni?
Miksi kukaan ei tullut apuun ja auttanut, kun sitä kaipasin?
Miksei kukaan sulkenut syliinsä ja sanonut: kaikki on hyvin,
ollut minulle hetken turva, hetken hyväksyntä.

Nyt etsin niitä ehkä koko ikäni.

Mitä te olette tehneet minun elämälleni?
Minä haluaisin vain olla vapaa.

Neiti Etsivä

Etsin. Etsin omia polkujani, omia punaisia pisteitäni elämäni kartalla, joiden avulla suunnistaa tämän maailman myrskyissä. Etsin ja etsin raivokkaasti, sisälläni palaa tuli, joka ei sammu ennen kuin olen löytänyt jotain. Etsivä löytää, sanotaan, mutta löydänkö minä?

Etsin puuttuvia renkaita, jotka ovat jääneet rakentumatta. Etsin asioita, jotka minun olisi pitänyt löytää vuosia, vuosia sitten. Etsin uuttaa maailmaa, joka kertoisi minulle vastauksia kysymyksiin, jotka eivät jätä minua rauhaan. Tunteeni pursuavat yli äyräiden yrittäen löytää oikeaa kanavaa, tuli sisällä polttaa niin kauan kuin ei pääse ulos. Haluan tuntea, haluan tietää. Haluan maailman sisälleni ja itseni maailmalle.

Liekit roihuavat ulos nielustani, värittäen jokaisen liikkeeni palavanpunaiseksi ja liekinkeltaiseksi. Kapinallinen sisälläni haluaa ulos, haluaa tehdä jotain, jotain, jotain, mennä suuntaan tai toiseen, kunhan kokeilen, yritän, uskallan. Niitä asioita katuu eniten, mitä on jättänyt tekemättä, ei niitä, jotka on tehnyt. En mahdu enää muottiin, jonka maailma on minulle aikojen alussa asettanut. En ole sovinnainen, en kunnioita perinteitä, en odota valojen vaihtuvan vihreiksi ennen kuin ylitän kadun. En ole ihanne. En ole kunnon kansalainen. Olen vain minä, jonka mielestä suurin osa säännöistä on tehty rikottaviksi. Moraalittomaksi muuttunut minä vai minä, joka vihdoinkin on alkanut uskaltaa etsiä omaa paikkaansa maailmassa? Minä, joka ei ehkä olekaan koko aikaa pyytelemässä anteeksi olemassaoloaan ja tilanviemistään. Minä olen ja minulla on siihen oikeus.

Ehkä olen etsinyt aina. Ehkä olen koko ikäni yrittänyt paikata sitä aukkoa, joka ei ole koskaan ollut kiinni, korjata muiden tekemiä virheitä. Mistä ihminen, josta puuttuu, tai on aina puuttunut, tietää, mikä se pala on? Mistä tiedän etsiväni oikeasta suunnasta.

Olen kulkenut kaikki ilmasuunnat, idän ja lännen, kaakon ja koillisen. Olen kurkistanut monesta ikkunasta, joista ei olisi pitänyt, ja samalla sulkenut monia ovia takanani. Olen oppinut, mistä en löydä itseäni, elämääni, en sitä, kuka minä olen, en sitä, mitä minusta tulee, en sitä, keneksi minä kasvan. Vuosia kielsin itseäni etsimästä, peläten törmääväni totuuteen - siihen, että elin valheessa. Kun olen kasvanut ulos valheiden verkosta, koko maailma on minulle avoin. Niin suuri leikkikenttä sekä kauhistuttaa että kiehtoo minua.

Hetkeksi haluaisin kutistua kymmenen, viisitoista vuotta ja olla taas kiharatukkainen mennyt minä, jonka lempikirjoija ovat Neiti Etsivät. Olin ahminut kaikki kirjat, ratkaissut Nancy Drew`n mukana kaikki arvoitukset ja valmis astumaan itse kentälle. Aika ajoin tumma tukkani muuttui punertavanvaaleaksi, kasvoin vuosia ikää ja pituutta ja koin muodonmuutoksen tavallisesta tytöstä itse Neiti Etsiväksi. Saisinpa hetkeksi takaisin, edes lainaan, sen rohkeuden, sen uskon ja uskalluksen, joka kahdeksanvuotiaan mukana kulki, sen purevan päättäväisyyden. Voisinpa taas kuvitella olevani Neiti Etsivä punertavanvaaleissa hiuksissaan, kuljettaa koulurepussani salaista muistikirjaa ja vakoilla naapureita lehtiaidan takaa. Ehkä sitten löytäisin elämäni arvoituksen.

Anoreksia ei anna etsiä, masennus painaa peiton alle, missä vastausten ei voi kuin toivoa tulevan unien meren mukana. Kuolemasta elämän arvoitus ei ainakaan löytynyt. Älkää kokeilko kotona. Millään itseni kiduttamisen keinolla en ole saanut sitä selville. Lähimpänä luulen olevani näinä hetkinä, kun sanat soljuvat ruudulle tai ballerinakuosiseen päiväkirjaan, ja niinä hetkinä, kun musiikki saa liikkeeni lentämään sulkien koko maailman pahuuden ja hyvyyden ulos lasiseinien ulkopuolelle. Ja niinä, kun joku kuuntelee minua ja minä kuuntelen jotakuta. Niinä hetkinä olen ehkä oivaltanut jotain.

Etsin eilen, olen etsinyt tänään, aion etsiä huomennakin. Tahdon tietää, miltä tutuisi olla terve. Tahdon tietää, millaista olisi olla kokonainen, ei palapeli, jonka päälle joku on astunut ja sekoittanut palaset alun alkujaankin. Tahdon tietää, millaista on rakastaa niin, että siitä tulee elinehto. Tahdon nähdä talven muuttuvan kesäksi vielä monta kertaa. Tahdon kiivetä Eiffel-tornin huipulle, katsoa Pariisin kiemuraisia katuja ja todeta olevani elossa. Tahdon tietää mitä voisi olla.

En osaa kuin etsiä. Sieltä, täältä, tuolta – kaikkialta. Kunpa saisin kiinni edes pienestä palasesta, kunpa joku osaisi kertoa, mihin suuntaan kääntyä. Mutta ehkä kukaan ei voi kertoa. Ehkä minun on itse löydettävä oma reittini, yrityksen ja erehdysten kautta, tai muuten se ei ole minun reittini vaan jonkun muun. Minä haluan löytää itse itseni ja sen, kuka ja mitä olen. Pelkään vain löytäväni sellaistakin, mitä en haluaisi löytää.

Puoli vuotta sitten luulin koonneeni kasaan heikon kuvan itsestäni. Olin väärässä, se kuva haihtui tomuna maahan ensimmäisen tuulenpyörteen puhaltaessa. Ehkä nyt on vihdoin ja viimein aika koota kestävä kuva, joka ei kaadu jokaisesta puhalluksesta. Se, mistä minun ytimeni on rakennettu. Mieleni vilisee vaihtoehtoja, voisin olla niin paljon ja en mitään. Olenko oikealla tiellä? Olenko matkalla väärän suuntaan? Tahtoisin juosta avojaloin ulos sateeseen, antaa ihoni hengittää elämää kosteassa ilmassa ja katsoa, näkisivätkö silmäni mitään uutta pimeydessä, jonne on ehkä syttynyt valonpilkahdus.

Tapa minut tänäänkin

Tappakaa minut joku, kun en siihen itse kykene. Tulkaa joku ja ottakaa elämä minulta, antakaa se jollekulle, joka sitä osaa arvostaa ja rakastaa, antakaa ruumiini rammalle, jota ei ole armoitettu askeleilla, antakaa kasvoni naiselle, jonka oma otsa posket nenä huulet leuka ovat palaneet tulipalossa, antakaa omaisuuteni kerjäläiselle, joka palelee kadunkulmassa kolikkokuppi kädessä, antakaa aivoni lapselle, joka syntyy ilman sanoja, antakaa rakkauteni viimeiset terälehdet niille, joita olen eniten tässä maailmassa rakastanut.

Suicide, mikä lohdullinen sana. Aina on olemassa takaportti, lukitsematon ovi maailman laidalla ja ajatusten avaruudessa. Se on tässä taas, lupaa minulle lohtuaan, kertoo, ettei tämän tarinan tarvitse jatkua niin kauan kuin on tarkoitettu. Että voin kuolla nuorena ja kauniina. Paras ystäväni on vapautettu velvollisuudesta soitella ambulansseja, takavarikoida teräaseita ja etsiä purkkapussiin piilotettua pillereitä. Kenenkään ei tarvitse kärsiä minun takiani enää yhtään. Ihmisten ei tarvitse katsoa vierstä, kun minä kurjistun, kun ranteisiini ilmestyy aina uusia ja uusia arpia, jotka paranevat iän myötä entistä hitaammin, kun loistava urani yliopistolla katkeaa kuukauteen, kun alan käydä katukauppaa lääkärien kieltäydyttävä kirjoittamasta minulle enää reseptejä rauhoittaviin lääkkeisiin ja alan ehkä polttaa pilveä, ainakin alkoholisoidun, ja maksan huume- ja lääkevelkani myyjämiehille maailman vanhimmalla tavalla, kun menetän kokonaan kosketukseni tähän maailmaan ja eristän itseni rakkaimmistani, jotta heidän olisi parempi olla ilman minua, ilman minun aiheuttamaani kipua ja tuskaa. Ilman minun aiheuttamiani ongelmia. Kuolla nuorena ja kauniina. Kenenkään i tarvitse katsoa Tahitin kukan kuihtumista, viimeisten ilonpilkahdusten hukkumista silmien linssien taakse, muistella naurua, jota ei tulla enää koskaan kuulemaan. Miksi te ikinä sytytitte minussa toivon liekin, kun se kuitenkin aina sammuu? Ilman teitä voisin olla jo kuollut ja tämä maanpäällinen helvetti ohitse eletty. Ilman teitä ei olisi niin paljon, mitä olisi niin kipeä hyvästellä, niin monia, joita en kykenisi hyvästelemään, koska he ovat kaikkeni ja se, mikä on pidellyt minua, saanut yhdessä solmituilla nauhoilla minut pysymään.

Haluan kadota. Haluan kuolla. Haluan pois. Missä on tienviitta paikkaan nimeltä Pois? Ole kiltti ja ota minut pois, tappakaa minut. Minusta ei ole tähän, olen loppu. Minä pieni lapsonen aamuin illoin rukoilen pienet kädet yhteen liitän taivaan isää aina kiitän ole kiltti ja tapa minut aamen.

Silmäluomeni painuvat kiinni. Väsyttää. Nukahdan eivätkä unet anna minun olla.

Tapa minut

Haluan kuolla. Pitkään aikaan en ole halunnut paeta pois näin kovaa ja kiihkeästi. Pitkään aikaan en ole kaivannut sen kalmaista kosketusta ja kylmänhuuruista hengitystä niskassa yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Elämä painaa päälle liian lujaa enkä kestä sen kierrekarusellissa.

Mannerheimintien risteys, liikennevalot pysyvät punaisina, punaisina, punaisina. Sairaassa mielikuvituksessani näen jo itseni tukka sateesta takussa kaivamassa uusia juhlakenkiä kädessäni pitelemästä punaisesta pussista, sujauttamassa kultakoristeisia stilettikorkoja jalkaan ja juoksemassa tyylikkäästi ohiajavan auton alle.

Räntää vihmoo taivaan täydeltä niin ettei näe mutten minä haluakaan nähdä. En halua nähdä, en kuulla, en tietää mitään mistään. En tahdo tuntea, tahtoisin repiä sydäntäni halkovan tunnemöykyn riekaleiksi, saksia sen kylmästi yhteen kahteen kolmeen osaan ja viskaista kaikki tunteeni kadunkulmaan. Tahdon tuntea vain kylmän rännän kasvoillani ja luihin pistävän kylmyyden, en aina ja aina uudestaan rikkirevenneiden arpien itkua syvällä ihon alla.

Kävelen ratikkapysäkiltä ainoaan paikkaan, missä uskallan olla, Osastolle, empivin mummoaskelin, askeleeni eivät ole kevyitä ja kiireisiä niin kuin yleensä aina. En haluasi palata takaisin turvaan, haluaisin jäädä ulos ja jäätyä kuoliaaksi. Haluaisin pidellä tuttuun tapaan oikeassa kädessäni veistä, tällä kertaa vain terävämpää kuin yksikään entisistä, haluaisin raastaa ranteeni raasteeksi, jota kukaan ei enää pystyisi paikkaamaan. Lasken mielessäni, paljonko minulla on lääkkeitä kotona. Jos en tietäisi osastopaikan olevan minun ainoa pelastukseni, tekisin tänä yönä jotain erityisen typerää, jonka yksityiskohdilta ystävällisesti säästän teidät. Uskokaa minua, te ette halua tietää.

En tiedä, mistä tämä paha olo tällä kertaa pulppuilee. Nieleskelen tahmeiksi käyneitä karkkeja kurkusta alas, pakotan itseni olemaan antamatta periksi. Kukaan ei kuitenkaan osaa auttaa, ei ojentaa lohduttavaa kättä eikä olla oikealla tavalla. Yökkö istuu kansliassa lukemassa lehtiä. Koputan kanslian ovelle ja vingun mulla on tosi paha olo,. Yökkö alkaa kertoa ihottuma-oireistaan. Onpas ikävää, minä sympatiseeraan yökön suurta ongelmaa ja laahaan jalkojani tipunkeltaisissa sairaalahousuissaa pois päin kanslian valosta. Käperryn yhä syvemmälle sohvannurkkaukseeni ja kaipaan kuolemaa. iPodista loppuu akku. Hiljaisuus ottaa omakseen koko huoneen ja huutaa kovampaa kuin pitkään, pitkään aikaan.

En ole aikoihin ollut näin yksin.

P.S. Anteeksi Enkeli, taas kerran, epätäydellisyyteni. Sinä et ole tehnyt yhtään mitään. Minä olen vain niin väsynyt elämään.

Perhonen lasikuvun alla

22.11.2008

Aisteja ärsyttävät jouluvalot vilkkuvat alkuiltapäiväisessä hämyssä, kiertelemme kaupungilla ja katselemme kaikkea kimaltavaa ja komeilevaa. Etsimme Enkelille ylioppilaslahjaa, kierrämme kaupan ja kaupan toisensa jälkeen, tuloksetta. Emme pääse yksimielisyyteen lahjan laadusta. Haluaisin sen olevan kolmenkymmenen karaatin kultaa ja rubiineilla koristeltu, niin kaunis ja arvokas kuin hän itse, mutta hän haluaa Glitteriin ja Accezzoriseen. Ne on ihan tarpeeksi hienoja. Mutta mikään ei ole tarpeeksi hienoa hänelle, minun Enkelilleni, minun siskolleni, minun ystävälleni. Tahtoisin lahjoittaa sinulle prinssin ja puoli valtakuntaa, mukana saisinet sen, mitä olet minulta toivonut, mutta ikävä kyllä en ole törmännyt yhteenkään hyvään haltijattareen elämäni aikana saati sitten että olisin itse sellainen. Tahtoisin antaa sinulle jotain ainutlaatuista.
Yhtäkkiä se iskee, Stockmannin ihmisvilinässä, pää hakkaa pois pois pois ja humahtelee, hapuilen hermostunein käsin kassistani paperipussia, valkoinen tabletti on minun säälittävä kainalokeppini. Voin pahoin. Pääni pursuaa liian suuria ja painavia asioita; kun alan ajatella yhdenväristä palloa, koko pallomeri vyöryy yhtenä muovisena hyökynä ylleni. Lipasta ei voi avata ottaen yhden korun kerrallaan, heti kun sen koristeltua kantta raottaa, alkaa se soittaa melodiaansa ja keskellä kauas katsova ballerina pyöriä yhtä ritisevän ratisevasti kuin minun mieleni.
Ahdistus hiipii olan takaa, uupumus painaa Enkelinkin silmiä kiinni, etsimme sopivan sopen Tennispalatsin kakkoskerroksesta minun poikettuani matkan varrella kirjakauppaan, päiväkirjan puuttuessa. On pakko kirjoittaa, pakko tai halkean, saada edes osa epämääräisestä tunnemöykystä paperille, suodatettua sitä käsiteltävään ja editoitavaan muotoon sanoiksi, lauseiksi. Kirjoitan uuteen ballerinapäiväkirjaani epäselvällä pikakirjoituskäsialallani Enkelin pureskellessa punaista Lumikin omenaa ja lehteillessä Metro-lehteä hiuksissaan, jotka ovat yhtä yönmustat kuin minun. Minä, hän – me olemme molemmat muuttuneet niin paljon. Tämä syksy on ollut painajainen, mutta ehkä silti myös se uusi alku, jonka katoamista koskaan elämättömien unelmien arkistoon olen itkenyt. Ehken, ilman vielä tämän syksyn tuiverruksia, olisi ymmärtänyt, mistä elämässä on kyse, mikä on tärkeää ja tavoiteltavaa.

Mainokset tulevat ja menevät, kunnes valot himmenevät ja valkokangas täyttyy elävistä kuvista. Hetken kuvaa katsottuani tajuan, että tämä elokuva kertoo - tai voisi kertoa - meistä, minusta ja Enkelistä. Kuvat, kädenheilautukset, ääneen lausutut ja lausumattomat sanat, äänet - kaikki uppoavat syvälle syövereihin.
On nainen, Vicky, joka on aina tiennyt, mitä elämältään tahtoo, muttei enää tiedäkään – hän on Enkeli. Varmoin askelin eteenpäin, päätöksiä ei pureta. On toinen nainen, Christina, paras ystävä, aivan erilainen, samppanjakupla, joka poreilee sinne ja tänne kirpeänmakeana. Hän olen minä. Hän ei tiedä, mitä täällä tekee, mitä elämällään tekisi, hän etsii. Aivan kuten minäkin. Minä en tee muuta kuin etsin, erheeni on ollut se, että olen etsinyt vääristä paikoista. Mutta mistä tietää, mistä ei ole kannattavaa etsiä, jos ei ensin anna itsensä kokeilla, kurkistaa ja todeta tietä vääräksi?
Juoni kulkee punaisena lankana rikkinäisten ihmisten keskellä, niin rikkinäisten, että olen kuulevinani sirpaleiden särkyilevän ja kilahtelevan koviin pintoihin painautuen. Tulee mies, jolle elämä on ainutlaatuinen ja joka hetki oikea. ”Epätäydellisyys synnyttää romantiikan”, hän sanoo. Epätäydellinen on hänen suhteensa hänen elämänsä rakkauteen, tulisieluiseen taiteilijaan, jollaiseksi minä puolestani pelkään tulevani. Ailahteleva, oikukas, kaikki säännöt kiertävä. Kahden tulisielun suhde kipinöi liikaa ja on syttyä rovioksi, kunnes Christina ilmestyy tasapainottavaksi elementiksi kummalliseen kolmikkoon.
Heillä ei ole rajoja, heillä on vain rakkautta, kaikki on aitoa ja välitöntä, he riitelevät ja rakastelevat, antavat tunteiden räiskyä kuin värien maalarin paletissa. Kuka uskaltaisi hypätä sellaiseen seikkailuun - uskaltaisinko minä? Unohtaa normit ja roolit, kääntää selkäni moraalille ja moralisteille, hylätä yhteiskunnan hyväksynnät ja hyväksymättömyydet, heittäytyä veden vietäväksi ja antaa itseni palaa, liekin lepattaa hetken niin kirkkaana kuin se vain voisi, kaikissa sävyisään? Olla rohkea, antaa silmien katsoa maailmaa suurina ja sulkeutumattomina. Elää jokaisella solullani, antaa itseni etsiä ja erehtyä kunnes löydän.
Yöllä en saa unta. Vicky palaa arkeen samassa asemassa kuin ennen, suostumatta myöntämään menetyksiä, joita hän tulee itkemään piilossa kaikkien arvostelevilta katseilta. Mutta Christina, hän kulkee läpi turvatarkastuksen pää pystyssä, etsien yhä, mutta löytäneenä ehkä vähän jotakin. Miten minäkin löytäisin edes vähän jotakin? Mistä minun pitäisi etsiä? Se olen jo oppinut, mistä ainakaan en vastauksia tule löytämään.
Minun sisälläni palaa tuli. Perhonen räpistelee siipiään, osa haavoista on korjaantunut ja kasvanut kauniiksi kuvioiksi. Perhonen haluaa ulos purkista, lasin läpi ei näe tarpeeksi tarkkaan, happi ei riitä hengitettäväksi. Milloin minä vapautan itseni etsimään? Milloin minä annan itselleni luvan lentää?

Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä

21.11.2008

Huudan hänelle. Kivitän häntä kirosanoilla, jotta edes jokin saisi hänet heräämään, kovertamaan auki kuoren, joka peittää kaiken kyyneltenkovan seinämän sisään. Huoleni valuu ulos kasvoni kieroiksi vääristävänä vihana.

Kuin haavoittunut eläimenpoikanen, orpo polo, hän konttaa nurkkaan, kietoo kädet jalat koukeroiseksi kippuraksi, solmuksi, jota en saa auki. Silkkiset hiukset, joita olen lukemattomat kerrat silittänyt ja letittänyt, teetkö mulle ranskanletit, valahtavat silmille hänen yrittäessään piilottaa suruaan minulta. Olkapäiden tiheästä tärinästä tiedän kuitenkin meikkikerrosten valuvan pois paikoiltaan mustan hiushunnun takana, sen, joka ennen oli kiharapilvinen enkelintukka.

”Etkö sä ymmärrä, miten helvetin huolissani mä olen koko ajan?”, en vaikene hänen hiljaisista pyynnöistään huolimatta, ”etkö sä ymmärrä?” Eihän hän tietenkään ymmärrä, ei hän. Hän on ollut niin kauan murtautumaton linnake, koskettamaton jääprinsessa huuruisen roudan keskellä. Hän on hän, muiden suojelusenkeli, isosisko, järki minulle, joka olen tunne ja tuli. Hän on aina se, joka on huolissaan, joka pitää muista huolta; ei koskaan se, josta ollaan huolissaan ja pidetään huolta. ”Anna mun pitää susta huolta”, kuiskaan ääni käheänä ja yhteen puristuneet sormet antavat periksi solahtaen omieni lomaan.

Hän on aina - ulos - niin vahva ja viisas, realistinen, rautainen – minä olen huolimattomasti solmittu helminauha, josta hopeanhohtoiset pallot putoilevat silloin tällöin pois enkä löydä kaikkia enää koskaan. Kadonneiden paikalle pujotan lasten askartelukoruja ja leikkitimantteja. Hän on ulospäin hopeanharmaa kalevalakoru, taipumaton ja tietävä. Vaikka eihän hän ole. Hän on herkkä ja kirkkaasti katsova vuorikristalli, onnenamuletti. Hän on nyt niin hukassa, niin eksyksissä, niin kaukana itsestään, että pelkään hänen puolestaan paljon enemmän kuin olen koskaan pelännyt itseni puoleta.

Koskaan ennen en ole kääntänyt vara-avaintani lukossa ja löytänyt häntä pimeästä peiton alta. Mulla on paha olo, hän sanoo ja olen ylpeä hänestä, että hän sanoo sen, olen ylpeä itsestäni, että hän luottaa. Pieni nyytti vilttimytyn alla, kuin lapsi, joka on nukahtanut ennen aikojaan leikin loputtua. Sydämeni on haljeta hellyydestä häntä kohtaan, mutta hänen surulliset silmänsä eivät anna aikaa.

Tyhjä katse, hänestä on tullut hetkeksi hauraasti tässä maailmassa heijaava aave. Puhun hänelle, sanani sulavat korvien läpi, halaan häntä, se on ainoa ele, jonka hän ymmärtää. Uupumus ja ymmärtämättömyys siitä, mitä hänelle on tapahtumassa, painavat hänen päänsä takaisi tyynylle, saan taas silittää silkkitukkaa ja olla hänelle se, joka on. Hän on ollut minulle niin monta kertaa. Anna minun nyt olla, auttaa ja valaa sinuun lämpöä, jota tarvitset tässä lumituiskussa. Sydämeni pumppaa rakkautta huoneeseen, jossa kaksi niin yksinäistä ystävää tarttuu toisiinsa.

Eteisessä pakattu laukkuni vaaleanpunaisine balettitossuineen, tanssitunti, henkireikäni, alkamaisillaan. Heitän balettitossut huolimattomasti nurkkaan, en voi ajatellakaan lähteväni hänen luotaan, jättäväni häntä hetkeksikään yksin hänen hätänsä kanssa, joka paistaa silmistä pelonsekaisena kiiltona.
Haluan pyyhkiä mustia kyyneleitä hänen poskiltaan, keittää hänelle teetä ja antaa hänen värjätä valkoisen paitani mustaksi vuolaalla ripsivärivirralla . Peittelen hänet, joka ei koskaan palele, kahden huovan alle, pinkin viltin, jonka alla hän itse aina nukkuu, ja aurinkohuovan, jonka minä aina omin ollessani hänen luonaan. Haluan peitellä hänet uneen, pehmentää tien toiseen maailmaan ja antaa toivoa, että huomenna on paremmin, silittää hiuksia kunnes hän hengittää unen lailla ja todellisuus on kadonnut tajunnasta. Haluan olla hänen lähellään, jotta hän voi herättää minut, jos painajaiset herättävät hänet. Hän on minun siskoni, ainoa laatuaan.

Alasti

Istun raskas uni silmäluomia painaen, jalat kippurassa kädet farkkukankaan ympäri kietoutuneina. Likainen tukkani ponnarilla, meikittömät kasvoni alastomat. Näiden ihmisten edessä olen alaston.
Omahoitajan ja psykologin katseet porautuvat alistuneeseen olemukseeni. Pelkään, uikutan, kuin kolmevuotias, joka ei saa unta, koska pelkää lelujen heräävän eloon kellon lyödessä kaksitoista. Mitä sinä pelkäät, he kysyvät, enkä minä osaa vastata. Mitä sinä pelkäät? En voi lakata pelkäämästä niin kauan kuin en tiedä mitä pelkään. Kuinka paljon on pelättävä ennen kuin saa sen kiinni itse teosta, kuinka paljon ennen kuin se paljastaa omat kasvonsa yhtä alastomiksi kuin minun?

Kaipaan
kaipuu kovertaa aukkoa kylkiluiden kupeeseen
syö sisältäpäin
saa veren vuotamaan vanhojen arpien raoista
Ikävöin
ikävä puree poskeen terävin hampain
haukon happea ja huudan kivusta
mutten osaa
tähän ikävään ei mikään eikä kukaan auta
Sade ja tuuli kutsuvat minua tanssimaan kanssaan
astumaan ulos
unohtamaan mustan menneisyyden
mutten uskalla astua
pysyn piilossa, mutten enää voi estää sitä, en niitä
Kaipuu ja ikävä,
ne tulevat ja menevät miten tahtovat
joka päivä vahvempina ja valmiimpina kiskomaan minut ulkomaailmaan
vaikken minä ole valmis
Kaipaan niin kovasti
Itken ikävääni
Mutta silti sisälläni oleva solmu
sitoo minut kiinni itseeni
ja ikävä on ikuista
ja kaipuu kaikuu
valkoisten seinien keskellä
huoneen hiljaisuudessa
Humisee

Kaaosteoriaa ja kaipuuta

Kaikki on yhtä kaaosteoriaa, maailma kieppuu ympärillä, puiden lehdet lentelevät tuulen villissä tanssissa kohti kasvoja ja sade itkee ikkunalasiin. Kaipaan ulos, viiltävän kylmän lasin toiselle puolen, tahton tuntea helmiäismäiset sadepisarat omalla ihollani, ottaa vastaan sen kaiken, mitä on. Mutta minä en uskalla ottaa askeltakaan, kohdusta asti kantapäillä kulkenut kauhu saa taas sydämen sykkimään. Painan pään peiton alle ja pakenen uneen, pois tästä lasinkirkkaasta todellisuudesta. Kuka pehmentäisi tätä maailmaa minulle vähän, asettaisi silmilleni vaahtokarkin väriset lasit ja kietoisi minut hattaranpehmeään huopaan, kertoisi ettei kaikki ole siltä mitä näyttää ja lupaisi, että pinnan alla on paljon kaunista. Kunpa voisin uskoa siihen, kauneuteen, jota tiedän olevan jossain, muttei minun elämässäni. Ihminen, joka on tottunut pahaan, ei osaa ottaa hyvää vastaan.

Tulisitpa sinä joku ja sulkisit minut syliisi, niin lämpimään ja suojaisaan, että voisin olla siinä ikuisuuden. Tulisitpa sinä ja pelastaisit minut niin kuin prinssit pelastavat prinsessat saduissa, ojentaisit kätesi ja ottaisit minut taikamatollesi. Sinä, joka suutelisit arpia käsivarsissani ja sanoisit ei enää, sinä jonka kanssa minun olisi niin hyvä olla, etten tarvitsisi vodkaa ja diapameja, sinä joka et haluaisi minun olevan yhtään pienempi kuin olen, sinä, joka näkisit minussa muutakin kuin barbienuken, jonka muovisilla jäsenillä saa leikkiä. Sinä joka näkisit pelon sinisissä silmissä ja sulkisit ne, suutelisit silmäluomiani ja pitäisit kädestäni kiinni. Joka et jättäisi minua yksin kauhujeni kanssa, joka pitäisit painajaiset päivin öin poissa ja katkaisisit kaulan lohikäärmeeltä. Olisit vahvempi minua, niin vahva, että minäkin vahvistuisin ja sinä saisit sirpaleet koottua kasaan minun heiveröiseksi hahmokseni.
Haluaisin käpertyä syliisi, nukahtaa vartalo vartaloa vasten hengitykset tasatahdissa. Haluaisin antaa sinun levittää lämpöäsi minun sisälleni ja sydämeeni saakka, uskotella minulle etten ole yksin ja kuiskia kauniita sanoja korvaani. Silittää takkuista tukkaa ja antaa minun nukahtaa edes yhden kerran tunteeseen, että olen turvassa.

Pelko

Apua apua
Apua tunnen elämän lähestyvän
Kun haluan vain kuolla
(Marilyn Monroe)

Pelkään. Pantterit hiipivät pimeydessä pehmein tassuin, kynnet vielä sisään vedettyinä. Odottavat oikeaa hetkeä, hetkeä, jolloin olen sulkenut silmäni enkä osaa odottaa, hetkeä, jolloin kukaan ei näe eikä kuule kun ne raatelevat minut riekaleiksi, ne vähät ehjät osat jotka minusta on enää jäljellä.
Toistan itseäni, tiedän. Pelkään, pelkään, pelkään, aina minä pelkään ja kirjoitan pelosta. Jos olisin intiaani, olisi nimeni todennäköisesti Hän-joka-pelkää-kaikkea. Pelko kulkee kintereilläni aina, on kulkenut aina, siitä saakka kun synnyin, ehkä aikaisemminkin. Enkä kohtuun asti kulkeutui kuusitoistakesäisen äitini kauhu kasvavasta vatsasta ja elämästä sen alla, pelko pienistä jaloista ja käsistä jotka olivat alkaneet tunkeutua toiseen elämään. Ehkä pelko on se perintö, jonka äitini minulle antoi.
Olen pelännyt kaikkea: varjoja ja valoa, pimeässä henkiin herääviä leluja, kuristajakäärmeitä, kilpikonnia, asteroidia, joka törmää taloomme ja tappaa kaikki, sitä, että olen kuolevainen ja sitä, etten kuole, ihmisiä ja yksinäisyyttä, huutoa ja hiljaisuutta, kirjaa jonka kannesta suuri silmä ei anna minun nukahtaa, unta ja unettomuutta, taikarituaaleja, jotka on tehtävä, tai muuten tapahtuu jotain käsittämättömän kamalaa, halauksia ja hylkäyksiä, muistoja, jotka haluaisin unohtaa ja jotka ovat unohtuneet, siniharmaata merta, jonka syliin haluaisin kuitenkin sukeltaa, suklaarasioita ja salmiakkipusseja, terapeutteja, joita tarvitsen, teriä, joilla kuitenkin kosketan omaa ihoani, päivystyspoliklinikoita, hoitajia jotka eivät hymyile, hissejä ja hyttejä, aukinaisia ja suljettuja ikkunoita, kyyneleitä ja kyynelettömyyttä, elämää ja kuolemaa… Listani on loputon. Pieni tyttö joka pelkää, se minä olen ollut ja olen edelleen. Milloin minä kasvan aikuiseksi? Aikuisethan eivät pelkää mitään, eiväthän?
Tänään pelkäsin tavanomaistakin enemmän, uloskirjoitusuhan alla. Viikonloppuna, jolloin minun piti olla kiltti tyttö, löysin itseni Marian päivystyksestä (jota - sivumennen sanoen - pelkään). Alkoholia ja lääkkeitä, lääkärin tuimat silmät lasien takaa. Täällä minä kuitenkin yhä olen, ihanan omahoitajani siipien suojassa, mutta minulta karsitaan kaikki, keino keinolta. Mitä minusta jää jäljelle, kun sotkuiset selviytymisstrategiani riisutaan yltäni?
Viiltämättä olen ollut kohta kuukauden, ja aion ollakin, silloin tällöin kaipaan metallin kylmyyttä lämpimälle iholle, mutta kohta unohdan koko asian. Korkeille kallioille kiipeilemään ja jäille liukastelemaan olen liian loppu, ei konstailua eikä kikkailua. Olen uinut avantouintini ja ollut autokolareissani, ei enää. Yliannostus – en minä kuolla halua, en enää, en nyt enkä toivon mukaan kohtakaan, enää koskaankaan, haluan vain siirtää sietämättömän kipuni sisältä ulos.
Alkoholia ja lääkkeitä, sille he laittavat pisteen perään. Olen pelannut kaikki korttini, ei auta kuin alistua. Alkoholisti, en sentään, mutta sekakäyttäjä, kyllä. Yksikin kerta ja uloskirjoitus. Eikä minulla ole varaa enää yhteenkään uloskirjoitukseen, minä tarvitsen näitä tylyn steriilejä sairaalaseiniä suojelemaan minun hauraita perhosensiipiäni tuulelta ja sateelta, jotka piiskaavat maata ja heittelevät hattuja herrojen päästä.
Olen alasti. Minulla ei ole enää mitään. Te, minun rakkaani, nämä, minun sanani, nuo, muiden sanat, tanssisalin turva, mutta mikään niistä ei asu minun sisälläni, yksikään ei voi olla aina. Sisältä olen paljas, mustaa tappavanturvallista kerrosta on taas karsittu, tuhka pölähtelee ja yskin sitä ulos. Mitä minä teen? Mitä helvettiä minä teen?
Syömishäiriötä he sietävät, tämä ei ole syömishäiriöyksikkö, sanotaan, ja annetaan ihmisten uida oireissaan. Se voisi olla minun epätoivoinen viimeinen oljenkorteni, avunhuutoni eksyksissä metsän siimeksessä. Mitä vaihtoehtoja minulla olisi? Aina on anoreksia, ihana iloinen anoreksia (tämän oli tarkoitus olla ironiaa), joka on joka hetki valmis ottamaan vastaan, avaamaan sylinsä ja salaisuutensa ja toivottamaan minut tervetulleeksi. Tervetulleeksi takaisin Helvettiin, miksi hitossa minä sinne menisin? Kaksi vuotta alas viemäristä, olisinko enää valmis uhraamaan elämäni anoreksian alttarille? En. En olisi.
On liikaa kaikkea arvokasta, liikaa ihmisiä, joista on pidettävä huolta, liikaa rakkautta, liikaa aarteita, joista en enää halua päästää irti. Mitä se enää edes olisi, antaisi? Minä kutistuisin ja kurtistuisin, ei mitään uutta, Tahitin kukka surkastuisi sateettomuuteen, ei mitään uutta, juonteet hymyhuulten ympärillä, ei mitään uutta, kylkiluut paperi-ihon alla ja siniveriset suonet käsissä jaloissa, ei mitään uutta. Olen kokenut jo kaiken. En halua enää sulkeutua kullalla koristeltuun sarkofagiin, joka olen minä itse. Hyvää yötä ja hyvästi.
En ole myöskään innostunut kääntymään entisten aikojen anoreksiauskostani bulimikoksi, ortorektikoksi tai BED-potilaaksi. Ei kiitos, kieltäydyn ja tarjoilija vie tarjottimensa takahuoneeseen. Kalmaiset kädet kurkottelevat kohti, mutta olen oppinut olemaan ovelampi, kiemurtelen irti sen otteesta ja läimäytän sitä molemmille poskille. Sille ei kannata olla lempeä, ei se ymmärrä ystävällisyyttä. Se katoaa kovin ottein.
Vaihtoehtoni ovat vähissä. Pelkään. Pelottaa. Haluaisin käpertyä pieneksi palloiksi jonkun kainaloon, haluaisin jonkun silittämään mustaa tukkatakkua ja istumaan sängynlaidalle, haluaisin jonkun kietomaan kätensä ympärilleni ja auttamaan minut uneen, hengittämään kanssani samaan tahtiin ja pitämään painajaiset poissa, herättämään minut aamulla hymyyn ja halaukseen ja kulkemaan koko päivän kanssani. Kaipaan. Kaipaan kaikkea, mitä pelkään. Kumpi koira voittaa, musta vai valkoinen?

Kultakutrilleni, pour ma cherie

Joka päivä katoat kauemmaksi, joka päivä haalenet haamuksi siitä, mitä olet joskus ollut. Liu`ut ulottuviltani, katoat omaan kuolemanspiraaliisi. Yritän ojentaa sinulle käteni, arpisen, mutta välittävän, yritän tarttua kädestäsi kiinni ja sulkea sinut tiukkaan syleilyyn, pitää sinusta huolta kuin pienestä lapsesta ja olla välillä kuin vahtikoira, mutta minä en voi pelastaa sinua. Minä olen tässä, aivan kätesi ulottuvilla, aina ja ikuisesti, eikä tämä ole pelkkää sanahelinää, sillä minä rakastan sinua, mutta ainoa, joka sinut, Kultakutrini, todella voi pelastaa, olet sinä itse.
Olet minulle niin rakas, rakas pikkusisareni, kaunis Arielini, uskomattomista asioista läpi mennyt Clarissani. Jos sinä katoat, jos en jonain päivänä enää saa silittää kultatukkaa ja katsella iloisesti keikkuvia kiharoita, lukea ilon ja surun sanoja silmistäsi ja kulkea käsi kädessä kanssasi kadulla, loikoilla milloin missäkin ainoastaan irtokarkkipussi meitä erottamassa, peitellä sinua huvittavan lammaspeittosi alle ja varjella untasi - jonka tiedän olevan täynnä tuskaa ja pimeää pelkoa -, kuulla ääntäsi puhelimen luurista, oli se sitten miten väsynyt vain, kuiskata korvaasi salaisuuksiani ja kuunnella sinun – jos, en tiedä mitä teen. Jos sinä katoat, irtoaa minusta taas kerran pala pois, lasiin tulee uusi siru, jota kukaan muu ei voi korjata.
Olisi taas niin paljon helpompaa ajatella: jos ei luottaisi ihmisiin, ei koskaan joutuisi kipuilemaan, kun ne katoavat. Ethän sinä hylkää minua, sisko? Minä pyydän sinulta mitä kauneimmin, kukkapuska kädessäni, minä rukoilen sinua polvillani, minä huudan sinulle ääni ärtyneenä huolesta ja kauhukuvista. En koskaan tiedä, milloin näen sinut seuraavan kerran vai näenkö enää ikinä ollenkaan.
Sinä olit sillonkin surullinen, aivan kuten minäkin, kun meidän tiemme kohtasivat. Mutta silti, kaiken keskellä, sinä jaksoit yhä yrittää, sinä et ollut antanut periksi. Taistelit. Minne se tyttö katosi, joka nauroi kyyneleet silmissä, joka seisoi keskellä käytävää ja kuiskasi suurimman salaisuutensa ventovieraalle, jonka kanssa söimme mustekaloja, ässämiksejä ja vaaleanpunaisia sydämiä isoista pusseistamme, jonka syliin sain ryöpsähtää ja joka sai ryöpsähtää minun syliini kaikkine huolineen ja murheineen, joka sai miesten päät pyörälle (okei, saat edelleen, mutta se kupliva ilo on kateissa), tyttö jonka uskomattoman taitavia tekstejä lukiessani kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, tyttö, joka oli niin rohkea, että teki niitä asioita, joita pelkäsi eniten maailmassa.
Muistatko, kun istuimme iltahämärässä huoneessasi nukkumaanmenoajan mentyä ajat sitten ohi, kerroimme toisillemme tarinoitamme ja puristimme käsiämme yhteen. Luimme toistemme ajatukset, koska ajattelimme niin samoin. Muistatko, kun painoin suukon otsallesi, silitin kurittomia kiharoita ja sammutin valot, hiipien itse huoneeseeni yökön huomaamatta. Aamulla me katsoimme toisiamme ja vaihdoimme äänettömät kuulumiset. Sinä ilmestyit minun elämääni ja rikastit sitä enemmän kuin kullassa ja koruissa mitata voi.
Enää en osaa ajatella elämää ilman sinua siskonani. Kuitenkin pelkään pahinta, olen kuin äitisi ja soittelen perääsi, kysyn missä olet ja mitä teet, en saa öisin unta kun en saa selkoa sinun suunnitelmistasi. En kestä katsoa, kun katoat, sinä tiedät rajan, jonka olet kohta ylittänyt, ja minun on suljettava omia silmiäni kestääkseni katsoa sinun surullistakin surullisempia kauriinsilmiäsi, joiden ympärille musta kajal on levinnyt. Me olemme niin huteria molemmat, ja sinun, kultaseni, kipusi on minunkin kipuani, sillä me olemme siskoja. Et voi luvata mitään, minä tiedän, enkä voi itsekään, mutta kunpa edes yrittäisit ylös. Me olemme kaikki täällä sinua varten. Anna meidän auttaa. Yhdessä me selviämme. Älä jää yksin ja ota kolmea karhua kavereiksesi (ks. alempi teksti). Ilman sinua – kuka tietää missä minä olisin.
Olet tuonut niin paljon ilonpilkahduksia nyt niin mustaan elämääni. Kun heittäydyimme holtittomasti kahisevaan kasaan nauravia syksynlehtiä, kun tanssimme itsemme pyörryksiin jalkaparkasi kipeinä korkokengissäni, kun itkimme toistemme syleissä suljetulla osastolla. Ettemme jaksa elää, ettemme jaksa eteenpäin. Mutta sinun on jaksettava. Niin kauan kuin kaksi jaksaa, on yhdelle kaksi kannattelijaa. Ja meitä on kolme, kolme siskoa. Ja minä olen helvetin huolissani sinusta. Vastaat viesteihi hitaasti hitaasti, yhä harvemmin saan soitettua sinulle niin, että vastaisit, et ole jättänyt minulle kommentin kommenttia aikoihin, me emme ole nähneet koko viikkoon, kun tähän asti olemme nähneet joka päivä, meuhkaneet ja nauraneet surujamme pois. Minulla on ikävä sinua.
Pelkään, miten syvällä merenpohjassa oletkaan, Arielini. Muista: sinulla on pyrstö. Ui. Ui, räpiköi, räpistele pintaan ja minä heitän sinulle pelastusrenkaan. Voi kun osaisin auttaa.
Voin vain pyytää: pysy äläkä jätä minua yksin. Sinun käsissäsi on, mitä sinä teet. Uhraatko sinä kaiken helvetille, jonka tulessa olet jo palanut, vai tuletko sinä takaisin. Jos et kohta käänny, et enää voi kääntyä ja sinä tiedät sen. Minä en ole vihainen, olen äärimmäisen surullinen, kyyneleet kihoavat silmäkulmiini, olen poissa tolaltani puolestasi. En saa unta, kun en tiedä, missä olet ja miten voit.
Siskopieni, tule takaisin.

Kultakutri ja kolme karhua

Omalle rakastakin rakkaammalle Kultakutrilleni, jonka sydän on silkkaa kultaa. Kunpa ymmärtäisit oman arvosi.

Olipa kerran Kultakutri ja kolme karhua. Kultakutri, jolla oli suuret siniharmaat silmät ja hurmaava hymy, kulki metsän siimeksessä auringon kullatessa vaaleaa kiharapehkoa. Hän käveli syvemmälle metsään kuin oli koskaan aikaisemmin kävellyt. Yhtäkkiä Kultakutri saapui aukiolle, jonka keskellä oli viehättävä, metsänvihreä mökki. Kultakutri oli kaikesta kävelystä väsynyt, joten hän päätti koputtaa ovelle ja pyytää leposijaa talosta, joka näytti ulkoapäin niin herttaiselta.
Kultakutri koputti kolme kertaa. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan ovea. Niinpä Kultakutrimme, joka oli, sanotaanko, sangen omapäinen tyttö, päätti kokeilla, aukeaisiko ovenripa. Ovea ei ollut lukittu ja niin hän astui sisään satutaloon, jonka jokainen seinä oli värjätty auringonlaskun väriseksi ja huonekalut päällystetty silkillä ja sametilla. Kultakutri ihastui ikihyviksi.
Kultakutrin vatsa kurni. Niinpä hän etsi keittiön, pienen suloisen sopen, jossa piparkakkukuvioiselle pöydälle oli katettu kolme kulhollista höyryävän herkullista puuroa. Hän ojensi kätensä ja maistoi tuota makua pienimmästä kulhosta. Nälissään Kultakutri söi koko kulhollisen ennen kuin hän jatkoi tutkimusmatkaansa talossa.
Olohuone oli sievä ja kalusteet siroja. Keskellä huonetta oli kolme tuolia, jotaka erottuivat omituisuudellaan muusta sisustuksesta. Kultakutri istahti kolmesta tuolista keskimmäiselle. Hän ihmetteli hieman, miksi niin kauniissa talossa tuolit oli maalattu niin tummilla sävyillä: pienin oli musta, keskikokoinen myrskyävä sekoitus myrkynvihreää ja violettia ja suurin hailakan harmaa. Hän oli kuitenkin liian utelias näkemään lopun talon eikä jäänyt miettimään kummallisia värivalintoja.
Makuuhuoneen raskaat verhot olivat kiinni. Omituista, Kultakutri ajatteli, aivan kuin talo rumenisi sitä myötä, mitä syvemmälle sen sisään menen. Tässäkin huoneessa kaikkea oli kolme. Vasemmanpuoleinen sänky oli kova ja kivinen laveri, keskimmäinen sekoitus kahta reunimmaista ja oikeanpuoleinen kömpelö sairaalasänky, jota peitti paksu, mustaakin mustempi peitto. Omituisinta olivat taulut, jotka roikkuivat kunkin sängyn yläpuolella. Vasemmanpuoleisessa sängyssä nukkuva sai katsella karmeita, kuihtuneita kasvoja, joiden suu oli jähmettynyt ikään kuin äänettömään huutoon; keskimmäisen sängyn yläpuolella roikkui mustavalkoinen valokuva yhä vielä lämmintä ja sykkivää sydäntä ulos oksentavasta nuoresta naisesta; reunimmaisen sängyn ylle oli ripustettu pelkkä musta paperi, joka tuntui imevän kaiken valon koko huoneesta. Kuvat alkoivat kammottaa Kultakutria ja tämä säpsähti ylös istualtaan – hän oli istahtanut suurimmalle sängylle – kuullessaan oven käyvän. Kauhuissaan Kultakutrimme kömpi vaatekomeroon ja sulki siellä silmänsä sikkaralle.
Alakerrassa sisään asteli kolme karhua suuruusjärjestyksessä. Jonoa johti suurensuuri mustakarhu, jonka silmissä ei näyttänyt olevan elämää ollenkaan; tätä seurasi harmaakarhu; ja viimeisenä muttei vähäisimpänä hännänhuippua piti pikkukarhu, pienikokoinen, mutta sitäkin ovelampi otus. Omituisinta tässä pienessä olennossa oli se ettei se näyttänyt olevan minkään värinen: kuin valheet värit osuivat valon ja varjon leikkiessä sen turkkiin tehden siitä milloin minkäkin värisen. Kaiken lisäksi pikkukarhu oli luurangon laiha.
”Kuka on syönyt puuroni?”, pikkukarhu kiljaisi kimakasti. ”Kuka on tullut taloomme”, se lisäsi mairea hymy liukkailla huulillaan, ”kenet meillä on kunnia saada vieraaksemme”, se kirskahti teräksenterävien hampaidensa lomasta ja kaikki kolme karhua purskahtivat kammottavasti kaikuvaan naurunremakkaan. Kultakutri piilopaikassaan pelkäsi entistä enemmän. Hän oli jo alkanut aistia, kuinka hänen ihonsa oli alkanut ohentua, kultaiset kiharat irrota tukkoina hänen käsiinsä ja posket painua lommolle.
Karhut kulkivat kohti olohuonetta. ”Kuka on istunut tuolissani?”, köhisi kähisten ja rähisten keskimmäinen, harmaakarhu, jonka ikenet vuosivat verta ja suupielistä roikkui etovaa limaa. Samaan aikaan Kultakutrin kurkkuun alkoi koskea ja luulen, että hän pyörtyikin pieneksi hetkeksi. ”Odottaako joku meitä makuuhuoneessamme?”, karhut kolistelivat ylös kierreportaita.
”Kuka on nukkunut sängyssäni?”, jyrähti suuri mustakarhu sokeat silmät villisti kuopissaan pyörien. Kaapissaan Kultakutri yritti pitää pelkoa poissa ja ajatella iloisia asioita, mutta hän ymmärsi, ettei saanut kiinni enää yhdestäkään. Kauhut ja kurjuudet olivat täyttäneet hänen mielensä sinä samaisena hetkenä, kun karhut olivat astuneet huoneeseen. Karhut kohottivat kuononsa ja nuuskivat ilmaa. ”Tuolla!”, kiero pikkukarhu kiljaisi ja osoitti vaatekaappia, jonne Kultakutri oli käpertynyt kerälle.
Isokarhu riuhtaisi kaapin oven irti. Kaikkien karhujen katseet kohdistuivat eksyneeseen, kaukana kotoa olevaa tyttöön, jonka viimeiset kultaiset kiharat koukeroituivat tämän selkää pitkin.
Painoiko Kultakutri päänsä ja alistui, unohti oman arvonsa ja kärsi karhujen kidutuksen? Vai kohottiko hän katseensa, katsoi kaikkia kolmea rohkeasti suoraan silmiin ja sanoi: minä lähden nyt. En tiedä, mitä olette minulle tehneet, mutta tänne en jää. Menen takaisin sinne mistä tulin tai ehkä etsin uuden paikan, joka on parempi kuin yksikään, jossa olen tähän asti ollut.” Taisteliko Kultakutri, kamppasiko ison kömpelön karhun, huijasi tyhmää keskimmäistä karhua katsomaan ikkunasta ulos, kun hän kiiruhti alas portaita ja kiristikö hän pienen mutta sitäkin sinnikkäämmän pikkukarhun kannoiltaan? Antoiko hän karhujen ottaa itsensä ikuiseksi vangikseen vai pääsikö hän pakenemaan? Sitä ei tämä tarina kerro.

Kuvastin ei kerro

Karkaista kierre
kuolemanspiraali
Kääntää selkänsä
maailman kauneimmalle valheelle
Sulkea silmänsä
sen näyttämiltä kuvilta
Kääntää korvansa
sen houkuttelevilta kuiskauksilta
koska on tiedettävä,
on tiedettävä
ettei mikään ole totta todellista
että kaikki on harhaa, huijausta
heijastus peilissä
joka katoaa
jonka kuvajaiseen
sinä katoat.

Minä en aio kadota. Taistelen tämän taistelun, jossa olen luisunut taas taaksepäin, loppuun asti, niin kauan kunnes olen voittaja ja saan palkinnoksi oman elämäni.

Vilete

Tiistai 11.11.

En halua herätä, en tulla unimaailmastani takaisin tähän todellisuuteen. Koko yön ovat unet väreilleet vartaloni läpi, herättäen minut milloin hiestä märkänä, milloin vilusta väristen. Unet, ystäväni, unet, viholliseni. Ne, joita ei voi paeta, joilla on oma mieli ja kieli, mutta ne, jotka myös antavat unohduksen, armahtavat ja ottavat säröilevään syliinsä. Kädet eivät irrota otettaan minusta ennen kuin tuikeailmeinen hoitaja tulee ja kiskoo minut keittiöön. Kello on viisitoista yli kahdeksan. Mikä katastrofi. Aamiaisaika. Aamulääkeaika.
Pureskelen paahtoleipää peläten menneitä päiviä, peläten tulevia päiviä, peläten tätä päivää. Vaivun takaisin vuoteeseen, nukun, nukun, nukun, pakenen taas piiloon tosielämää. Unet ovat ystävällisiä, vaikka aika ajoin ne näyttävätkin näkyjä, joita en haluaisi nähdä. Kun ne kertovat minulle omalla kielellään asioita, joita en haluaisi kuulla, haluaisin herätä, mutta silloin on jo liian myöhäistä irrottautua niiden liukkaasta otteesta.
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Kuinka monta kertaa kirjoittaisin tuon sanan, jotta kirjaimet riittäisivät kertomaan kaiken? Palleaa puristaa, haukon taas henkeä, en haluaisi olla ja avata silmiäni taas kerran tähän savusumuun, taas kerran tähän pimeyteen keskellä kirkasta päivää.
Kilttinä tyttönä lapon lautaselleni keon riisiä ja kanakastiketta, ihan hyvää, kaadan kaksi lasia maitoa, ihan hyvää, lusikoin kiisseliä kulhosta, ihan hyvää. Kiitos, ruoka oli hyvää, kiitän keittiötätiä, jolla on pyöreät silmälasit, koska niin kuuluu tehdä. Ja kävelen suoraan ensimmäiseen silmiini osuvaan vessaan, kumarrun ja hokkuspokkus! Kaikki on kateissa.
Ärsyttävän steriilin valkoiset seinät kaatuvat päälle. Kylpyhuoneen lattia on ihoa vasten viileä, laattalattia hohkaa kylmyyttä. Päässä pyörii, miksi tein sen taas? Haluaisin tappaa itseni katumuksesta. Hapuilen nenäliinaa farkkujen taskusta ja värisen tärisen. Hetkeksi helpottaa, kunnes se iskee taas kahta kauheammalla voimalla, lyö minut takaisin lattialle, jolta yritän vähin voimin nousta ylös. Häpeän huntu painaa päätäni alas, kun livahdan käytävään ja kävelen poispäin kanakastikkeesta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä olekaan, eihän? Ole kiltti ja sano: ei, ei mitään, ole ihan rauhassa vain, kaikki on hyvin. Mutta ei, mikään ei ole hyvin. Ei mikään.

Psykologin ystävälliset silmät tuikkivat pöydän toiselta pöydältä. Jalat kädet kippurassa, pienenä pallona, mustan tukan taakse piiloutuneena, minä en liikahdakaan, en sano sanaakaan. Tänään taitaa olla aika huono päivä. Ja kiltin katseen alla minä ryöpsähdän, pato purkautuu ja kaikki purskahtaa ulos ennen kuin ehdin edes ajatella. Kotilomalla… Meillä oli illanvietto… Muutama tuttu… Me kaksi jatkoimme jonnekin… Hän silitti hiuksiani… Minä halusin vain hyväksyntää… Halveksivat katseet, inhoava ilme silmänpohjissa… Psykologi kuuntelee ilmeenkään värähtämättä ja antaa minun painaa pääni polviin, valahtaa tuhat kertaa pöydänpinnalle ja todeta, ei tästä tule mitään, ei tästä voi puhua… Ja hän kysyy ja kysyy ja kun en osaa tai uskalla vastata, kysyy toisella tavalla. Hetken hengitän.
Sulkiessani oven takanani tiedän jonkun tietävän. Koputan kanslian ovelle ja kuiskaan käheällä kurkulla tarvittavaa, sanon hajoan en kestä kasassa hajoan hajoan, herttainen hoitaja tuo minulle temestan keltaisessa kipossa ja avaa keskusteluhuoneen oven. Sanon: itkisin jos osaisin, mutten enää osaa. Ei ole mitään kauheampaa kuin se, etti osaa itkeä. Kaikki on samaa sumua, harmaata, harmaata. Mitään ei saa ulos, kaikki möyrii mustana möykkynä mahanpohjassa ja lamauttaa liikkeet, eivät jää kuin unet. En tiedä, ymmärtääkö hoitaja, mutta hän on siinä, hän kuuntelee ja hymyilee herttaista hymyään. Hymy katkeaa, kun hän avaa suunsa: sun olisi varmaankin nyt viisainta jäädä tänne osastolle turvaan.

Lähetä, viesti välittyy kahdelle ihanalle ihmiselle, jotka ehkä juuri sillä hetkellä istuvat luennolla tai lukevat tenttikirjaa, jota minunkin kuuluisi lukea. (Kiitos teille ymmärtämyksestä ja kärsivällisyydestä kanssani, L ja O ja kaikki muut) En ole kuitenkaan vielä valmis. Yliopisto, liian suuri sana nyt niin pienelle minulle, kantamattomalle kestokyvylle. Omatunto hakkaa vasaralla vartaloa sisältäpäin ja syyllisyys pistelee piikkejä lihaani. Perun. Mutten vielä pysty, en pysty katsomaan heitä silmiin ja antamaan heidän nähdä minut. Ja tänään, tänään olen niin tavallistakin enemmän sekaisin, etten uskalla astua askeltakaan osaston ovien ulkopuolelle. En halua heidän näkevän minua tällaisena, ihmisrauniona, joka romahtelee keskelle käytäviä. En tiedä, mitä he minusta ajattelevat, ehkä, että hän oli liian heikko tähän, ehkä, että hän on umpihullu.
Jos istuisin eduskunnassa, haluaisin läpi yhden lakiehdotuksen. Jokaisen Suomen kansalaisen on iästä riippumatta luettava kerran elämässään Paulo Coelhon teos Veronika päättää kuolla. Ehkä ihmiset sitten ymmärtäisivät, miten hullu maailma on ja miten turvallista on olla hullu, omistaa diagnoosi tai kaksi tai kolmekin, asua psykiatrisella kokovuorokausiosastolla. Niin moni valitsi Vileten, niin moni joka halusi olla oma itsensä eikä enää kovettaa itseään kovemmaksi kuin hullujenhuonetta ympäröineet muurit.
Miten paljon epäluuloja, miten paljon odotuksia, miten paljon kaikkea, mitä kuuluu tehdä ja olla, koska niin on aina kuulunut tehdä ja olla – en edelleenkään ymmärrä, miten te kaikki kestätte sen. Miten ette huuda: haluan ulos tästä roolista! Riisukaa tämä minut tukahduttava puku päältäni! Miten ette itke sitä, ettette saa itkeä. Miten ette naura sille, kuinka smokkipukuiset herrat salkut käsissään kiirehtivät bisnestapaamisesta toiseen. Aivan kuin maailmassa ei olisi muuta!, minä ajattelen. Mutta maailman mielestä ei ole, on vain raha, on vain opintopisteet, on vain omaisuus, on vain suoritukset, on vain kaikki se, mitä ihminen elämässään saa aikaan. Entä minne unohtui se, kuka se ihminen, joka kirjoitti yhdeksän ällää, väitteli tohtoriksi ennätysajaksi ja niitti mainetta ja kunniaa, oikeasti oli?
Minä en halua olla tutkinto, minä haluan tutkinnon. Minä en halua olla tuhat euroa tilillä, haluan tuhat euroa tilille. Minä en halua olla kattohuoneisto, haluan kattohuoneiston. Haluan saada vihdoin ja vihdoin oppia olemaan minä, kääntää menneisyydelle selkäni ja astua omaan elämääni. Jos arvokkaat kuukaudet kuluvat taas ohi, jos menetän opintotukeni, jos ihmiset katsovat minua kummeksuen - tiedättekö, minä en jaksa enää välittää.
En ole enää se kympin tyttö, minä olen murtautunut ulos roolistani ja karistan sen rippeitä harteiltani joka teollani, sanallani, hetkellä, jonka elän.