Kuka minut laatikkoon laittoi?
Tuskanhikinen yö ei anna armoa. Pyörin, kierin ihostani suolaantuneissa lakanoissa, tukka liiskana niskassa. Ulkomaailma sulaa sisälleni ja sisukseni ulos, ajatukset heijastelevat ikkunalasista. Sisukset painavat, sydän painaa. Joku on pistänyt siihen piikillä pahaa, avannut taas aortan ja leikannut kaiken kauniin pois.
"Hijo, people did bad things to me. And the anger wanted to fill my heart. But I decided that my heart would be filled with light. So much light there would be no room for anger."
(Laura Reseau: Red glass)
Miksi minun sydämeni on aina niin kova, kuin kuukivi? Kun haluaisin itkeä, nauraa, halata, ottaa kädestä kiinni, en useinkaan osaa kuin huutaa, kirkua, sanoa pahoja sanoja jotka pian haluaisin pyyhkiä pois. Minun sydämeni on täytetty vihalla, viininpunaisella, värisyttävällä vihalla, revitty raivon kynsillä niin auki, ettei mikään rakkaus maailmassa ole ollut vielä tarpeeksi paikkaamaan sitä, levittämään Hello Kitty-laastaria verenpisaroiden peitoksi. Ja kuinka vihaankaan sitä vihaa. Ja vihaan sitä että vihaan.
Varpaat tikittävät. Kuin nurinkurinen herätyskello: sellainen, joka soi keskellä yötä. Olemisen sietämätön keveys kasvaa liian painavaksi kantaa. En edes huomaa, kun huudan. Kun kynnet pureutuvat ihoon. Kun jalat huitovat ilmaa. Kun selkä painuu kaarelle. Hampaat uppoavat ikeniin, sormenpäät kiertyvät hiuksiin, kasvot aukeavat irvistykseen. On. Aivan. Sietämätöntä. Olla. Kuinka ihmiset ylipäänsäkään osaavat olla? Äidinkielen tunnilla opetetaan olemisen olevan tekemistä, enkä tiedä mitään sen monimutkaisempaa. Vain olla. Vain kaikki maailman mahdollisuudet upotettuina yhteen onnettomaan verbiraukkaan.
Laatikot pinoutuvat päällekkäin. Monta harmaanruskeaa pölyistä pahvilaatikkoa minun päälläni, jeesusteipillä kiinni liimattuina.
En olisi ikinä päässyt ulos ilman Esmeraldan pientä kättä.
