Minä mutkalla mykkyrällä sairaalasängylläni, kiemuraisena kippurana tv-huoneen tuolilla. Sisälle sattuu, sattuu, sattuu niin, että avaan suuni ammolleen huutaakseni, halkoakseni kivullani hiljaisuutta, mutta huutoni ei saavu sanoina joita kukaan eläväinen ymmärtäisi. On vain kipu, syvä sanaton kipu, josta en osaa kertoa. Rautaiset kyyneleet valuvat verisuonissani, ulos en enää osaa itkeä. Itken tällä, tekstilläni, mustalla valkoisella, Wordin tekstinkäsittelyohjelmalla, kiireisellä käsialalla, joka saavuttaa päiväkirjan sivun toisensa jälkeen, epämääräisillä muistilapuilla, joita löydän sieltä täältä.
Miksi minuun koskee, miksi kipu lasittaa silmäni muovinuken sokeiksi silmiksi, miksi kipu sulkee suuni, miksi kipu painaa keuhkojani kasaan, miksi kipu lamaannuttaa käteni ja jalkani liikkumattomiksi, miksi minä minuun minun minua minusta. Olen hiiltynyt sisältä pikimustaksi, maksani munuaiseni keuhkoni sydämeni, kaikki on tuhkaa, tomua. Kuka lakaisisi sen pois ja antaisi minulle oman värini, oman muotoni, oman itseni? Olen tulitikkutyttö jalat paljaina pakkasessa, resuinen mekko päällä roikkuen.
Yö uinuu hauraana huoneessani väistymättä päivänvalolta, pää on painajaisista raskas ja jalat roikkuvat keitettynä spagettina sängynlaidoilta lattialle. Aamu ei tuo apua, tuimat sadepisarat rummuttavat ikkunalasiin rytmiään ja tympeä harmaus on vain asteen vaaleampi mustaa. Myllertävässä mielessäni yö ja päivä sekoittuvat, ei ole iltaa, ei ole aamua, on vain loputtomia tunteja, jotka liukenevat ajan ikuiseen virtaan.
Elämää en uskalla edes ajatella. Olen liian kaukana kaikesta, kaipaan, mutta pelkään liikaa palatakseni. Olen eristäytynyt elämästä osastolle, lämpimään lasiovien tälle puolen, omaan pieneen nurkkaukseeni, missä yöpöytäni on koko omaisuuteni. Käperryn vaaleanpunaisen turvahupparini kätköihin, enkelini antaman ja siksi numeroa liian pienen, ja piilotan hiukseni sen pehmeän sisuksen alle.
Varpaat kippuralla, sormet siksakissa, siinä minä istun ja odotan. Odotan ja toivon, että joku tulisi, joku joka osaisi auttaa, joku, joka osaisi kertoa mikä minulla oikein on. Tai edes joku, joka istuisi sängynlaidalle, silittäisi peiton alta valuvia mustia hiustenpätkiä kunnes nukahtaisin ja valvoisi untani, ettei kukaan tai mikään pääsisi sukeltamaan sen aikana sisääni. Mutta kukaan ei tule ja minä istun edelleen yksin sairaalasängylläni, kuuntelen sateen ropinaa ja omien korvieni kiljuntaa. Menen piiloon peiton alle ja kuvittelen kuin lapsi, etteivät möröt näe minua ellen minä näe niitä.
1 kommentti:
Tämä teksti nostaa kyyneleet mun silmiini, tekisi mieli juosta suoraan sinne ja sulkea sut syliini, pyyhkiä painajaisesi edes hetkeksi pois. tekisin mitä vaan että se inhottava sisällä vellova ahdistus helpottaisi. olet mulle niin tärkeä että jos näkisin sun hymyilevän aidosti olisin itsekin hetken onnellinen.
Lähetä kommentti