Miten rakastaa jotain, jota on vihannut niin kauan ja kaivannut kuitenkin koko ajan?

Vihaan sitä ja rakastan sitä. Vihaan sitä niin että keuhkoni halkeavat huudosta, joka halkoo hapetta ilmaa, pelkään niin että säryn lasinsirpaleiksi, teräviksi tikareiksi, jotka pistelevät jalkapohjiani. Samaan aikaan kuitenkin rakastan sitä, rakastan kuin vastasyntynyttä kevätesikkoa moottoritien varrella, kuin täysikuun pyöreyttä taivaankannella, kuin lapsuudenaikaista unilelua, joka on kulunut ja kutistunut, mutta jonka käpertää kainaloonsa silloin tällöin yhä edelleen. Huudan sille ja halaan sitä, karkaan siltä ja kurotan käteni kohti sitä, satutan sitä ja silitän sitä. Pakenen siltä, piiloudun siltä, mutta yhtä kaikki odotan aikaa, jolloin saan astua esiin, katsoa sitä suoraan silmiin ja sulaa sen syleilyyn. Mutta sen sijaan minä silvon sitä, pistelen reikiä sen virheettömän valkoiseen posliini-ihoon ja käännän sille selkäni. Vihaan sitä koska rakastan sitä liikaa ja rakastan sitä koska en osaa vihata sitä tarpeeksi paljon.