Minä. Kuka?

Olen tyttö joka tanssii pöydillä.
Olen tyttö joka kaipaa kaikkea.
Olen tyttö joka on nähnyt liikaa ja liian vähän.
Olen tyttö joka pukeutuu pinkkiin.
Olen tyttö joka juo vodkaa, kilauttelee kuohuviinilaseja ja syö suklaakakkua lounaaksi.
Olen tyttö jonka koti on prinsessanlinna.
Olen tyttö joka tuntee enemmän kuin tietää.
Olen tyttö joka on eksyksissä ja löytämässä itseään.
Olen tyttö jonka vaatekaappi on tiptop mutta muu asunto luovassa kaaoksessa.
Olen tyttö jolla on kolme diagnoosia ja kymmenittäin lääkereseptejä.
Olen tyttö jonka paras ystävä on maailman ihanin Enkeli silloinkin kun hän sylkee satuttavat sanansa vasten kasvojani.
Olen tyttö jonka toinen vanhempi on hullu ja toinen maailman paras.
Olen tyttö joka on pelännyt paljon.
Olen tyttö jonka unelmat liitävät särehteleväsiipisinä sirppeinä kauas kumpupilviin, jotka maistuvat hattaralta.
Olen tyttö jolla on aina liian paljon meikkiä ja liian vähän vaatteita.
Olen tyttö jonka arvokkain omaisuus on korkokenkäkokoelma.
Olen tyttö joka on lukenut Pikku Prinssinsä puhki.
Olen tyttö joka tempoo ovia ja kurkottelee kuita.
Olen tyttö joka ei osaa antaa anteeksi itselleen.
Olen tyttö joka on tehnyt paljon pahaa.
Olen tyttö joka ei jaksa olla aina Päivänsäde vaan vetäytyy välillä luolaansa Menninkäisenä.
Olen tyttö jolla on musta tukka ja lumenvalkoinen iho.
Olen tyttö joka on 169, 5 senttimetriä pitkä.
Olen tyttö joka ei syö sieniä eikä katkarapuja missään muodossa.
Olen tyttö joka näkee unia avaruudesta.
Olen tyttö joka asuu mielikuvitusmaailmassaan ja kuvittelee olevansa prinsessa
Olen tyttö joka näkee ja kuulee eikä sulje silmiään.
Olen tyttö joka on yhtä aikaa äärettömän heikko ja äärettömän vahva.
Olen tyttö joka haluaisi olla vapaa kuin sitruunaperhonen siivillään.
Olen tyttö joka rakastaa paljon ja paljoa.
Olen tyttö joka ei saa unta.
Olen tyttö jolla on paljon arpia.
Olen tyttö joka tarttuu tanssisalin tankoon kuin turvaan.
Olen tyttö joka elää sanoista.
Olen tyttö joka ei osaa itkeä yksin.
Olen tyttö jolla on joskus pikkumusta, korkeat korot ja liilaa luomiväriä, joskus farkut ja väriävaihtavat silmät.
Olen tyttö joka uskoo uhallakin keijukaisiin.
Olen tyttö joka yrittää valita hyvää, vaikka on valinnut liian monta kertaa pahan.
Olen tyttö joka nukkuu yhä unilelu kainalossa.
Olen tyttö joka pesee hiukset joka toinen päivä.
Olen tyttö jolla on ihania ystäviä ja joka on silti joskus äärettömän yksinäinen.
Olen tyttö joka ei mahdu muottiin.
Olen tyttö joka juoksee päin punaisia.
Olen tyttö jolla ei ole koskaan rahaa.
Olen tyttö joka on Makuunin irtokarkkiosaston vakioasiakas.
Olen tyttö joka haluaa matkustaa maailman ympäri.
Olen tyttö jonka elämän kauhein päivä oli 26.12.08.
Olen tyttö joka ei kestä kaksinaismoralismia ja joka haluaa muuttaa maailmaa.
Olen tyttö jonka tavaramerkki on pinkki sydän.
Olen tyttö joka halaa jokaista vastaantulijaa.
Olen tyttö jolla on aina kylmä.
Olen tyttö joka haluaa kirjoittaa kirjan ja lukea läpi kaikki maailmassa jo kirjoitetut.
Olen tyttö joka ei ole sovinnainen ja siveä eikä suostukaan olemaan.
Olen tyttö joka ei ihannoi ihannetta.
Olen tyttö joka on käynyt toisessa maailmassa.
Olen tyttö joka on suudellut monia miehiä mutta rakastanut vain kerran.
Olen tyttö jolle ei ole tekoja ilman tunteita.
Olen tyttö joka aikoo elää.
Olen tyttö joka on julistanut sodan.
Olen tyttö joka ratkoo arvoituksia.
Olen tyttö joka avaa lukkoja.
Olen tyttö joka katkaisee kierteen.
Olen tyttö jolla on kaksi Tiimarin tiaraa.
Olen tyttö joka nauraa ja itkee ja raivoaa ja rukoilee ja kiljuu ja kiroaa ja pyytää anteeksi.
Olen tyttö joka itkee elokuvissa.
Olen tyttö joka on tullut rikotuksi ja korjatuksi ja joka on rikkonut itseään uudestaan ja uudestaan.
Olen tyttö joka hylkää ennen kuin tulee hylätyksi.
Olen tyttö jonka lasikenkä on kadoksissa.
Olen tyttö joka ei tiedä onko jo nainen.
Olen tyttö jota kukaan ei osaa ennakoida.
Olen tyttö joka miettii mahdottomia.
Olen tyttö joka ei osaa laittaa ruokaa ja polttaa pakastenuggetit pohjaan.
Olen tyttö joka näkee yksisarvisia.
Olen tyttö jonka sisällä palaa tuli.
Olen tyttö joka epäröi, uskaltaako.
Olen tyttö jonka ovi on aina auki.
Olen tyttö joka on kerran hyvästellyt kaiken.
Olen tyttö joka ei uskonut elämää olevan.
Olen tyttö joka kulki kuoleman käytävän läpi.
Olen tyttö joka ei aio antaa periksi.
Olen tyttö joka aikoo.
Olen tyttö joma yrittää epätoivoisesti määritellä itseään.
Olen tyttö joka ei tiedä kuka on.

Annatko anteeksi?

Ajattele miten ihmeellinen sun keho on. Se antaa sulle kaiken, se antaa sulle elämän. Se antaa sulle jalat joilla tanssia ja kädet joilla kirjoittaa, huulet joilla suudella ja silmät joilla tarkkailla maailmaa. Mikset sä jo anna sille anteeksi?, hän sanoo. Miksen? Mitä minun luuni lihakseni soluni sormeni silmäni korvani maksani munuaiseni varpaani verisuoneni hopeaksi lakatut kynteni, mitä ne ovat minulle muuta tehneet kuin yrittäneet pitää elossa? Ja juuri siksi minä olen niitä niin vihannut, pursunnut vallitsematonta vihaa sitä kohtaan joka osoittaa minun olevan elävä, olevan ihminen. Annan anteeksi.

Anna sinä anteeksi minulle että olen ollut sinulle niin paha. Anna anteeksi että olen pakottanut sinut niin paljoon. Anna anteeksi etten ole ruokkinut sinua, sammuttanut janoasi, antanut sinulle tarvitsemaasi. Anna anteeksi että olen juoksuttanut jumpannut sinut kuihtuneeksi käppyräksi, että olen laittanut sinut liikkeelle liikaa, liikaa, juossut juoksumatolla asvaltilla lumipeitteen päällä jalkojani halki tulehduksen tuhotessa akillesjänteitäni. Anna anteeksi että olen työntänyt sormet kurkkuun ja antanut kaiken mennä. Anna anteeksi etten ole antanut sinun nukkua, en uinahtaa. Anna anteeksi että olen rikkonut ihon pinnan, satuttanut sinua ja saanut sinut vuotamaan verta. Anna anteeksi että olen saanut sinut sekaisin vodkasta ja diapamista. Anna anteeksi että olen antanut kipeää tekevien käsien koskea sinuun ja myynyt sinut, jonka kuuluisi kuulua minulle. Voitko ikinä antaa anteeksi minulle?

Kunpa osaisi pitää sinusta huolta. Kunpa saisin taas omistusoikeuden itseeni. Älkää tulko lähelle tai minä puren, minuun ei saa nyt koskea, ei. Ehkä sitten joskus, kun olen taas vahva ja voimakas, kun olen taas kaunis ja katson avoimin katsein. Tänään olen teille tabu, te jotka katsotte minun pöydällä tanssiani kiiluvin silmin, teille jotka kouraisette kovilla käsillänne ja hengitätte alkoholinsekaista huurua kasvoilleni. Minun on opetettava itseni uudestaan, alettava uskoa itseeni ja muuhun maailmaan uudestaan. Hyviin ihmisiin, pahoihin ihmisiin. Molemminlaisiin. Sellaisiin kuin itse olen ja sellaisiin kuin me kaikki olemme.

Niin kauan kokosin kuvaa itsestäni. Nyt minun on koottava uudestaan, särkyneet peilin sirut pikaliimalla sydämenmuotoiseksi. Katsottava itseäni peilistä ja sanottava minä olen kaunis niin kauan kunnes se tulee todeksi, oikopolkua ei ole. Rakastettava sinua, tehtävä sinulle tekoja jotka osoittavat rakkauttani, kuunneltava sinua ja annettava sinulle se mitä pyydät ja tarvitset. Tähän kehoon minä olen syntynyt ja tässä minä tulen kuolemaan. Tässä kehossa minä tulen elämään koko loppuikäni. En voi muuttaa sitä mikä on määrätty. Miksen rakastaisi, miksen hyväksyisi? Eivät he voi minua hyväksyä ennen kuin teen sen itse. Anna itsesi hypätä korkealle, anna itsesi lentää. Siivet kasvavat koko ajan, tunnustele tunne ja tiedät, aika ei odotuta enää kauaa.

Kakunkynttilä

Violettia ja turkoosia, kymmenen kerrosta ripsiväriä, pallohelma heiluu ja timantit kimaltelevat kaikissa sateenkaaren sävyissä, syömme minttusuklaakakkua ja luen saamaani syntymäpäiväkorttia silmät kyynelissä. Kiitos, kun sulatit suklaan ja sanat.

Tämä syntymäpäivä, kahdeskymmenesensimmäinen, on outo ja uudenlainen. Tähän aikaan vuodesta kaikki ovat haistelevat kuusen tuoksua ja katselevat tähtisadetikkujen kipinöitä, syntymäpäiväjuhlani on aina järjestettävä eri aikaan. Meitä ei ole kuin me, minä ja Enkeli, näin on hyvä, ja meillä on omat järjestyksemme ja juhlamme, me puhumme ja sukellamme syviin vesiin, kokeile sanoo Enkeli ja minun ajatusteni palapeli purkautuu ja asettuu uusiin uomiin yhä uudestaan yhä uudestaan.

Minun olisi kai oltava aikuinen. Pikkusiskoni sanoo äidille känkkäränkässä muuttavansa minun luokseni, siskon pienissä suurissa silmissä minä olen iso ja aikuismainen, tietävä ja turvallinen, isosisko joka osaa tanssia balettia ja kirjoittaa kaunokirjoitusta ja letittää ranskanlettejä. Pikkusiskolle ne ovat isoja asioita, pikkusisko ei vielä tiedä, ettei tässä maailmassa arvosteta ranskanlettejä eivätkä arabeskit tee aikuista. Minä vain seikkailen satumaailmassani, siinä samassa, missä Kiira elää ja josta Kiira ehkä joskus kasvaa ulos, kasvanko minä, en tiedä.

Aikuinen, minä, ja hah. Naurattaa niin että vatsaa vääntää. Etsin katson koen aavistelen kuuntelen kavahdan arvailen mitä maailma on, en minä tiedä, en ole vielä ehtinyt etelään asti. Minä olen vain iso lapsi joka syö litran jäätelöä lounaaksi ja itkee kun ei saa lelua näyteikkunasta mutta jää katsomaan kauan kuumailmapallon perään. Hämmästelen ja kummastelen, mikä paikka tämä tällainen on. Ja juuri kun luulen löytäneeni jotain joka voisi olla minun käännyn kannoillani ja katson oikealta vasemmalle, hylkään vanhan ja astun uuteen.

Pieni tyttö, suuret unelmat. Jospa joku niistä tulisi joskus toteen. Tänä vuonna olen ajatellut niin paljon asioita. Luulen saaneeni yhden haaveen hauraasta siivestä kiinni, saaneeni sen suljettua sydämeeni ennen kuin se ehti lentää pois ulottuviltani niin kuin ne ennen. Älä räpistele niin paljon, pysy paikallasi, anna minun yrittää. Kunpa en vain kaatuisi ja putoaisi korkealta ja kovaa. Mutta kun puhalsin karkkikaupan värisen, vaaleanpunaisen kakunkynttilän, suljin silmäni ja toivoin salaa jotain niin suurta etten uskalla kertoa siitä kenellekään.

Olla olen olet on olemme olette olevat ollaan

Me itkemme nyyhkytämme huudamme haukumme kiljumme kiroamme karjumme komentelemme poljemme jalkaa syljemme lattialle katsomme toisiamme salamoivin silmin ja istumme eri huoneisiin itkemään sanatonta suruamme nenäliinapinkkoihin.

Kipeää, tekee niin kipeää, minua kirvelee, miksi miksi miksi, miksei mitään muuta, sinä pieni rakas ystäväni, sinä jolle sanon I tried to reach for you but you have closed your mind ja vittu sun kanssa ei ikinä voi selvittää mitään helvetin asioita ja kun tulet, kävelen sinua vastaan ja teen kaiken minkä voin, vaikka oma sydämeni hakkaa hakkaa, siihen on syntynyt haava, joku veti siihen leipäveitsellä viillon joka tulee aina olemaan revenneenä valokuvana muistojeni albumissa.

En minä vaan sinä, anna minun pitää sinusta huolta ja auttaa siinä minkä osaan, en osaa muuta kuin olla olemassa mutta sinulle minä olen aina, hyvässä ja pahassa, silloinkin kun silmäsi ovat itkusta punaiset, hartiasi tärisevät ja suusi avautuu huutoon, jota kukaan muu kuin minä ei kuule. Minä otan kaiken sen vastaan jos saat sen ulos jollekulle, minä kestän sillä minut on koulutettu hyvin, karju kipusi ulos ja avaa suusi niin ammolleen, että maali lohkeilee paloina pois. Riko pienet puiset kalusteet ja posliiniset astiastot, minä otan sirpaleet vastaan ja suojaan sinua niiden korkealta kaarelta. Elämä on ja elämässä on oltava.

Olkaa hyvät ja istuutukaa odottamaan

Punaiset pikkuhousut lentävät lattialle, hän hipelöi tätä ennen tahratonta ihoani, kämmen kulkee kasvoilla kaulalla rinnoilla vatsalla reisillä säärillä, karhea kova kämmen, inhottava iljettävä kämmen jonka kosketusta kavahdan. Mutta hän ei huomaa, hän luulee haluan hänen kämmenensä kulkevan kaikkialla kuihtuneella vartalollani, ihollani jonka alla ei ole mitään, ja hän jatkaa hän jatkaa. Ja hän jatkaa kunnes ei enää jaksa, ihoni on kulunut rikki rumasta kosketuksesta ja hiukseni irtoilevat tuppoina siellä minne hän solutti sormensa.
Vihaan sitä vartaloa, vihaan sitä, jossa oli silloin, sitä joka on pienempi kuin minä, sitä joka anelee olemassaoloaan anteeksi, sitä joka pyrkii pakkautumaan pienempään tilaan ja pienempään tilaan. En halua antaa paikkaani muille, en halua antaa aikaani muille, haluan ääneni taas kuuluviin ja askeleeni määrätietoisiksi kadulle. Tämä anteeksipyytelevä olemus, ei se ole minua, minun kuuluu vilahdella valokeilassa ja matkata maapallon keskipisteeseen. En minä ole nöyrä ja vaatimaton niin kuin naisen kuuluisi olla, nukke, silloin kun olin se en ollut minä. Minä kuljen pää pystyssä, niin kauan kiipeilin seinillä. Minun täytyy tuntea olevani jotain, jotta selviän elossa tässä urbaanissa evoluutiossa. Ja minun täytyy selvitä elossa koska jos minä en selviä ei selviä moni muukaan. Minulla on veli sisko veli, veli joka ei opi ikinä kävelemään puhumaan ottamaan lusikkaa kauniiseen käteen, minulla on ystäviä joita minun on jaksettava halata, minulla on ihmisiä jotka ovat rakastaneet minua niin paljon että se peittää paljon siitä pahasta millä minua on pistelty.
Hän rikkoi minulle rikkomattoman, rakkauden, sen johon olin uskonut jota olin toivonut. Hän sulki kukan, jonka terälehdet olivat vasta auenneet, etkö nähnyt miten vastasyntynyt varteni oli. Hän pirstoi persoonani siksi samaksi lasiseksi mosaiikiksi, joka se oli aikojen alusta ollut, mutta ehkä olen jo oppinut kuinka se kootaan. Hän painoi haaveideni siivet maahan ennen kuin ne ehtivät lehahtaa lentoon, pyrähtää ylös paeta hänen painoaan. Mutta siipeni eivät olleetkaan enää niin hauraat haperot kuin olin tottunut tuntemaan; ne ovat nupuillaan taas, alkaneet versoa itseään uudestaan, ehkä kohta selässäni aukeavat sulkeutuvat taa kaksi kaunista sateenkaarenväristä seittiä, jotka vahvistuvat sana sanalta, hymy hymyltä, rakastava teko rakastavalta teolta, kohottaen minut jonain kauniina päivänä korkeuksiin vahvoina ja pettämättöminä, kuljettaen halki sateenkaarten, halki sadepisaroiden joista heijastuu spektri, halki auringonsäteiden jotka kultaavat pilvipeitteen, jota maistan ja se maistuu mansikoilta marsipaanilta minttusuklaakakulta.
Minä odotan, että perhosen koteloni kuoriutuu taas yltäni. Minä en voi kuin odottaa, sillä en tiedä mitä on tulossa. Mutta minä voin valita, sen olen ymmärtänyt ja kauan se kestikin, voin valita hyvän pahan sijaan, valon pimeyden sijaan, voimakkaan vartalon nälän sijaan, kauniin ruman sijaan, rakkauden vihan ja pelon sijaan ja saada ne kaikki itseeni. Ja minusta tulee vahva, minusta tulee se mikä minä olen aina ollut mutta joka ei ole koskaan päässyt pinnalle.
Unelmat, odottakaa. Minä en ole vielä valmis, tarvitsen aikaa, en osaa sanoa, mihin kellonaikaan saavun, mutta kun saavun, olen teidän ja te olette minun ja teistä tulee totta. Haaveet, hiljentäkää tahtia, minä en jaksa juosta niin nopeasti, pysähtykää bussipysäkille ja jonain päivänä linja-auto tuo minut teidän luoksenne. Olkaa hyvät, istukaa odottamaan ja jonain päivänä minä teen teistä totta.

Äiti oli oikeassa

Koko yö taas tärisyttävää turtumusta, vartalo pakahtuu valheista ja kertomattomuus kietoutuu köytenä kaulan ympärille.

Ei, hänellä ei ole aavistustakaan, hän ei tiedä koko totuutta. Hän on kuullut epämääräisen muodottoman, kaunistellun kertomuksen, ei mitään siitä mitä minä tein, mitä minä sanoin, kuinka minä itse ehdotin jotain alentaakseni itseäni alemmas, alemmas. Hän kavahtaisi kauas jos kuulisi, hän, joka on niin kaunis ja puhdas, minun lumienkelini, hän katsoisi minua kummeksuen ja sanoisi en enää tunne sinua, kuka sinä olet.

Se yö, seuraava aamu, tekstiviestit, joiden lähettämistä hän ei lopeta, nimeni, jonka hän sai selville. Aurora, minä sanoin, muttei hän uskonut. Ja työ, jota varten olin valmistellut itseni, heittänyt kaiken hukkaan ja ajatellut sen olevan minun, unohtukoon yliopistot, unohtukoon ulkomaat. Mitä minä niillä, häpeä sinä riekas huora, äitini oli oikeassa jo aikoja ennen kuin minusta tuli sellainen, likainen lunttu.

Sitten on vielä salaisuus, jonka yltä en uskalla vetäistä verhoja sivuun, salaisuus, joka todistaa minun todellakin olevan sellainen, huono nainen, anna anteeksi Leeni, antakaa anteeksi, Alisa, sinulta en enää pyydä anteeksi, mutta te, te olitte minun äitejäni ja kasvatitte minusta hienoa naista. Ladylikea. Kaikkea muuta.

Asun heidän ihanassa asunnossaan, leikitän hänen ketunhäntäistä koiraansa, syön hänen äitinsä kakkuja ja kohokkaita, nukun hänen vuoteensa vieressä ja koko ajan minä olen kietoutunut toiseen kerrokseen vaatteita, verhoon, jonka sivuun vetäminen paljastaisi minut pelastaisi minut. Täällä minä olen, he ovat ihania ja ystävällisiä ja minä mietin, minkä verukkeen, minkä tekosyyn keksin kieroillen perjantaille, sanonko vanha tuttu soitti ja kutsui kylään, ei hän uskoisi olisinko minä valmis uhraamaan.

Suklaasydämiä

Jouluaatto

Puuterilumi pöllyää, kun minä ja Ketunhäntä peuhaamme jättäen jälkemme korkeisiin kinoksiin. Ketunhännän tassut tanssivat loputtomassa valkoisuudessa ja minä nauran, nauran aitoa oikeaa iloista naurua. ”Hassu”, sanon koiralle kuin se kuulisi ja ehkä se ymmärtääkin.
Me juoksemme kilpaa kuusten seassa kunnes Ketunhäntä läähättää yhtä paljon kuin minäkin, tutkimme yhden yön aikana valkoiseksi muuttunutta maailmaa uusin silmin. Ketunhännän häntä heiluu ja minäkin haluaisin hännän. Ketunhännälle se on niin helppoa: heiluttaa tai ei, haukkua tai ei, olla hiljaa tai ei. Miksi meidän ihmisten on oltava osa niin monisäikeistä näytelmää silloinkin, kun haluaisi olla villi ja vapaa kuin Ketunhäntä, kun ei haluaisi kertoa kenellekään mitään eikä selitellä tekemisiään?
Annan jalkojeni juosta kunnes maitohapot polttelevat pohkeita, vapaus valtaa minut alamäessä, kun kiidämme länsituulen lailla liukas jää allamme uinuen. Autossa Ketunhäntä käpertyy kerälle ja minä jään kaipaamaan sitä hetkeä, jolloin olin yhtä lumihiutaleiden kanssa, sitä vapautta, joka vallitsi Ketunhännän ja minun kiitäessä kulkureiden lailla kohti määränpäätä joka oli matka.

Luumukohokas on lämmintä ja kuohkeaa, vaniljajäätelö valuu sen alle ja otan kolmannen kulhollisen. Enkeli ja minä nauramme, katsomme toisiamme silmiin ja meillä on meidän joulumme ilman yhtäkään tonttulakkia tai tähtitorttua. Lahjapaperit rapisevat, minä kuljen uusi kassi olallani ja Enkeli ihmettelee omaa lahjakasaansa.
Sydämenmuotoiset suklaat sulavat suussa, minä syön ja annan sormien tulla tahmeiksi, olen kuin lapsi karkkipäivänä. Milloin viimeksi olisin ollut näin vapaa valitsemaan? Kymmenen vuotta, vuodet ovat vierineet ja valuneet viemäriin.
Milloin painavat palat möykkynä mahassa, on hiihdettävä häpeää kauas jäälle eikä saa tulla takaisin ennen kuin ei enää paina, milloin kieltäytymys aitana ympärilläni, kapeat kädet eivät enää jaksa kantaa kameraa eikä jouluvideota juonna kukaan.
Äiti huutaa, suu on ammottava leijonankita ja minä vedän veljen pöydän alle piiloon, soitetaanko poliisit sanoo isä ja joskus aamuyöllä äiti nukahtaa omaan itkuunsa. Siinä talossa ei enää olla jouluja, siellä ovat äiti ja Kiira ja Karri, mutten minä, minä en enää mene ja se on sinetöity sinisellä sormuksella.
Isoisän talon ympärys on liian lyhyt, on hiihdettävä monta, monta kertaa ympäri ennen kuin hikisenä ja hapertuneena voi pyörtyä pihamaalle. Isä ottaa suksisauvasta kiinni eikä päästä enää sukkuloimaan liukkailla laduilla, kadottamaan kummituksiani vähän enemmän tai vähemmän, en silloin ymmärtänyt sitä minkä ymmärrän nyt, minä tappelen kuin tiikeri ja olen puhkaista isältä silmän piikillä ennen kuin alistun ja isä kantaa minut isoisän taloon, riisuu pakkasesta huolimatta hiestä märät ulkovaatteet ja silittää päätä, mutta sanoo tämä on loppu nyt. Mutta eikä isä tiedä, että viime jouluna söin koko kilon konvehteja, eikö isä ymmärrä, että tänä jouluna on hyvitettävä viime joulu, korjattava kaikki virheet, joita olen elämäni aikana tehnyt?
Ei, isä ei ymmärrä ja siksi minä olen tässä ja syön suklaasydämiä koko paketin aivan uhallani ja kaikki on hyvin, Enkeli istuu vieressä ja kirjoitamme päiväkirjoja, miksi minä suklaasydämiä pelkäsin, miksen nälkää, miksen kylmää? Miksi luulin olevani vapaa kun olin vanki?
Lapsuuden joulut, ne ovat Kiiran ja Karrin nyt, eivät enää minun, minä juon samppanjaa ja ottelen Aliaksessa, olen aikuinen. Minä olen niitä, jotka luovat illuusiot tontuista ikkunoiden takana, ikiaikaiset huijaukset kilteistä ja tuhmista lapsista, jotka eivät saa lahjoja. Minä haluan antaa jotakin muuta kuin mitä minä sain. Näin on hyvä, minä en tarvitse tämän enempää. On Enkeli ja on suklaasydämiä ja on keuhkot joilla hengittää. Minun on hyvä, mutten tiedä mitä minä kaikella hyvällä tekisin.
En tiedä, haluaisinko kuitenkin valita maailman, jossa kaikki ja ei mikään on totta. En tiedä, haluaisinko kuitenkin valita kaukaiset maat. En tiedä, haluaisinko kuitenkin jotain muuta kuin minulla on. Eksyksissä, sitä minä olen, itämaiden mustalaisprinsessa, jolle matka on määränpää niin kauan, kunnes tietää tulleensa oikeaan paikkaan, kotiin, mikä kummallisen makuinen sana.

Sata euroa sielusta

Aatonaatto

En saa unta. Lakanat kietoutuvat käärmeinä ympärille, vuode muuttuu viidakoksi vaaroineen ja villipetoineen.
Hän ja hänen hikiset kätensä kaikkialla, ne eivät anna minun olla, eivät jätä kylmästä hiestä nahkeaa vartaloani rauhaan. Palelee, mutta kampean kaksi peittoani pois; ne tukehduttavat tukahduttavat, en saa henkeä hengitettyä.
Yhä uudestaan ja uudestaan hän laskeutuu päälleni laskeutuu päälleni laskeutuu päälleni, painaa raskaan ruhonsa paljaalle iholleni. Hän tulee minuun, joka makaan kuolleena ruumiina, punahuulisena vahanukkena paikoillani, hän tulee minuun enkä minä estä, en estä. Värisevää sieluani viiltää, muttei hän välitä vaan talloo sen jalkoihinsa likaisilla lenkkareillaan.
Avaan silmäni, hänen läsnäolonsa leijuvana ylläni, sormet varpaat sydän jäässä. Kettuna kippuralla, sydän hakkaa hiljaa pelko mikä paha sana ja kipuan ylös lakanaviidakostani. Kukallinen pussilakanasetti minulle pedatulla patjalla jää kaipaamaan, otan häntä kiinni olkapäästä ja ääneni särisee saanko mä tulla sinne, hän nyökkää unet ymmärtäväisinä silmissään ja nukahdan hänen tuttuun tuhinaansa, sisko suojelee minua siivillään eivätkä hänen känsäiset sormensa enää koske minuun yön aikana.

Kun kaikki kaunis katosi

Siipirikko, se minä olen. Silkkiset siipeni olivat alkaneet kasvaa kiinni selkääni, orastella uutta alkua ja avautua ja sulkeutua ikään kuin harjoitellakseen lentoon lähtemistä. Hän kuitenkin murskasi ne alleen, katkaisi kaksi keijunsiipeä yhtä kevyesti kuin lasi sirpaloituu seinään. Minä lupasin hänelle yhden yön, hän otti koko elämäni. Hänen hahmonsa seuraa minua kaikkialle, tarkkailevat silmät eivät koskaan sulkeudu. Hän on kaikkialla ja ei missään, hän on minussa ja hengittäen samaa ilmaa, joka kulkee keuhkoihini ja ulos niistä tukehduttaen minua joka ikisellä henkäyksellä.
Yhdessä sekunnin sadasosassa maailma muuttui kauniista rumaksi. Tämä maailma, joka oli alkanut avautua minulle aivan uudella tavalla mustan aukon kutistuessa koko ajan, sulki itsensä uudestaan lukon taakse, johon minulla ei ole avainta. Nyt maailma on tuomion tummanviolettia ja likaisensekaista okraa, pelkoa joka pakottaa piiloutumaan, ihmisten tietävän tuomitsevia katseita, ryöstöjä ja raiskauksia, Moulan Rougen kabareita ja can caniä keskustassa, likaisia katuojia ja sillanalusia, elämäntapa-alkoholisteja, kerjäläisiä ja kurjalaisia, Viktor Hugon romaaneja, rikkoutuneita unelmia ja särkyneitä saippuakuplia, yksihuoltajaisiä, orpokoteja, tappavia tauteja ja tornadoja, kuihtuneita kukkia kauan sitten kuolleen, kenenkään kaipaamattoman haudalla.
Kauneus, minne sinä katosit? Hyvä, ole kiltti ja anna minulle vielä yksi mahdollisuus valita sinut.

Tavallisena päivänä tanssisali on minulle kuin pyhäkkö, joka antaa hetkeksi rauhan, tanssi tapa paeta tätä todellisuutta ja tuntea omaani. Tänään en ole tunnistaa itseäni isosta peilistä. Olemukseni on aivan eri. Samat trikoot, sama toppi, sama ponihäntä pään laella, mutta ei ollenkaan ilmeitä.
Opettaja antaa ohjeet. Minä en osa lukea ohjeita. Kehoni ei kuuntele käskyjä, ei tottele kuten kuuluisi toimia. Ruumiinosani ovat vaihtaneet paikkaa, oikea käsi on vasen jalka ja vasen oikea, kuulen korvilla ja näen silmillä, kehoni ei ole kontrollissa ja häilyy hallitsemattomana. Olen itseni ulkopuolella enkä tiedä, miten tunkeutua takaisin omaan itseeni, jonka joku muu on vallannut.
Hän varasti koko vartaloni, otti oikeuden omaan itseeni. Tämä vartalo on vieras ja vioittunut. En osaa kävellä näillä jaloilla, käyttää näitä käsiä, pudistaa tätä päätä. Olen vankina vieraassa vartalossa, josta en osaa iloita, vartalossa, jota en osaa käyttää, vartalossa, joka hylkii minua ulos itsestään kuin epäonnistuneen elinsiirron tulosta.

Kaikki on yhtäkkiä irstasta ja inhottavaa. Paljaat varpaani tanssisalin lattialla, lohkeillut bordellinpunainen kynsilakka kirkuu ja kertoo kaikille, millainen minä olen. En enää ikinä lakkaa kynsiä punaisella. Pukuhuone, jossa vaihdan vaatteeni vaivihkaa häveten huoranvartaloani. En enää ikinä ole kenenkään edessä alasti. Kenkäkauppa, jonka ohi kuljen, kiinnittää katseeni. Ikkunassa odottavat säihkyvät stilettikorot, joita alan ihailla – ennen kuin muistan. Leopardikuosinen nainen leopardikuosisissa piikkikoroissa, saisiko olla sylitanssi?, vanhentunut miehenkäppänä kuola valuen. Tarkka hinnasto rapautuneella seinällä, ei tarvitse esittää kysymystä: mitä maksaa? Työpaikka, jota Möhömaha olisi minulle tarjonnut. Käännän pääni äkkiä pois. En enää ikinä käytä korkokenkiä.
Hätkähdän, kun ohikulkevan miehen takinhiha hipaisee omaani. Joku avaa minulle Akateemisen kirjakaupan oven. Hymyilen miehelle automaattisesti ystävällisesti. Idiootti, sätin itseäni, älä enää ikinä hymyile kenellekään. Älä anna vääriä vihjeitä. Haluaisin läimiä itseäni poskille. Suljen kasvoni. En enää ikinä flirttaile.
Vaaleanpunainen Lasten balettikirja odottaa suloisena hyllyssä. Silitän silkoista kantta. Otan kirjan kainalooni ostaakseni sen joululahjaksi pikkusiskolleni. Kiira, ajattelen, miten Kiiran käy? Kiira on liian samanlainen kuin minä, aina esillä, aina parrasvaloissa. Yhtä aikaa herkkä taiteilijasielu ja räväkkä tunnemyrsky, niin hillitön naurunpuuska kuin salamoiva vihakin tai sininen suru. Kiira luottaa ihmisiin yhtä sinisilmäisesti kuin minäkin, aistii ihmisten epätoivon aivan kuin minäkin – ja on aina yhtä altis tekemään kaikkensa toisen onnen eteen. Kiira on aina valmis esiintymään, laulamaan tanssimaan, Kiira on aina äänessä, esittelee piirustuksiaan ja kirjoituksiaan, vaatii itselleen omalla laillaan sen välittämisen josta on jäänyt vaille. En enää ikinä hae huomiota. Kiira on liikaa minä, siskopuoli pieni. Miten minä voin suojella pienempää, pitää huolta siskostani? En enää ikinä tee pahoja asioita, jos sinä pidät Kiirasta huolta.
Mannerheimintiellä kaksi miestä meluaa. Vaihdan oikealta puolelta vasemmalle. Hartiat kyyryssä, en ollenkaan omana itsenäni, luikin liikennevaloihin. Juoksen päin punaisia. En enää ikinä kävele yksin pimeillä kaduilla.
Puikin pimeässä pakoon kaikkea, koko maailmaa. Osaston valot ottavat vastaan, lämpiminä ja pehmeinä. Harpon portaat ja heittäydyn hoitajan kaulaan. Itkeä en osaa, en itselleni.
Miten voisin ikinä antaa itselleni anteeksi? Hetken haluaisin olla taas se pieni tyttö vaaleanpunaisessa aamutakissa, vaaleanpunainen muumimuki käsiä lämmittämässä. Hetken haluaisin taas olla haamu, jota kukaan ei huomaa, kummitus vanhan linnan käytävillä. Hetken haluaisin taas olla täysi-ikäinen lapsi, elätellä unelmia paremmasta huomisesta ja antaa Säteen silittää hiuksia. Mutten ole lapsi, mutten ole se, miksi se mies minut teki, kuka minä sillä välillä oikein olen?
Minne minun vaaleanpunainen purkkapallomaailmani katosi? Missä tanssivat keijut ja peikot yhdessä metsänaukiolla kuusenlehvien alla? Missä valmistautuvat prinsessat valtakuntien tanssiaisiin? Missä laukkaavat yksisarviset kuutamon keskellä? Elämässä on paljon satua ja kaunein satu on elämä. Muttei se ole. Minne minun satuni sysättiin? Kuka on vanginnut sen lasipalloon, kuka ravistelee sitä ja saa lumen satamaan kaiken kauniini päälle, palelluttamaan minun taruni ja tarinani, lähteen josta olen juonut niin kauan? Jos todellisuus on tätä, antakaa minulle takaisin edes minun epätodellisuuteni, minun mielikuvitusmaailmani. Mutta mitä tahansa mietinkään, hän tunkeutuu aina sen sisään eikä koskaan koputa ovelle.
Tätähän sinä halusit ja tämän sinä ansaitset. Kieri siinä minkä kokosit. Käperry yksin pimeään ja anna muistikuvien raapia sinut verille, tahrainen, tautinen huora. Se sinä olet ja se sinä tulet aina olemaan, saastainen spitaalinen.

In memoriam

Kokonainen maailma
katosi hänen mukanaan.
Kauan sitten kukoistaneet kartanot
jotka ehkä enää vain hänen silmänsä näkivät
Väriloistossaan palava puutarha
jossa taimista
kehkeytyi kasteensinisiä iiriksiä
Kylmäkellari
josta hän haki meille mansikkamehua,
jonka sokeri rouskui lapsenhampaissa
ja jolle koko talo tuoksui.

Minun pieni suuri isoisoäitini,
miksen koskaan kysynyt:
mitä, milloin, miksi?
Elämäsi jäi minulle arvoitukseksi;
vain sen tiedän
kuinka paljon viimeiset vuodet
asettivat kannettavaksesi.
Olisiko kukaan meistä osannut olla rohkeampi?

Nyt on taakka
nostettu sinulta pois.
Hengität jossain muualla
samaa kevyttä ilmaa
rakkaimpiesi kanssa.
Olet saanut siivet,
mietin,
minkä väriset,
ehkä iiriksen kukinnot kauneimmillaan.
Tiedän,
katsot meitä korkean pilven päältä
ja me vilkutamme sinulle.
Nuku lempeästi,
rakas pienimummo.
Ajatuksissamme elät iäti.

Punaiset liikennevalot (PILKE!)

Sulautan sivulauseeseen, pyydän puheessa, huudan ja hakkaan seiniä, hiljenen ja huokaan hiljaa, rukoilen jumalaa jota ei ole, painun polvilleni ja pyydän teiltä, rakkaat ystävät: elämäni on kateissa ja minä kateissa itseltäni, teen asioita joita en halua teidän tietävän, rikon rajoja joiden haluan teidän uskovan olevan ehjinä ympärilläni.

Tästä lähtien tekstini tulee tihkumaan likapyykkiä, lopullisesti sekopäistyneen tytyön sekopäisiä päiväkirjamerkintöjä, asioita, joilta haluan teidän sulkevan silmänne. Kaikki te vanhat ystäväni, jotka tiedätte taustani ettekä ylläty enää mistään, jatkakaa eteenpäin jos arvelette uskaltavanne. Kaikki te anonyymit ihanat vertaistukijani, lukekaa ja minä luen teitä.

Mutta PILKE125 (vai 124?), te yhdeksän ihanaa ystävänalkuani, ja kaikki muut koulutoverini - olkaa kilttejä ja lopettakaa lukeminen tähän. Tiedätte jo kaiken tarpeellisen. Tästä kanavasta on tullut minulle yllättävän tärkeä, kunnioittakaa minua ja unohtakaa osoitteeni. Soittakaa minulle sen sijaan, lähettäkää tekstiviesti, ihan mitä vain. Mutta antakaa minun pitää tämä foorumi ilman, että joudun kutistumaan pieneksi pölypalloksi teidän jaloissanne. Haluan vielä jonain päivänä ansaita kunnioituksenne.

Kirjoittamista en voi ikipäivänä lopettaa. Se pitää minut hengissä, sanojen kautta voin hengittää ja puhaltaa ulos pahan, joka keuhkojani painaa kasaan.

Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksatte lukea epätoivoisista yrityksistäni tulle vähemmän epätoivoiseksi ja kaikista lämpimistä kommenteista! <3

Geishan muistelmat

Olen geisha, itämaan ihme, tarjoilen teille teetä kuohkealla kermalla ja kolmella palalla sokeria, ojennan eteenne pikkuleipäpurkillisen ja löydän itseni sen sisältä. Olenhan geisha, koulutettu käyttäytymään kauniisti kissansilmineni ja keskeytettyine kasvuineni, tanssimaan ja laulamaan teille mitä ikinä haluatte nähdä tai kuulla, olemaan mikä ikinä haluatte minun olevan. Tässä minä olen, olkaa hyvä, pikkuleipiä on toinenkin purkillinen.

Kallion kadut kaikuvat ja kumisevat. Uumeniin ja ulos: katulappu heijastaa hahmoni asvalttiin, mutta lampun kirkkaan keilan ohi kuljettuani kaamos ottaa minut taas itselleen. Yö soittaa aran surullista kuutamosonaattia, minulleko vai muillekin. Sävelet asettuvat täydelliseen epäsopusointuun askelteni ja olemukseni kanssa, ryhtini on raudanluja ja piikit kengänpohjissani painavat aukkoja asvalttiin. Musta minimekkoni sekoittuu yön väreihin yhtä lailla kuin pörröiseksi hännäksi föönattujen hiusten karvahupun alta kurkistelevat tupsut. Uppoan yöhön ja katoan katuihin, joita katoaa ja ilmestyy esiin koko ajan uudestaan ja uudestaan, tiet nielevät toisiaan ja minä naputtelen askeleitani niillä kuin pianisti. Ehkä kuu näkee kaukaa kyyneleet, jotka ovat kalkkiutuneet tippukiviksi kivisiin luoliin.
Kukaan ei tiedä missä olen, kukaan ei tiedä, mitä olen tekemässä. Tyhjentyneet lääkekennot kahisevat kassissa, välinpitämättömyys turruttaa vartaloa. Räikeät meikit kasvoillani kirkuvat ja kertovat kaikille, kuka olen, keihin kuulun. Olen sutinut violettia, minulle pahoista pahinta väriä, ja mustaa sotkuiseksi sekamelskaksi silmieni ympärille. Huuleni palavat punaisina kalpeaa ihoani vasten. Kuin puuma liikun pimeydessä kissanaisen askelin, tuuheaa tukkaani puolelta toiselle heitellen.
Yhtäkkiä pimeydessä puikkelehtivista hahmoista yksi astuu katulampun kirkkauteen. Mies on melkein yhtä leveä kuin pitkä, hikikarpalot valuvat punakoille poskille. Hänen sikkarasilmänsä seuraavat sukkahousujen verhoamia sääriäni aina vesirajahelmaani asti. Näen himon syttyvän hänen paksujen silmäpussiensa yllä.
”Mitä maksaa?” Möhömaha kysyy kiertelemättä. Kokenut Kalliossa kulkija, kartoitan. Sata euroa on pieni hinta ihmisyydestä. Sata euroa on liian pieni hinta siitä, että antaa rikkoa itsensä rikkalapioon lakaistaviksi lasinsiruiksi.
Tyhjänä tunteista astun Möhömahan auton etuistuimelle. Tämä räpelöi heti reittäni ja minä väännän kasvoni väkisin hymyyn. Olenhan ammattilainen. Koko matkan Möhömaha kertoo kaksimielisiä kaskuja, joille hän itse höröttää huomaamatta ollenkaan hiljaisuuttani. Katselen auton ikkunasta ulos. En tiedä, miksi teen tätä. Yhden illan jutuiltani olen hakenut aina vain hyväksyntää, hyväksyntää ja hyväksyntää. Sanokaa: olet kaunis, suudelkaa: olet vastustamaton, rakastakaa se lyhyttäkin lyhyempi hetki, yksi ainoa yö, ja kertokaa, että joku voi joskus tulla lähtemättä pois, jäädä auringon noustuakin ja Helsingin sanomien kolahdettua postiluukusta, sitä minä niistä etsin. Ehkä toivonkin, toivon ihan vähän vain, niin hiljaa, hiljaa, ettei kukaan kuule lapsellisen purkkapalloni poksahdusta, että joku joskus jäisi. Joskus.
Tämä kääntää kuitenkin kaiken päälaelleen. En ymmärrä yhtään itseäni. Möhömahan ihailu saa minut yökkäilemään, kosketukset kavahtamaan kauemmas. Paha olo hakkaa sisällä ja haluaa ulos, haluaa että joku muu tekee sen mitä en itse enää suostu tekemään. Minä en viillä, olen sanonut, minusta ei tule elämäntapa-anorektikkoa, olen huutanut, minä en aio kuolla ennen kuin on aika ja olen isoäiti, onnellinen valkotukkainen isoäiti lastenlastensa keskellä, olen kuiskannut. Olen tehnyt päätökseni, mutta ne eivät ole vielä tarpeeksi vahvoja pitämään korttitaloa kasassa.
Paha on kiero; se tietää, etten ole vielä valmis irrottamaan otettani sen sormista. Se saa minut kävelemään Kallioon ja kerjäämään jotakuta muuta tekemään sen, mitä en itse enää tee, en voi tehdä, satuttamaan niin kuin itse ennen satutin. Kipu tuli joskus kauan sitten muiden käsien kautta kunnes opit rankaisemaan itse itseäsi, paha puhuu, sinä tottelematon, saat taas tuta mitä sinunlaistesi kuuluu kokea.

Yksi askel, yhdet likaiset lenkkarit eteisessä, ja minun unelmayksiööni rakentama satumaailma on mennyttä. Minun kotini ei ole enää vaaleanpunainen valtakunta, jossa minä nukun ruusunlehdillä joiden varsien piikit pitävät pahan poissa unien aikana, ei. Ei tarvita kuin yksi askel porraskynnyksen yli, ja minun nukkekodistani on tullut bordelli.
Möhömahan koppuraiset kädet kulkevat kaikkialla vartalollani, minähän olen nyt tämän hetken hänen, ostettu ja maksettu. Kauppatavaraa, en mitään muuta. Siksi hänellä on oikeus sanoa minulle ihan mitä tahansa, repiä haurasta naiseuttani rikki rivouksillaan. Siksi hänellä on oikeus käydä minuun käsiksi kuin muovinukkeen, ottaa minulta itsemääräämisoikeuteni omaan kehooni. Hänellä on oikeus ja tätähän minä olen tullut hakemaan. Häväistystä. Alennusta. Nöyryytystä. Rikkirepimistä. Enkä enempää olisi voinut saada.
Annan hänen vetää paitani yli pään, viskoa vesirajamekkoni taaksemme, katsoa minua kuin sirkuseläintä häkissään. Siinä minä seison pitseissäni ja strasseissani, selkärankani yhtä kaikki tikkusuorana. Leukani aivan aavistuksen kohollaan, pää patsasmaisesti pystyssä, yritän säilyttää ripauksen ylpeyttä itsessäni. Möhömaha astuu askeleen ja ylpeys ja omanarvontunto lentävät ulos ikkunasta päästäen sisään häpeän ja alennuksen. Huora ei ole ihminen.
Ihrainen maha hytkyy ja hyllyy. Punakka vartalo kuin paksulla porsaalla vetistyy ja hiestyy Möhömahan ähkiessä ja puhkiessa. Pidättelen pahoinvoinnin aaltoa ja ajattelen: asiakas on aina oikeassa. Hänen tahmaisten käsiensä takertuessa hiuksiini olen vähällä kiskaista itseni irti hänen otteestaan. Hiukseni, ne on varattu niille, joita rakastan, vain ne saavat silittää luonnonkiharoiden pyörteitä, selvittää sormillaan takkuja tukassani ja antaa niille hyvänyönsuukon. Puren kuitenkin hammasta ja pysyn paikallani, kunnes Möhömaha on saanut haluamansa.
Hän haluaa kuitenkin vielä kietoa minut kainaloonsa ja hengittää ihoani. Nieleskelen, kurkunpäätä kuristaa. Nämä tällaiset hetket, nämä on varattu niille, joita rakastaa, sille, joka tulee ja jää, joka osoittaa olevansa oikea prinssi tähän valtakuntaan. Mutta Möhömaha murskaa saippuakuplan alleen: rakkautta ei ole, on vain rahaa ja seksiä. There`s no business like showbusiness.
Oven kilahtaessa kiinni haluaisin huutaa. Reuhdon ovenkahvaa kaksin käsin voidakseni varmistautua lukon loksahduksesta. Riuhdon kaikki vuodevaatteet pois sängystäni ja kippaan ne komerokaappiin, siivoan jäljet jotka Möhömaha jätti. Lopulta romahdan keskelle eteistä. Valun alaston vartalo kylmää lattiaa vasten aina alemmas, lattian läpi.

Peilikuvajaisestani heijastuu joku aivan muu kuin minä. Yhteistä meille on vain onnettomuus ja epätoivoisuus. Shampoovaahto valuu viemäriin, hinkkaan hiuksistani jokaisen hänen kouraisunsa jäljen, jokaisen hänen henkäisynsä muiston. Kuuraan vartaloani, jossa ei näy yhtään tahraa, mutta joka on sisältäpäin niin saastunut, niin likainen. Puoli purkillistakaan saippuaa ei ole tarpeeksi tekemään minusta puhdasta. Mikään ei ole.
Jokainen kohta, johon hän koski, jokainen, jota hän kommentoi. Mitä enemmän hän minua ihaili, sitä enemmän minä aloin itse inhota, opittuani vasta olemaan inhoamatta. Hänen varjonsa häilyy ylläni antamatta minun unohtaa.
Naiseuteni, sen kukan hän sai taas sulkeutumaan, sen, jota piti kastella niin kauan, jotta surkastuneet terälehdet alkoivat ojennella itseään aurinkoa kohti. Tämäkö on kauniin naisen kohtalo? Näytät aivan kuin filmitähdeltä, Möhömaha sanoi. Just niin, minkähän filmin. Saako kaunis nainen koskaan sitä, mitä hän eniten kaipaa, tuleeko minusta tumma versio Marilyn Monroesta, ulos niin upeasta, sisältä niin epävarmasta? Jos olet kaunis, eikö kukaan halua katsoa sisällesi?
Tähän päivään mennessä kukaan ei koskaan ole nähnyt sadepisaroita silmieni linssien takana; heille ovat riittäneet runsaat ripset ja kutsuva katse. Miksei kukaan koskaan näe, kurkista otsatukan alle ja katso? Ehkä kukaan ei halua nähdä. Onhan minusta paljon enemmän hyötyä heille näin, pitkinä säärinä ja korkokenkien tahtiin keikkuvana takapuolena, avarasta kaula-aukosta kurkistavana rintaparina ja pitkänä tukkana puoliselässä. Entä jos valitsisin toisin, valitsisin järjen äänen ja alkaisin hikipingoksi, valitsisin konservatiiviset poolopaidat, valitsisin polkkatukan ja poikatyttöyden? Olisiko se ainoa keino osoittaa, että minussa on muutakin kuin korkeat korkoni. Samalla luopuisin kuitenkin jostain minulle niin isosta osasta, että tieäisin tulevani kaipaamaan sitä koko loppuikäni.
Entä rakkaus, se, joka on aina ollut minulle suurin voima, kaksi toisiinsa kietoutunutta vaaleanpunaista, tasarytmiin sykkivää sydäntä, joka voittaa armeijan harmaat ja maastonvihreät, sätkivät salamat sähkönsinisellä taivaalla, minut pikkuvarpaitani myöten upottaneen mustan ja jopa violetin, jota pahempaa ei ole. Tänään en jaksa uskoa rakkauteen. Usko, toivo, rakkaus, ne ovat kuolleet, hilatkaa lippu puolitankoon. Ehkä tämä on minun kohtaloni. Pilvilinnani romahtavat ja minä niiden mukana.
Itkettyäni puolitoista tuntia puhelimeen keitän kupillisen kaakaota, josta on kadonnut maku. Ehkä koko elämästä on. Piiloudun peittoni alle, jossa ei ole enää pussilakanaa, ja tikkaan silmäni tiukasti kiinni. Kaksi viidenkymmenen euron seteliä nukkuu pianon päällä. En ole koskenut niihin enkä aiokaan häiritä niiden unta.

Samppanjakuplia

Itsenäisyyspäivän aatto. Minun Enkelini asettaa valkoisen lakin mustille kiharoilleen ja katsoo kameraan säihkyvän siniset ruusut silmien kanssa kilpaillen. Olen niin ylpeä, että siskon sydämeni on pakahtua silkasta siitä ilosta ja ylpeydestä, että hän on minun siskoni, minun pieni urhea siskoni. Hän on taistellut tiensä kiven ja tulen läpi ja siinä hän nyt seisoo, hopeisissa stilettikoroissaan, Tuhkimon tanssiaismekossaan, niin elämää täynnä olevana, niin säteilevänä safiirina. Ja niin, niin rakkaana, rakkaana, rakkaana kaikille meille, jotka kokoonnumme ympyrään ja kohotamme maljamme kohti kattoa. Ei lakki, ei lyyra, ei stipendi, eivät ne ole syy siihen, miksi me oikeasti juhlimme; ne ovat vain hyvä tekosyy kilistää samppanjalaseja sille, että hän on elossa.
Minä liihottelen sinne tänne sieltä täältä, kultaiset strassit korkokengissäni kimmeltävät tipauttaen tilkan hohtoa sinne, mistä tulen ja hileitä sinne, minne menen. Olen elementissäni, valokeila välkähtelee, perhosensiipeni avautuvat ja sulkeutuvat onnellisina imien itseensä energiaa juhlavierasjoukosta, jonka rupattelu täyttä huoneen täydellä lämmöllä. Vaihdan sanan siellä täällä, tapaan tuhat uuttaa ihmistä, poseeraan kymmenille kameroille, kyykistyn ojentamaan lapselle lasin limsaa ja hymyilen suklaatahroille suupielessä, annan nauruni hersyä ulos samppanjan lailla, itseni kuplia ympärilläni olevan, minut onnelliseksi muuttavan kuplan kullanhohtoiseksi kerrokseksi kakkua ja kuohujuomaa, ystäviä ja yhdessäoloa, iloa ja ylpeyttä, hymyjä ja hienoja pukuja, naurua laulua ihmettelyä onnitteluja suukkoja sifonkihuiveja ruusuja rakkautta solmioita suklaata helmoja hauskanpitoa kiharoita kikatusta energiaa elämää.
Hameenhelmani heilahtelee askelteni tahtiin, katto nousee korkealle eikä lattiaa enää ole, äänimaisema häivyttää yksittäiset sanat yhtenäiseksi juhlahumuksi ja ihmiset sulautuvat yhteen, ystävistä ja sukulaisista muodostuu juhlavieraiden massa ja kaiken keskellä kuljen minä kepein kevein askelin, korkoni hädin tuskin hipaisevat lattiatasoa, siipeni antavat minun nousta muutaman senttimetrin maanpinnan yläpuolelle, lennellä leveänä hymynä ja naurunkuplina.

Kello käy, alkaa olla aika. Vieraat vähenevät, hei hei sinulle ja hei hei teille, tavataan taas. Jokainen takista tyhjentynyt henkari, jokainen ovesta ulos astellut kenkäpari, jokainen porraskäytävään kadonnut ääni, jokainen hyvästely ja halaus, kaikki kuluttavat minua ja repivät siipiä irti selästä. Kun ei ole enää ketään, viimeinen vieras pukee toppatakin päälleen ja astuu ulos joulukuiseen pikkupakkaseen, kun ei ole enää ketään, ovat siipeni surkastunet. Prinsessamekkoni ei ole mitään muuta kuin pala kangasta. Tyhjyys tulee ja täyttää kolon, joka rintakehän alle aikojen alussa on koverrettu.
Puristan pillereitä kämmenelläni, kaadan vettä viinilasiin ja annan sinisten enkeleiden saatella minun matkaan. Kylpyhuoneessa katson kalvenneita kasvojani, meikit pois pestyinä en ole enää mitään. Ikikalpea iho ja takkuinen tumma tukka, pujottaudun Hello Kitty-yöpaitaan ja kiedon kädet itseni ympärille. Kuplat ovat kuluneet loppuun, poksahtanet purkkapallojen lailla ilmaan.
Parrasvaloissa minä olen parhaimmillani. Kun valot sammuvat ja esirippu laskeutuu, surkastun siksi surkeaksi ihmisraunioksi, joka oikeasti olen. Ihmiset ympärillä antavat peilin, josta heijastaa itseäni, äänet korvissani täyttävät ne, joita kuulen silloin, kun kukaan muu ei kuule kuiskaustakaan. Ilman ketään minä en ole kukaan.
Olen niin tyhjä että sisällä kolisee, sisuskalut ottavat yhteen, ei ole mitään mikä sitoisi minut yhdeksi kappaleeksi ja pitäisi kasassa. Enkeli ojentaa kätensä muttei se riitä, sormet sormissa eivät ole tarpeeksi, kun tarvitsee enemmän kuin kukaan voi koskaan antaa. Yksinäisyys saa minut solmiutumaan sikiöasentoon, tyhjyys puristaa keuhkoja ilmanpaineellaan kasaan. Tunteet pakenevat yksi kerrallaan, jättäen jälkeensä vain ammottavan aukon ja epätoivon, sen kamalan kuilun, jonka syvyyttä ei millään mittanauhalla saa selville.
Antakaa minulle yleisö ja minä herään taas eloon; ilman aplodeja minä kuihdun kasaan. Ottakaa minusta valokuvia, jotta minä näen olevani todella olemassa, kertokaa minusta tarinoita, että minä kuulen olevani todella olemassa, puhutelkaa minua, jotta minä näen teidän silmistänne ja suistanne olevani todella olemassa. Rakasta sinä joku minua että minä olisin todella olemassa, tulisin todelliseksi ja näkyväksi, kuuluvaksi ja koskettavaksi. Piirrä ääriviivani ja tee minusta elävä, herätä nukkuva unestaan ja puhalla henki kulkemaan kurkustani. Rakasta sinä joku minua.

Hei hei

Perjantaina ongin esiin tutun pipon kasvojen merestä. Halasimme ja muistot kaivautuivat
esiin koloistaan. Ensimmäinen ihminen, johon luotin, ensimmäinen, joka rikkoi lasisen
kuoreni, purki puolustukseni, teki minusta aseettoman elämän edessä ja ojensi kätensä,
otti minut siipiensä suojaan ja auttoi minua ottamaan ensiaskeleeni, nosti minut
vaappuville ja väriseville varsanjaloilleni. Jalkani ovat vahvistuneet, mutta sydämessäni
hän on aina se ensimmäinen, se, josta minä välitin ja jonka uskoin välittävän minusta.

Puolitamme jättiläiskorvapuustin Espalla. Minä kerron kuulumisiani, hän kertoo
kuulumisiaan. Jälkikäteen mietin, kerroinko liikaa, takerruinko, tunsiko hän olevansa
taas vastuussa minusta? Vai säikähtikö hän omia sanojaan, omaa avoimuuttaan tai
uteliaisuuttaan mennyttä kohtaan, jonka piti olla mennyttä?

Hänen tutut kasvonsa, ne, jotka ilmestyvät edelleen verkkokalvoilleni ongelmien uhatessa.
Pidä kiinni elämästä kynsin ja hampain. Minä olen yrittänyt pitää. Siinä me
istuimme, minä kasvaneena enkä enää avuttomana lapsena, hän ei enää auktoriteettina,
siinä me istumme ja olemme enemmän tasavertaisia kuin olemme koskaan aikaisemmin olleet.
Oliko se se syy?

Hän kertoo minulle tarinoita, kuin äidin kertomuksia tyttären lapsuudesta. Minä kerron
hänelle valittuja paloja, jotka ehkä olisin halunnut jakaa oman äitini kanssa. Olen niin
iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen ettei hän ole unohtanut minua vuosien vieriessä.
Kirjeet ovat kulkeneet koko ajan. Nähdään, hän sanoo ja halaamme hyvästeiksi. Kävelen
kevyesti omaan suuntani mukanani uusi voima, jonka hän toivon sanoillaan minulle
lahjoitti.

Sunnuntai-iltapäivänä valumme velttoina ulos elokuvateatterista, minä ja Enkeli.
Puhelimeni pirisee. Private number. Toivon lapsekkaasti, etten olisi vastannut
siihen puheluun silloin, ehkä sitä ei olisi tapahtunut, ehkä hän olisi muuttanut
mielensä. Olisi niin paljon helpompaa olla yksin eikä luottaa keneenkään, koska silloin
ei ikinä pettyisi. Vanha mantra, joka oli aikoinaan itsepuolustuskeinoni. Enää minusta ei
kuitenkaan olisi elämään epäaidosti.

”Onko tämä siis viimeinen viimeinen kerta, kun mä kuulen susta? Ei kirjeitä? Ei kortteja?
Ei kuulumisia? Ei mitään enää ikinä?” Ääneni on särkynyt ajat sitten ja annan sen
säristä, kyyneleet valuvat vesiputouksina poskille. Maailman katto romahtaa ja sataa
sisään. Viimeisen kerran saan sanoa sinulle hei hei, typerän tavallisen latteuden. Olisin
halunnut sanoa niin, niin paljon enemmän. Edes vilkuttaa.

Cinderella Under The Umbrella

Yhtä aikaa tuntemattomat ja tutut kädet ympärillä. Sydämet sykkivät samaan tahtiin, hengitys lämpimänä niskahiuksissa, käsikädessä. Kapea kuunvalo kiilautuu ikkunasta. Hän pitää minusta kiinni kuin olisin maailman kallein aarre ja silittää lempeästi harjaamattomia hiuksiani pilke suklaanruskeissa silmissään.

”I live in a mental hospital.” Sanat joiden uskon karkottavan kenen tahansa. Sen sijaan hän katsoo minua suoraan silmiin: ”Can you promise you don`t hurt yourself anymore?” Hän sivelee sormillaan ajan kutomaa arpikudosta. ”Sorry, but I can`t.” Sanaakaan sanomatta hän suutelee minua, kamera sisälläni tallentaa sydänfilmiäni. ”Just be yourself”, hän sanoo, ”you don`t have to be anything else.”

Nukahdan hänen syliinsä, lämpimään, luonnolliseen pesään, minä pienenä naisenalkuna kainalokuopassa. Radio soittaa vaimeasti Cinderella under the Umbrellaa: "I`m looking for the one with a glass slipper / maybe girl you can be my cinderella..."