Klo 01:27

Viimeinen sivu ei anna enää syödä sanoja, on pakko palata tähän todellisuuteen. Vihreä viltti valuu sammalmättäänä harteiltani, kun kävelen keittiöön. Yhtäkkiä yksinäisyys iskee avokämmenellä kasvoihin ja kyyneleet nousevat ylös pistelevän polttelevana merenä. Lattia on kylmä ja kova kun käperryn jääkaapin juureen ja itken ulos ikävääni.

Ikävöin heitä jotka minun on ollut pakko hetkeksi hyvästellä saadakseni itselleni tilaa muuttua, ikävöin kirjan keskenkatkennutta loppua, ikävöin kapeita käsivarsia halaamaan minua vahvoina niin kuin aina ennen, ikävöin veljeäni Viidakkopoikaa, pieniä Ronja Ryövärintytärtä ja Veljeni Leijonamieltä, ympäriltäni kadonneita ihmisiä, jotakuta jolle ei olisi tarpeen kertoa satuja vaan joka olisi tarpeeksi vahva kestääkseen totuuden, sanoja, lauseita joita en koskaan kuullut, häntä joka ei koskaan tullut, lupauksia jotka eivät koskaan täyttyneet, omaa keskeneräisyyttäni ja epätäydellisyyttäni, hukkaan heitettyjä vuosia, karanneita unelmia. Mennyt, tuleva ja tämä hetki, ne kaikki kirkuvat minulle omia pullopostejaan, ajan kohisevan meren halki matkanneita viestejään. Ja minä haluaisin heittää tiskipöydällä nujuvan punaviinipullon seinään, paiskata sen kohti kiveä niin että tuhannet kivuliaan kauniit sirpaleet lentelesivät läpi huoneen ja minun sisälleni sattuisi hetken vähemmän.

Peilinpinnassa tuijottaa sama takkuinen hahmo kuin tuhat kerta ennenkin, kuin aikojen alussa, jolloin meri oli vielä nuori, kuin vuosina jolloin pimeys oli salaisuus sisälläni, kuin silloin kun sieluni oli kadotettu ja kehoni vuotanut kuiviin, kuin niin monessa sairaalassa, kuin aina kun olen eksyksissä. Takkuinen tukka, vesi kalvona silmien sinessä, kädet suojaamassa vartaloa tulevilta iskuilta.

Tahtoisin löytää takaisin kartalleni, tahtoisin tuntea ja uskaltaa ajatella, mutta sen sijaan otan askeleen ja toisen taaksepäin pilleripurkeilleni ja nielen alas armaan unohduksen, pienen sinisen enkelin joka saattelee minut valheelliseen lääkeuneen.

Unelmatuhkaa

Astun sisään valottomaan asuntoon, tähdet taivaalla nukkuvat nuokkuen, ja valun alas, alas. Ovi takanani loksahtaa kovana kiinni. Pimeys ympärillä muodostaa hämähäkinseittimäisen kalvon, jonka sisään saa surkeana sulkeutua, joka syö sisältä kaikkea hymyltä tuoksuvaa ja elämältä maistuvaa ja sylkee päälle omaa maailmaansa, pimeyden valtakuntaa, sitä maata jonka lapsi minusta on kasvanut. Ei minusta ole enää palaamaan valoon, ei, ajat ruusunnuppujen keskellä ovat ohi, se tyttö ruiskukkapellon reunalta katosi jonnekin ja tilalle tulin minä surullisine silmineni. Huono huono huono minulle huudetaan moniäänisenä kuorona, josta äänet jotka mieluummin unohtaisin kaikuvat kirkuen, huono huonompi huonoin. Ja minä tiedän olen paha, olen pimeyden vanki, olen synnintekijä, olen paha, paha.

Minä ja minun kirotun surulliset silmäni, jotka eivät suostu näyttelemään kanssani samaa näytelmää. Surulliset silmäni joiden läpi kaikki katsovat, muttei kukaan halua nähdä kipua, loputtoman melankoniset lauseeni, joita kukaan iloinen ja ikipirteä ihminen ei halua lukea. Minä syvässä surussani, joka ei anna minun uida irti, surussani joka saa silmäni loiskumaan suolaista merivettä vaikken oikeasti osaa enää edes itkeä.

Ylös, alas, ylös, alas vuoristorataa, sitä minun elämäni on, silmukkaa silmukan perään, mutta minä haluan jo pois vaunusta jota en ole valinnut. Aina minä yritän, yrittäminen on ainoa mitä osaan, yritän silloin kun kevät koittaa availla hiirenkorviaan, mutta aina minä putoan pois ja petyn. Ei minusta ole mihinkään. Miksi minä olen niin tyhmä etten osaa jo antaa periksi. Miksen minä osaa ottaa opikseni, ymmärtää että minun unelmani ovat viallisia vappupalloja jotka lapsen summittaiset sormet vapauttavat korkealle karkuun.

Yliopistolla olemiseni on pelkkä peilitalo, en ole kuin nimi haamuna kummituslinnassa. Unelma uudesta opiskelupaikasta särkyy koko ajan yhä terävämmin ja terävämmin satuttaviksi sirpaleiksi, vaalin sitä liian kauan sylissäni, lauloin tuutulauluja ja annoin ravintoa, olisi pitänyt päästää aiemmin irti. Miten minä, ei kukaan halua minnekään tyttöä jolla on aina paha olo, tyttöä jonka silmissä kimmeltävät aina kaikki maailman kyyneleet, tyttöä joka ei osaa rakastaa eikä vihata oikein.

Ja tanssi, arabeskit ja attitudit joita olen yrittänyt elvyttää, ei minusta enää ikinä voi tulla ammattilaista, minä olen mahdollisuuteni menettänyt. Liian monta vuotta mustissa luolissa on syönyt sen haaveen harvan haperoksi. Miksi minä aikoinani lopetin, sulloin satiinitossut kaapinperälle, vaikka jäin ikuisiksi ajoiksi kaipaamaan tanssisalien tankoja, tutujen tyllejä, teatterilavojen tauksia, liikettä joka herättää minut eloon? Ajattelin, etten ollut tarpeeksi hyvä. Olin liian huono. En ollut paras. Liian myöhään olen ymmärtänyt parhaita olevan niiden jotka uskovat omaan paremmuuteensa, itseensä. Ei kukaan kertonut.

Ihmisille en jaksa olla enää se joka olin ennen. Anteeksi, minä en jaksa. Olen liian käpertynyt itseeni. Jätin Valokuvaajan tökerösti puhelinsoitolla, valehdellen ummet ja lammet, enkä voi unohtaa avutonta ääntä puhelimen toisessa päässä, kun keksin puhuessani päästäni osastouhkia ja syveneviä soita. No, ne ainakin osasin ennustaa. Amerikkalaiselle pelkää olevani pelkkä varavaihtoehto, barbienukke jolla leikkiä kunnes kyllästyy. En minä osaa luottaa ihmisiin. Eristäydyn ja erakoidun, huomaan verhojen olleen kiinni koko päivän ja minun nukkuneen unta, johon liian monella diapamilla olen itseni turruttanut. Oven aukaiseminen, kirkkaiden valojen kohtaaminen, puhelinsoittoihin vastaaminen, ne käyvät kerta kerralta vaikeammiksi saaden minut pelkäämään sitä päivää, kun ne muuttuvat mahdottomiksi.

Minun perheeni on poissa, en enää halua aiheuttaa heille harmeja, suvun musta lammas tietää miten tehdä tämän kaiken heille helpommaksi olemalla vaikea ja mahdoton, eivät he ikuisesti minun oikkujani jaksa. Esmeralda on minun ainoa perheeni, minun kaunis kultatukkainen keijuni, jonka silmät ovat smaragdeja ja kevään koivunvihreää, eivät loputonta vesimassaa johon hukkuu jos katsoo liian kauan. Anteeksi siskoni että olen liian heikko nostamaan yllesi umbrellaa, etten jaksa ymmärtää, etten ole siellä sinun vierelläsi, missä tarvitsisit minua. Anteeksi että olen itsekäs, sinun on parempi pysyä poissa ettei pahuuteni leviä sinun kauniiseen sieluusi. Anteeksi.

Minusta ei tule mitään, pessimistinen kirjailija sivut täynnä surua ja tuskaa ehkä, joka ei saa maksettua vuokriaan. Minun unelmani eivät kanna, koska minusta ei ole kantamaan niitä. Minusta ei ole uskomaan niihin. Prinsessasadut eivät tule toteen, sen olen oppinut. Kuinka kauan kestää ennen kuin tämä kylmyys on jäädyttänyt minun sydämeni sykkeen sammumaan?

Leave me, leave me not

Kuolemanspiraali kiertyy taas kovana ja karheana ympärilleni, portaat alas ovat pieniä ja heppoisia, helpompaa olisi hypätä suoraan sen syvyyksiin. Vanhojen muistojen valokuvakopiot välähtelevät sen seinillä kun otan aran empivän askeleen: siinä minä pienenä keränä piilossa peiton alla, kädet korvilla, pikkuveli minuakin pienempänä pommisuojassamme, minun sitruunankeltaisessa huoneessani, kun sota räiskyy ja rätisee sen ulkopuolella. Kuva vääntyy ja vaihtuu, älä äiti älä minä itken mutta äidin selkää ei enää näy, olen yksin ja paha, paha, paha, pakko muuttua paremmaksi etteivät ihmiset aina kääntäisi selkiään siihen missä kasvot äsken olivat. Ja minä olenkin niin kiltti kultainen, oi miten suloinen hän on, siinä he ovat kuin ovatkin kääntäneet kasvonsa minuun ja katsovat minua kun soitan tanssin laulan taion todistukseni teille, hyvä tyttö, he taputtavat minua päälaelle kuin koiraa ja kaivelevat ruttunaamaisia seteleitä ja raidallisia Marianne-karkkeja taskunpohjiltaan.

Kukaan ei koskaan sanonut: "sinä olet hyvä koska sinä olet sinä." Ja siksi minun on elettävä, elettävä jotta voin sanoa sen mahdollisimman monelle, voin sanoa sen sinulle joka luet tätä, teille ja heille joita rakastan, tyttärelleni jonka uniseen korvaan tulen jonakin päivänä kuiskaamaan minä suojelen sinua kaikelta kun hän kääntää kylkeä.

Värit vilkkuvat houkutellen minua astumaan vielä askeleen, vielä askeleen alaspäin, karamellinkeltainen silkinsininen vedenvihreä mansikkahillonpunainen, mutta niiden alla minä mustavalkoisena, pakokauhu paistaa silmistä joista en katso minä, kengänpohjat takovat tietä pakoon pakoon painajaisia ja vaivihkaiset vilkaisut kuihtuneeseen kehooni kuntosalilla, uimahallissa vesi on kylmää ja tärisen horkassa sydämen muljahdellessa sitä mukaan mitä kauemmin pettäneet polveni polkevat vettä. Ei, ei enää, sinulle minulla on jo sisälläni vastamyrkky.

Siltikin liu`un yhä alemmas, alemmas, värit himmenevät haalistuvat kun ruusut kuihtuvat ja niiden tuoksu tipahtaa tuuleen, mustavalkoelokuvassa minä painan päättäväisesti veistä rannettani vasten ja ladyshaver liukuu nilkkojani nyörittäen, pisarat putoilevat ja kylpyhuoneen ritisevä lukko ratkeaa auki, hei isä olen kotona, ja isä itkee. Minä en osaa. Osaan ainoastaan niellä purkillisen pameja ja päätyä päivystykseen pakkolähetteellä, bileissä meillä kaikilla oli niin mukavaa kun ambulanssimiehet tulevat menevät tulevat ja minä makaan pikkumustassani sairaalalakanan alla kuin elävä kuollut elävä ruumis. Ja pikkumusta minulla oli ollut päälläni ryhävalaan ruhon painuessa päälleni, sata euroa kiitos, ja psykologi kirjoittaa holtiton epävakaa kykenemätön hallitsemaan itseään.

Minä en halua tulla. Anna minun olla. Nämä sanat minä olen sanonut sinulle satasatasata kertaa, mutta et sinä kuuntele. Oletko kuuro, lue huuliltani. Etkö ymmärrä? Sinulla ei ole minulle enää mitään, kokeilin jo kaikkea. Huomaatko: tänä iltana aioin tappaa itseni ja tässä minä istun, Ariel antoi minun itkeä puhelimen päähän ja hänen Kanadalaisensa oli minulle kiltti: take care of yourself - ehkä me alammekin tulla toimeen - tässä minä istun vihreä vilttini harteillani ja läppärin lyönnit antavat minun hengittää. En valuttanut verta, en tyhjentänyt kutistuvia Diapam-kätköjäni, en ottanut kasin ratikkaa, en kurkkinut alas ikkunankarmeista. Olen itse asiassa aika ylpeä itsestäni. Kyllä, itken koko ajan kuin vuolas vesiputous, kyllä, nukun päivät ja valvon yöt, kyllä, rintalastaani kuristaa, kyllä, olen epätietoinen, kyllä, olen äärettömän yksinäinen, mutta olen elossa.

Itse asiassa olen tänään riisunut yltäni yhden kirouksen, joka päälleni on aikojen alussa kasteveden kanssa valutettu. Minusta ei ole enää elämään epäelämää. Minä palan koko ajan polttavammin, pahvikulissit lainehtivat liekkimerenä ja sanattomat sopimukset joita en koskaan itse allekirjoittanut palavat niiden mukana tomuiseksi, tyhjäksi tuhkaksi.

Vastaanottaja: Isoisä
Aihe: Pyyntö

Älä lähetä enää rahojasi. En halua niiden mukana tulevia vaatimuksia siitä, kuka ja millainen minä olen ja keneksi ja miksi minun tulisi tulla. Minä olen muuttunut.

***

Lähetä: Iskä

En halua enää olla kaikkien kauloja kuristava riippakivi, vastatuuleen vedettävä leija, joka on kerta toisensa jälkeen otettava kiinni, kun tipun taivaaltani. En halua kenenkään kasvoille teennäisesti kasvoille kyhättyä sääliä. Anna minun suistua tai olla suistumatta tässä spiraalissa yksin alas.

***

Lähetä: Esmeralda

Anteeksi etten jaksa, anteeksi etten jaksa auttaa sua jaksamaan. Mä olen niin yksin. Rakastan sua. Aina.

***

Soita: Äiti. Puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä. The number you are trying to reach...

***

Lupaatko itsellesi tässä ja nyt lähettää ne hakupaperit?, tiedekuntani dosentti katsoo minua kysyen. Lupaan, itselleni. "Jos ei temmo ovia, eivät ne ainakaan ikinä aukea", hän sanoo silmissä tietävä tuike. Minä temmon. Kurkottelen kuita. Olen jo hullu, mitä minä voin menettää? Haluan pahan pois ja hyvän lähelleni. Tämä on minun elämäni.

Pelkään vain niin paljon, että se otetaan minulta pois. Ne kaksi taistelevat taas.

Kuka tulisi, ottaisi syliin ja lupaisi olla lähtemättä kunnes kamppailu on ohi ja minä turvassa? Kuka tulisi ettei minun tarvitsisi olla yksin. Kuka tulisi.

Somewhere over the rainbow

Avaamme oven ja astumme sisään. Minä ja Esmeralda hypistelemme tanssikaupan tangoilla ostajiaan odottavia hepeniä kuin äitiään takinreunoista raahaavat, tutujen hörselöistä helmaa hamuilevat pikkutytöt. ”Katso katso!”, me hihkumme innostuneempina kuin aikoihin ja keräämme kasan trikoita, shortseja, hameita, toppeja ja balettipukuja pukuhuoneeseen, missä tepastelemme peilin edessä toinen toistaan ihanammissa asuissa. Lopulta ovi kilahtaa kiinni perässämme ja me kuljemme kadulla kassit kutittavan ihanina olilla keikkuen. Kuinka pieni asia voikaan olla niin suuri asia.

Seitsemältä saavumme saliin. Tutut tanssiryhmäläiset tervehtivät aidosti hymyillen ja minä tiedän kuuluvani tänne. En ole ymmärtänyt, kuinka paljon olen kaikkina kuolleina vuosina kaivannut tanssia ja kuinka paljon se on minua auttanut eteenpäin. Tukehdun jos en saa tanssia, tarvitsen minut yhteen itseni kanssa sulauttavaa liikettä hengittääkseni. Tanssista on tullut samanlainen elinehto kuin kirjoittamisesta.

En huomaa puseroa selkään kiinni liimaavia hikipisaroita, en hengästystä, en lattian jalkapohjiin hankaamia rakonalkuja - minä tanssin ja koko muu maailma katoaa. Olen onnellinen. Enkä muista milloin olisin viimeksi voinut sanoa niin. Outo adjektiivi, onnellinen. Ei ole sopinut minun suuhuni, mutta ehkä sen on alettava istua. Onnellinen.

Viikkoja, kuukausia päässäni ovat pyörineet päämäärättömät polut, eksyneet unelmat. Ei minusta tule opettajaa. Onneksi ymmärsin sen ajoissa, ensimmäistä vuottahan tässä vasta opiskellaan… Nyt minä tiedän mitä minusta tulee isona. Unelmani ovat saaneet siivet ja ne lepattavat kauan odottaneen kärsimättöminä ympärilläni, tule jo tule jo, mielikuvitusmaailmassani matkaan jo niiden mukana ja lennän pilvilinnojeni ikkunoista sisään, haukkaan haaveiden hattarapilveä ja kurkotan ylös korkeuksiin. Tavoittelen kuuta taivaalta, mutta mieluummin epäonnistun kuin olen yrittämättä. Minun on uskallettava uskoa unelmiini, sillä sitä ei kukaan muu voi tehdä. Haaveet heilauttavat minulle kättään ja hymyilevät rohkaisevaa hymyä urhoollisin ilmein antaen unen tulla. Painan pääni tyynyyn katsellen niiden kaukaista lentoa poutapilvisellä taivaalla ja annan aavistuksen ujon hymyn kohota kasvoilleni. Onnellinen.

Kuka minulle sanoi, ettei minusta olisi siihen? Miksei se olisi mahdollista?

Minä aion etsiä ja löytää aarteen sateenkaaren päästä.

Somewhere over the rainbow
Way up high,
There's a land that I heard of
Once in a lullaby.
Somewhere over the rainbow
Skies are blue,
And the dreams that you dare to dream
Really do come true.

Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far
Behind me.
Where troubles melt like lemon drops
Away above the chimney tops
That's where you'll find me.

Somewhere over the rainbow
Bluebirds fly.
Birds fly over the rainbow.
Why then, oh why can't I?

If happy little bluebirds fly
Beyond the rainbow
Why, oh why can't I?

(The wizard of Oz: Somewhere over the rainbow)

Punainen meri

"Sinulla on sujunut niin hyvin. Olen ylpeä sinusta!", entinen omahoitaja suitsuttaa. Lääkärikin kirjoittaa mukisematta reseptin sadan kappaleen pamipakettiin, ei kai enää epäile minun päätyvän hiilipullo huulilla päivystykseen. "On niin ihana nähdä sua, kun olet nykyään niin iloinen ja pirteä", sanovat ihmiset eivätkä tiedä mitään mistään.

Vaaleanpunaiset hattarapilvet maistuvat karvailta, unelmien taikapeili tipahtaa lattialle särkyen tuhansiksi siruiksi. Tulevaisuus on suunnattoman suuri, tumman tähdetön aukko edessäni. Tavoittelen kuuta taivaalta kaulakorukseni enkä tiedä mitä teen, jos epäonnistun. Ei ole muuta kuin unelmat, pelkkä höttöinen hattara jota pohjoistuuli armottomasti riepottelee.

Olen koko ajan "kipeä". Terapeutti ihmetelköön viidettä flunssaani tänä talvena. Yliopiston penkkejä en ole pahemmin kuluttanut. Minua ei vain kiinnosta. Minne se kannustava kipinä - tämä on oikea suunta! Oikea ala! -, minne se katosi? Yksinollessa hiljaisuus huutaa niin kovaa, etten saa omaa ääntäni kuuluviin. Käperryn taas vihreän viltin kätköihin ja halaan Hippoa, uskollista ystävääni.

Minä vain nukun ja syön karkkia, luen kirjoja ja taon läppärilleni sanoja lauseita tarinoita unelmoiden jostain suuremmasta, raapustan päiväkirjaan pikakirjoitusta koska on niin kiire kirjata kaikki muistiin, tanssin tanssin tanssin ja ojentelen parkkiintuneita jalkapohjiani coupeihin, passeisiin ja developeihin, niinä hetkinä olen kotona ja kokonainen minä ja iskä lupaa maksaa yhden ylimääräisen tanssitunnin "kun se kerran tekee sut onnelliseksi." Maanantai-iltaisin tanssin kauniiden ihmisten keskellä, meidän show model teamimme, ja keskiviikkoisin kompuroin catwalk-kävelyä kymmenen sentin piikkareillani. Viikonloput pyörin keskellä baarien tanssilattiaa hymyillen epäilyttävän itsevarmaa hymyä valokeilan osuessa kohdalleni. Lopun valveillaoloaikani haaveilen ja haahuilen. Kyllä, tätä on minun, sen korkean älykkyysosamäärän omaavan eximian ylioppilaan elämäni. Ei tullut juristia ei.

Hetkittäin olen oppinut olemaan onnellinen. Kun löydän rapisevien sivujen keskeltä käsittämättömän kauniin lauseen, kun vartaloni vie minut koreografian kätköihin, kun nauran niin kuin ennen, kun saan käpertyä turvalliseen kainaloon joka saapuu paikalle puoli kahdelta keskellä yötä, kun ajattelen ehkä, ehkä se voisi sittenkin olla ja tulla... Sen sijaan hetkittäisiä romahduksiani en ole oppinut estämään.

Eilen: "Vodkaa ja likööriä", tilaan ja tanssin, muutama valkoinen tabletti, loppuillasta kompuroin kotiin kymmenen sentin koroillani ja painan punaista luuria: Tulisitko sä tänne... Ja hän tulee, ei vilkaisekaan mustaa minimekkoani ja sen paljastamaa vartaloa vaan sulkee minut syliinsä antaen nukun kuin karhunpentu pesässä. "Pelottaa", minä kuiskaan ja hän silittää lakan ja muotovaahdon takuttamaa tukkaani.

Tänään: Tulen kotiin ja tiedän. Kohta kaksi kuukautta... Mutta minä särjen sinetin ja murran lukon auki. Viileä terä lämpimästi hengittävällä ihollani, revin raavin kunnes tahmeanpunainen neste noroo nilkoistani lattialle ja kirkkaanpunainen on tummentunut tarpeeksi. Koetan rannettani, pulssi on nopeaa, metalli virtaa valkoisen ihon yli, mutta ymmärrän lopettaa kun vielä voin.

Kylmänrauhallisesti annan vaaleanpunaiseksi värjäytyvän veden kirvellä särisevissä aukoissa ihossa, tottuneen turrasti otan pesukopasta pyyhkeen, sukellutan pumpulituppoa Septidiniin ja laastaroin mustien sukkahousujeni alla surevat salaisuudet.