Mustia kyyneleitä

Sakea sade raiskaa maisemaa, ilmestyskirjamainen myrsky riehuu ja riepottaa mustaa tukkaani mukanaan. Juoksen, tennarini takovat sadeveden asvalttiin liisteröimiä syksynlehtiä. On tunnettava jotain, jotain muuta kuin tämä tyhjyys. Taivas on auennut ja vesiputous valuu raskaana suihkuna olkapäilleni. Pisarat piiskaavat ja polttelevat poskia.
Nainen piiloutuu sinisen sateenvarjon alle, joku kietoutuu sadetakkinsa sisään. Kumisaappaat litisevät lätäkkömeressä. Minun litimärät legginssini tarttuvat toiseksi ihoksi, hopeinen laukku helmeilee usvan alla. Seitsemänkymmenenyhdeksän euron vitivalkoiset tennistossuni humpsahtelevat lätäköstä toiseen. Tuulen värit tanssivat kolkkoina ja kuutamoisina minun kanssani, juoksuaskeleideni rytmittäminä.
Ihmiset ihmettelevät mustaa mahlaa joka kehystää silmäni; ei, en ole itkenyt, ei, en minä osaa itkeä; se on suolatonta sadevettä vain. Tuijotan tyhjin silmin ikkunasta ulos raitiovaunun liukastellessa kohti Sairaalaa.
Tukka valuu vettä, mutten vaivaudu vaihtamaan vaatteita. Puhelin pirisee. Isoisä, kertoo kännykkä. En ole painanut vihreää luuria pitkään aikaan, pakko vastata. Pitikin, kaikista maailman ihmisistä juuri se, joka on kustantanut koulukirjani ja palvonut maata ykköstyttönsä alla, lapsenlapsista lahjakkaimman, sen ensimmäisen. Sinusta tulee vaikka mitä. Sinä tulet tekemään vielä jotain suurta. Pelottavat sanat, liikaa painoa, liikaa odotuksia ilmassa.
Vastaan väsyneenä. Yhtäkkiä en kuitenkaan saakaan sanottua sitä, hyvää totta kai, aika kuluu yliopistolla, kyllä, kiirettä, tulen käymään kun kerkeän. Kerro terveisiä. Jokin naksahtaa pois päältä. Sekunnin sadasosassa kaikki kaatuu, näyttämölava romahtaa jalkojeni altani ja kulissit kaatuvat kauniisti koristeltuina päälleni. Tuossa minä, rippikuvassa, tuossa minä, ylioppilaana. Tuossa minun typerä tekohymyni, miten te ette nähneet sen taakse. Roolit sekoittuvat, minä tuolla ja täällä, kaikkialla kymmeninä kuvina oman pääni sisällä, aivoradat risteilevät ja synapsiraot sulkeutuvat. En jaksa enää vaihtaa väriä, pukea taas uutta asua ylleni. Olen liian väsynyt, liian väsynyt pitämään kahdenkymmenen vuoden kulisseja kasassa.
Sairaalassa, psykiatrisella totta kai, kolmas sairaala, viides hoitojakso. ”Huonoa”, hivutan sanoja suuhuni, ”ai miksikö? Yritin taas tappaa itseni.” Ai, etkö tiennyt, sepäs mukavaa. Kaunis ilma täällä, entä siellä. Mitäs sinne kuuluu. Isoisä yskii.
”Mikä sinua nyt niin väsyttää, nuori ja älykäs ihminen”, isoisä ihmettelee, ”yliopisto ja asunto, koko elämä edessä…” Minä en enää kestä. Kuka sen kuvan rakensi, kuka minulle kirjoitti tämän käsikirjoituksen? Eximiat ja kaino käytös, mitä minä niillä olen tässä elämässä tehnyt. Kuminauha ympärilläni venyy ja virttyy, katketen lopulta keskeltä kahtia. ”Mä en jaksa elää, mä en kestä itseäni enkä tätä maailmaa, mä olen ihan rikki ja riekaleina! Antakaa mun vihdoin ja viimein olla mä!” Sanat ryöppyävät suustani ennen kuin ehdin estää, en edes tätä: ”Te ette kukaan ole nähneet, miten kauan mä olen teille näytellyt, teillä ei ole aavistustakaan…” Hiljaisuus leijuu ilmassa, humisee hurisee.
Kaadun kanslian oven eteen. Puristan oikeassa kämmenessäni nukkaantunutta nenäliinaa ja annan kyynelten tulla, valua vihdoinkin vesiputouksena poskiani pitkin. Mustat, ripsivärin värjäämät kyyneleet syöksyvät sisältäni ensi kertaa kuukausiin, puhdistavat ja vievät pienen palan pahaa oloa pois. Minun sateeni, suloinen suolainen sateeni.
Ihana yöhoitaja, joka voisi olla isoäitini, tulee ja tarttuu käteeni. Tule tänne, hän sanoo ja taluttaa minut tuolille, kuuntelee sekavia sanojani siellä missä nyyhkytykset nukkuvat ja silittää hiuksiani, ihastelee onpas paksu ja kiiltävä tukka, oi oi miten kaunis. Sinä kuljet aina käytävällä niin kevyesti, liidät kuin perhonen, hän sanoo hymyillen hellästi, tietäen mitä perhosen siipien alla uinuu. Yökkö peittelee minut pehmeillä sanoillaan, katsoo lempein orvokinsinisin silmin. Istun ikuisuuden kanslian sohvalla ja hän antaa minun istua, istua kunnes kyyneleet tyrehtyvät ja painan oman pienen yölamppuni päälle, avaan koneen ja alan kirjoittaa.
Teatterimeikit on pesty pois, puuteripöly ei enää leiju ilmassa ja aivastuta. Urani on ohi. Olen romahtanut, kutistunut kasaan itseni sisälle kuin kuoleva tähti.

Anteeksi isä etten osaa elää.
Anteeksi äiti etten ikinä ole osannut olla oikeanlainen.
Anteeksi veljeni että olet joutunut asumaan hullujenhuoneella.
Anteeksi entiset ystäväni etten ole uskaltanut olla aito.
Anteeksi mummi etten ole yhtä hieno nainen kuin sinä.
Anteeksi isoisä etten ikinä halunnut olla se ykkönen.
Anteeksi jumala etten osaa uskoa sinuun.
Anteeksi huonetoverini että naputtelen yöt päivät sanoja ruudulle.
Anteeksi sinä joka tiesit kaiken etten mahtunut muottiisi.
Anteeksi E.L. että tehdyt työtuntisi valuvat hukkaan joka hetki.
Anteeksi lapsuudenystäväni ja kaikki muut, joita en tässä mainitse, etten jaksa pitää yhteyttä.
Anteeksi Pilke etten istu luennoilla ja lue tenttikirjoja kanssanne.
Anteeksi ma cherie että olen liian syvällä uidakseni sinut, jonka haluaisin pelastaa, pinnalle.
Anteeksi enkelini että olen antanut sinun rakastaa líikaa ja tuhota samalla itseäsi.
Anteeksi kaikki joita olen koskaan antanut oman pahuuteni satuttaa.

Kuka antaisi anteeksi minulle?