Pieni sydän jaksaa rakastaa

Klassinen musiikki muodostaa kalvon, jonka sisään sali jää, balettitossujen kärjet kahisevat. Tänne minä uskaltaudun osaston siipien suojasta silloin tällöin, täällä minä tiedän olevani turvassa, satumaailmani olevan tunnin verran totta. Tänään en kuitenkaan kuule sirpakan baletinopettajan puheesta puoliakaan, termit ja tahdit tipahtelevat vasemmasta korvastani salin lattialle. Uppoan omaan maailmaani, mustaan, siihen joka heijastuu peilikuvani surumielisistä silmistä. Tandut ja fondut, arabeskit ja attitudit, sarjat sekoavat eivätkä diapamin jähmettämät jäseneni toimi kuten tavallisesti. Kehoni kieltäytyy olemasta nopea, olemasta notkea, olemasta yhtään mitään muuta kuin vanha ja väsynyt. Kaksikymmentä vuotta voi olla hyvin pitkä aika.
Mikään tässä maailmassa ei ole taattua. Hän jonka piti olla kaikkea muuta kuin minä, hänen silmissään minä näen alun sille samalle surulle, joka on suolannut kyynelkanavani umpeen. Hän taas, jonka piti opetella kanssani lentämään, hänen luokseen on löytänyt vanha, sakea samea suru, joka kutoo verhoa välillemme. Ja minä olen yksin, olen kaikkea mitä he ovat enkä kuitenkaan mitään.
Haluaisin pelastaa heidät. Haluaisin sulkea heidät syliini, silittää toisen kultatukkaa, toisen kauniita kiharoita, kuiskata heidän korviinsa, että aamu koittaa ja me heräämme. Haluaisin auttaa heitä, kertoa kaiken mitä minä osaan kertoa, muistuttaa heitä siitä minkä he muistavat ja minne he eivät halua. Mutta minä olen itse liian rikki, liian hauras hengenpelastajaksi. Kunpa osaisin auttaa itseäni, ehkä sitten osaisin auttaa heitäkin.
Osasto on asettunut uneen. Minä olen viimeinen valveilla, taas tänään. Yöhoitaja odottaa minua kanslian laimeassa valossa ottamaan unilääkkeitäni. Mutta minä en halua mennä nukkumaan, en halua mennä vuoteeseeni valvomaan ja katselemaan varjokuvien julmaa leikkiä yölampun kelmeässä valossa. On liian paljon ajateltavaa, liian paljon tunnettavaa.
Pieni sydän jaksaa rakastaa, vakuuttaa kirjan kansi yöpöydälläni. Minunkin pieni sydämeni jaksaa, se jaksaa rakastaa vaikka se samaan aikaan pelkää niin paljon, läpättää hädissään kuin perhoset lasipurkissa. Maailmassa on niin paljon pahaa, niin paljon kaikkea kipeää, ettei rakkautta voi olla koskaan liikaa. Ja minä rakastan teitä kahta, jotka kaikista maailman ihmisitä joudutte näkemään ja kokemaan kaiken sen pahan, ja juuri siksi minä haluaisin laastaroida haavanne ja tuudittaa teidät turvalliseen uneen. Siskot, älkää kadotko tai minä en kestä.
Pieni sydän jaksaa rakastaa. Aina.