30.10.2008

Ikävä oikoo jäseniään rinnan alla, sulkee sormensa sydämeni ympärille ja haukottelee heräillessään. Surulaulu soi sisäisessä soittorasiassani, vieterillä vedettävässä. On niin ikävä, ikävä jotain josta en saa otetta, jotain, joka luiskahtaa sormieni lomasta joka kerta, kun luulen saaneeni siitä selvää. Haluaisin vain käpertyä jonkun kainaloon ja nukahtaa, nukkua, nukkua.
Ikävä raastaa rintakehää, sydän hakkaa ja hakkaa ulos aikoen. Ikävä saa minut pujahtamaan pilvipeittoni alta ja astelemaan varovaisin varsanaskelin sälekaihtimien raidoittaman ikkunan eteen. Kurkistan ulos, katson kaukaisuuteen, sinne, missä on elämää. Ikävöin ikkunaruutua rummuttavan sateen kosteutta iholleni, ikävöin lasten naurua leikkikentällä, ikävöin suolaisenmakeita suudelmia huulilleni, ikävöin vappupalloja, jotka liitävät lentävät ylös siniseen, ikävöin kauniita kuiskauksia korviini, ikävöin meren korskeita kohahduksia lokkien liitäessä siniharmaassa sumussa, ikävöin parhaita ystäviäni vierelleni, ikävöin sinne missä kaikki ovat ja sinne missä ei ole ketään, erämaahan, minne Pikku Prinssi eksyi ja suurkaupungin kujille, Amsterdamin aukioille ja Pariisin putiikkeihin, aikakoneeseen ja tulevaisuuden toivoon, ikävöin aurinkoa ja elämää itseeni ja säihkettä silmiini. Ikävöin niin paljon että olen revetä rikki ja pakahtua sen painoon, mutten osaa enkä uskalla tehdä mitään muuta kuin seisoa ikkunaruudun raitojen edessä ja etsiä sokein silmin pimeydestä jotakin, joka antaisi ikävälle jotain muuta syötävää kuin minut.

31.10.2008

Pujotan päälleni uuden paidan. Se on musta, pikimusta. Entäs sitten?, te ehkä ihmettelette, mustahan on aina muotia! Sitä paitsi se hoikentaa ja käy yhteen kaiken kanssa, katsotte omia mustan kankaan verhoamia vartaloitanne. Mutta katsokaas: minä en käytä ikinä mustaa. Ikinä. Musta on paha väri, noitien ja velhojen väri, kirousten ja kauheuksien väri. Jos värit olisivat sanoja, musta olisi kirosana, sellainen, jota ei saa sanoa ääneen tai joku tulee ja tukistaa. Mustaa pahempi on vain violetti, muistojen meren myrskyt nostattava violetti, vahva ja vaarallinen violetti, ei lempeä liila lainkaan. Toisiksi pahin on ilman epäilystäkään musta, mutta tänään minulla on siis siitä huolimatta päälläni musta paita. Olen musta, tahdon piiloutua sen taakse ja liueta varjoihin.
”Sulla on musta paita!” parhaan ystäväni silmät pyöristyvät, kun riisun puhtaanvalkoisen takkini. Kohautan olkapäitäni. On musta olo. Olenko antanut periksi, luovuttanut ja laskenut miekkani maahan? Mieleni on aina musta, sydämeni suodattaa mustaa verta ja kyyneleeni valuvat mustana meikkimassana. Mihin minä enää tarvitsisin lisää mustaa? Se on jo sisälläni, elimissäni, ajatuksissani, kaikkialla. Ja nyt se on ulkopuolellanikin. Vihamiehestä on tullut liittolainen. Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä.
Vaatekaappini kotona on valkoinen: valkoisia puseroita ja paitoja, hameita ja housuja, kaikki valkoista tai värikästä. Pinkkiä, vaaleanpunaista, keväänvihreää ja kauniin keltaista. Mustaa vain muutamat legginssit, jotka olen sullonut sukkien sekaan. En omista edes yhtäkään mustaa sukkaparia. Siksi musta paita ei ole minulle vain musta paita. Se on paljon muutakin, jota en osaa pukea sanoiksi, se on symboli, joka merkitsee minulle jotain mutten tiedä mitä. Tänään minä vain heräsin aamulla yön unista horteiseen aamuun ja halusin pukea päälleni mustan paidan.