Mitä te teitte minun hymylläni?
Minä olisin halunnut hymyillä, kun minua itseäni hymyilytti.
Mitä te teitte minun mielelläni?
Minä olisin halunnut ajatella itse.
Mitä te teitte minun menneisyydelläni?
Minä olisin halunnut totuuden, en valheita, valheita.
Mitä te teitte minun mahdollisuuksillani?
Minä olisin halunnut valita itse.
Mitä te teitte minun keskiarvollani?
Minä olisin halunnut olla muuta kuin kiitettäviä.
Mitä te teitte minun tulevaisuudellani?
Minä olisin halunnut rakentaa sen itse.

Miksi te ette tehneet mitään minun kyyneleilleni?
Miksi kukaan ei tullut apuun ja auttanut, kun sitä kaipasin?
Miksei kukaan sulkenut syliinsä ja sanonut: kaikki on hyvin,
ollut minulle hetken turva, hetken hyväksyntä.

Nyt etsin niitä ehkä koko ikäni.

Mitä te olette tehneet minun elämälleni?
Minä haluaisin vain olla vapaa.

Neiti Etsivä

Etsin. Etsin omia polkujani, omia punaisia pisteitäni elämäni kartalla, joiden avulla suunnistaa tämän maailman myrskyissä. Etsin ja etsin raivokkaasti, sisälläni palaa tuli, joka ei sammu ennen kuin olen löytänyt jotain. Etsivä löytää, sanotaan, mutta löydänkö minä?

Etsin puuttuvia renkaita, jotka ovat jääneet rakentumatta. Etsin asioita, jotka minun olisi pitänyt löytää vuosia, vuosia sitten. Etsin uuttaa maailmaa, joka kertoisi minulle vastauksia kysymyksiin, jotka eivät jätä minua rauhaan. Tunteeni pursuavat yli äyräiden yrittäen löytää oikeaa kanavaa, tuli sisällä polttaa niin kauan kuin ei pääse ulos. Haluan tuntea, haluan tietää. Haluan maailman sisälleni ja itseni maailmalle.

Liekit roihuavat ulos nielustani, värittäen jokaisen liikkeeni palavanpunaiseksi ja liekinkeltaiseksi. Kapinallinen sisälläni haluaa ulos, haluaa tehdä jotain, jotain, jotain, mennä suuntaan tai toiseen, kunhan kokeilen, yritän, uskallan. Niitä asioita katuu eniten, mitä on jättänyt tekemättä, ei niitä, jotka on tehnyt. En mahdu enää muottiin, jonka maailma on minulle aikojen alussa asettanut. En ole sovinnainen, en kunnioita perinteitä, en odota valojen vaihtuvan vihreiksi ennen kuin ylitän kadun. En ole ihanne. En ole kunnon kansalainen. Olen vain minä, jonka mielestä suurin osa säännöistä on tehty rikottaviksi. Moraalittomaksi muuttunut minä vai minä, joka vihdoinkin on alkanut uskaltaa etsiä omaa paikkaansa maailmassa? Minä, joka ei ehkä olekaan koko aikaa pyytelemässä anteeksi olemassaoloaan ja tilanviemistään. Minä olen ja minulla on siihen oikeus.

Ehkä olen etsinyt aina. Ehkä olen koko ikäni yrittänyt paikata sitä aukkoa, joka ei ole koskaan ollut kiinni, korjata muiden tekemiä virheitä. Mistä ihminen, josta puuttuu, tai on aina puuttunut, tietää, mikä se pala on? Mistä tiedän etsiväni oikeasta suunnasta.

Olen kulkenut kaikki ilmasuunnat, idän ja lännen, kaakon ja koillisen. Olen kurkistanut monesta ikkunasta, joista ei olisi pitänyt, ja samalla sulkenut monia ovia takanani. Olen oppinut, mistä en löydä itseäni, elämääni, en sitä, kuka minä olen, en sitä, mitä minusta tulee, en sitä, keneksi minä kasvan. Vuosia kielsin itseäni etsimästä, peläten törmääväni totuuteen - siihen, että elin valheessa. Kun olen kasvanut ulos valheiden verkosta, koko maailma on minulle avoin. Niin suuri leikkikenttä sekä kauhistuttaa että kiehtoo minua.

Hetkeksi haluaisin kutistua kymmenen, viisitoista vuotta ja olla taas kiharatukkainen mennyt minä, jonka lempikirjoija ovat Neiti Etsivät. Olin ahminut kaikki kirjat, ratkaissut Nancy Drew`n mukana kaikki arvoitukset ja valmis astumaan itse kentälle. Aika ajoin tumma tukkani muuttui punertavanvaaleaksi, kasvoin vuosia ikää ja pituutta ja koin muodonmuutoksen tavallisesta tytöstä itse Neiti Etsiväksi. Saisinpa hetkeksi takaisin, edes lainaan, sen rohkeuden, sen uskon ja uskalluksen, joka kahdeksanvuotiaan mukana kulki, sen purevan päättäväisyyden. Voisinpa taas kuvitella olevani Neiti Etsivä punertavanvaaleissa hiuksissaan, kuljettaa koulurepussani salaista muistikirjaa ja vakoilla naapureita lehtiaidan takaa. Ehkä sitten löytäisin elämäni arvoituksen.

Anoreksia ei anna etsiä, masennus painaa peiton alle, missä vastausten ei voi kuin toivoa tulevan unien meren mukana. Kuolemasta elämän arvoitus ei ainakaan löytynyt. Älkää kokeilko kotona. Millään itseni kiduttamisen keinolla en ole saanut sitä selville. Lähimpänä luulen olevani näinä hetkinä, kun sanat soljuvat ruudulle tai ballerinakuosiseen päiväkirjaan, ja niinä hetkinä, kun musiikki saa liikkeeni lentämään sulkien koko maailman pahuuden ja hyvyyden ulos lasiseinien ulkopuolelle. Ja niinä, kun joku kuuntelee minua ja minä kuuntelen jotakuta. Niinä hetkinä olen ehkä oivaltanut jotain.

Etsin eilen, olen etsinyt tänään, aion etsiä huomennakin. Tahdon tietää, miltä tutuisi olla terve. Tahdon tietää, millaista olisi olla kokonainen, ei palapeli, jonka päälle joku on astunut ja sekoittanut palaset alun alkujaankin. Tahdon tietää, millaista on rakastaa niin, että siitä tulee elinehto. Tahdon nähdä talven muuttuvan kesäksi vielä monta kertaa. Tahdon kiivetä Eiffel-tornin huipulle, katsoa Pariisin kiemuraisia katuja ja todeta olevani elossa. Tahdon tietää mitä voisi olla.

En osaa kuin etsiä. Sieltä, täältä, tuolta – kaikkialta. Kunpa saisin kiinni edes pienestä palasesta, kunpa joku osaisi kertoa, mihin suuntaan kääntyä. Mutta ehkä kukaan ei voi kertoa. Ehkä minun on itse löydettävä oma reittini, yrityksen ja erehdysten kautta, tai muuten se ei ole minun reittini vaan jonkun muun. Minä haluan löytää itse itseni ja sen, kuka ja mitä olen. Pelkään vain löytäväni sellaistakin, mitä en haluaisi löytää.

Puoli vuotta sitten luulin koonneeni kasaan heikon kuvan itsestäni. Olin väärässä, se kuva haihtui tomuna maahan ensimmäisen tuulenpyörteen puhaltaessa. Ehkä nyt on vihdoin ja viimein aika koota kestävä kuva, joka ei kaadu jokaisesta puhalluksesta. Se, mistä minun ytimeni on rakennettu. Mieleni vilisee vaihtoehtoja, voisin olla niin paljon ja en mitään. Olenko oikealla tiellä? Olenko matkalla väärän suuntaan? Tahtoisin juosta avojaloin ulos sateeseen, antaa ihoni hengittää elämää kosteassa ilmassa ja katsoa, näkisivätkö silmäni mitään uutta pimeydessä, jonne on ehkä syttynyt valonpilkahdus.

Tapa minut tänäänkin

Tappakaa minut joku, kun en siihen itse kykene. Tulkaa joku ja ottakaa elämä minulta, antakaa se jollekulle, joka sitä osaa arvostaa ja rakastaa, antakaa ruumiini rammalle, jota ei ole armoitettu askeleilla, antakaa kasvoni naiselle, jonka oma otsa posket nenä huulet leuka ovat palaneet tulipalossa, antakaa omaisuuteni kerjäläiselle, joka palelee kadunkulmassa kolikkokuppi kädessä, antakaa aivoni lapselle, joka syntyy ilman sanoja, antakaa rakkauteni viimeiset terälehdet niille, joita olen eniten tässä maailmassa rakastanut.

Suicide, mikä lohdullinen sana. Aina on olemassa takaportti, lukitsematon ovi maailman laidalla ja ajatusten avaruudessa. Se on tässä taas, lupaa minulle lohtuaan, kertoo, ettei tämän tarinan tarvitse jatkua niin kauan kuin on tarkoitettu. Että voin kuolla nuorena ja kauniina. Paras ystäväni on vapautettu velvollisuudesta soitella ambulansseja, takavarikoida teräaseita ja etsiä purkkapussiin piilotettua pillereitä. Kenenkään ei tarvitse kärsiä minun takiani enää yhtään. Ihmisten ei tarvitse katsoa vierstä, kun minä kurjistun, kun ranteisiini ilmestyy aina uusia ja uusia arpia, jotka paranevat iän myötä entistä hitaammin, kun loistava urani yliopistolla katkeaa kuukauteen, kun alan käydä katukauppaa lääkärien kieltäydyttävä kirjoittamasta minulle enää reseptejä rauhoittaviin lääkkeisiin ja alan ehkä polttaa pilveä, ainakin alkoholisoidun, ja maksan huume- ja lääkevelkani myyjämiehille maailman vanhimmalla tavalla, kun menetän kokonaan kosketukseni tähän maailmaan ja eristän itseni rakkaimmistani, jotta heidän olisi parempi olla ilman minua, ilman minun aiheuttamaani kipua ja tuskaa. Ilman minun aiheuttamiani ongelmia. Kuolla nuorena ja kauniina. Kenenkään i tarvitse katsoa Tahitin kukan kuihtumista, viimeisten ilonpilkahdusten hukkumista silmien linssien taakse, muistella naurua, jota ei tulla enää koskaan kuulemaan. Miksi te ikinä sytytitte minussa toivon liekin, kun se kuitenkin aina sammuu? Ilman teitä voisin olla jo kuollut ja tämä maanpäällinen helvetti ohitse eletty. Ilman teitä ei olisi niin paljon, mitä olisi niin kipeä hyvästellä, niin monia, joita en kykenisi hyvästelemään, koska he ovat kaikkeni ja se, mikä on pidellyt minua, saanut yhdessä solmituilla nauhoilla minut pysymään.

Haluan kadota. Haluan kuolla. Haluan pois. Missä on tienviitta paikkaan nimeltä Pois? Ole kiltti ja ota minut pois, tappakaa minut. Minusta ei ole tähän, olen loppu. Minä pieni lapsonen aamuin illoin rukoilen pienet kädet yhteen liitän taivaan isää aina kiitän ole kiltti ja tapa minut aamen.

Silmäluomeni painuvat kiinni. Väsyttää. Nukahdan eivätkä unet anna minun olla.

Tapa minut

Haluan kuolla. Pitkään aikaan en ole halunnut paeta pois näin kovaa ja kiihkeästi. Pitkään aikaan en ole kaivannut sen kalmaista kosketusta ja kylmänhuuruista hengitystä niskassa yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Elämä painaa päälle liian lujaa enkä kestä sen kierrekarusellissa.

Mannerheimintien risteys, liikennevalot pysyvät punaisina, punaisina, punaisina. Sairaassa mielikuvituksessani näen jo itseni tukka sateesta takussa kaivamassa uusia juhlakenkiä kädessäni pitelemästä punaisesta pussista, sujauttamassa kultakoristeisia stilettikorkoja jalkaan ja juoksemassa tyylikkäästi ohiajavan auton alle.

Räntää vihmoo taivaan täydeltä niin ettei näe mutten minä haluakaan nähdä. En halua nähdä, en kuulla, en tietää mitään mistään. En tahdo tuntea, tahtoisin repiä sydäntäni halkovan tunnemöykyn riekaleiksi, saksia sen kylmästi yhteen kahteen kolmeen osaan ja viskaista kaikki tunteeni kadunkulmaan. Tahdon tuntea vain kylmän rännän kasvoillani ja luihin pistävän kylmyyden, en aina ja aina uudestaan rikkirevenneiden arpien itkua syvällä ihon alla.

Kävelen ratikkapysäkiltä ainoaan paikkaan, missä uskallan olla, Osastolle, empivin mummoaskelin, askeleeni eivät ole kevyitä ja kiireisiä niin kuin yleensä aina. En haluasi palata takaisin turvaan, haluaisin jäädä ulos ja jäätyä kuoliaaksi. Haluaisin pidellä tuttuun tapaan oikeassa kädessäni veistä, tällä kertaa vain terävämpää kuin yksikään entisistä, haluaisin raastaa ranteeni raasteeksi, jota kukaan ei enää pystyisi paikkaamaan. Lasken mielessäni, paljonko minulla on lääkkeitä kotona. Jos en tietäisi osastopaikan olevan minun ainoa pelastukseni, tekisin tänä yönä jotain erityisen typerää, jonka yksityiskohdilta ystävällisesti säästän teidät. Uskokaa minua, te ette halua tietää.

En tiedä, mistä tämä paha olo tällä kertaa pulppuilee. Nieleskelen tahmeiksi käyneitä karkkeja kurkusta alas, pakotan itseni olemaan antamatta periksi. Kukaan ei kuitenkaan osaa auttaa, ei ojentaa lohduttavaa kättä eikä olla oikealla tavalla. Yökkö istuu kansliassa lukemassa lehtiä. Koputan kanslian ovelle ja vingun mulla on tosi paha olo,. Yökkö alkaa kertoa ihottuma-oireistaan. Onpas ikävää, minä sympatiseeraan yökön suurta ongelmaa ja laahaan jalkojani tipunkeltaisissa sairaalahousuissaa pois päin kanslian valosta. Käperryn yhä syvemmälle sohvannurkkaukseeni ja kaipaan kuolemaa. iPodista loppuu akku. Hiljaisuus ottaa omakseen koko huoneen ja huutaa kovampaa kuin pitkään, pitkään aikaan.

En ole aikoihin ollut näin yksin.

P.S. Anteeksi Enkeli, taas kerran, epätäydellisyyteni. Sinä et ole tehnyt yhtään mitään. Minä olen vain niin väsynyt elämään.

Perhonen lasikuvun alla

22.11.2008

Aisteja ärsyttävät jouluvalot vilkkuvat alkuiltapäiväisessä hämyssä, kiertelemme kaupungilla ja katselemme kaikkea kimaltavaa ja komeilevaa. Etsimme Enkelille ylioppilaslahjaa, kierrämme kaupan ja kaupan toisensa jälkeen, tuloksetta. Emme pääse yksimielisyyteen lahjan laadusta. Haluaisin sen olevan kolmenkymmenen karaatin kultaa ja rubiineilla koristeltu, niin kaunis ja arvokas kuin hän itse, mutta hän haluaa Glitteriin ja Accezzoriseen. Ne on ihan tarpeeksi hienoja. Mutta mikään ei ole tarpeeksi hienoa hänelle, minun Enkelilleni, minun siskolleni, minun ystävälleni. Tahtoisin lahjoittaa sinulle prinssin ja puoli valtakuntaa, mukana saisinet sen, mitä olet minulta toivonut, mutta ikävä kyllä en ole törmännyt yhteenkään hyvään haltijattareen elämäni aikana saati sitten että olisin itse sellainen. Tahtoisin antaa sinulle jotain ainutlaatuista.
Yhtäkkiä se iskee, Stockmannin ihmisvilinässä, pää hakkaa pois pois pois ja humahtelee, hapuilen hermostunein käsin kassistani paperipussia, valkoinen tabletti on minun säälittävä kainalokeppini. Voin pahoin. Pääni pursuaa liian suuria ja painavia asioita; kun alan ajatella yhdenväristä palloa, koko pallomeri vyöryy yhtenä muovisena hyökynä ylleni. Lipasta ei voi avata ottaen yhden korun kerrallaan, heti kun sen koristeltua kantta raottaa, alkaa se soittaa melodiaansa ja keskellä kauas katsova ballerina pyöriä yhtä ritisevän ratisevasti kuin minun mieleni.
Ahdistus hiipii olan takaa, uupumus painaa Enkelinkin silmiä kiinni, etsimme sopivan sopen Tennispalatsin kakkoskerroksesta minun poikettuani matkan varrella kirjakauppaan, päiväkirjan puuttuessa. On pakko kirjoittaa, pakko tai halkean, saada edes osa epämääräisestä tunnemöykystä paperille, suodatettua sitä käsiteltävään ja editoitavaan muotoon sanoiksi, lauseiksi. Kirjoitan uuteen ballerinapäiväkirjaani epäselvällä pikakirjoituskäsialallani Enkelin pureskellessa punaista Lumikin omenaa ja lehteillessä Metro-lehteä hiuksissaan, jotka ovat yhtä yönmustat kuin minun. Minä, hän – me olemme molemmat muuttuneet niin paljon. Tämä syksy on ollut painajainen, mutta ehkä silti myös se uusi alku, jonka katoamista koskaan elämättömien unelmien arkistoon olen itkenyt. Ehken, ilman vielä tämän syksyn tuiverruksia, olisi ymmärtänyt, mistä elämässä on kyse, mikä on tärkeää ja tavoiteltavaa.

Mainokset tulevat ja menevät, kunnes valot himmenevät ja valkokangas täyttyy elävistä kuvista. Hetken kuvaa katsottuani tajuan, että tämä elokuva kertoo - tai voisi kertoa - meistä, minusta ja Enkelistä. Kuvat, kädenheilautukset, ääneen lausutut ja lausumattomat sanat, äänet - kaikki uppoavat syvälle syövereihin.
On nainen, Vicky, joka on aina tiennyt, mitä elämältään tahtoo, muttei enää tiedäkään – hän on Enkeli. Varmoin askelin eteenpäin, päätöksiä ei pureta. On toinen nainen, Christina, paras ystävä, aivan erilainen, samppanjakupla, joka poreilee sinne ja tänne kirpeänmakeana. Hän olen minä. Hän ei tiedä, mitä täällä tekee, mitä elämällään tekisi, hän etsii. Aivan kuten minäkin. Minä en tee muuta kuin etsin, erheeni on ollut se, että olen etsinyt vääristä paikoista. Mutta mistä tietää, mistä ei ole kannattavaa etsiä, jos ei ensin anna itsensä kokeilla, kurkistaa ja todeta tietä vääräksi?
Juoni kulkee punaisena lankana rikkinäisten ihmisten keskellä, niin rikkinäisten, että olen kuulevinani sirpaleiden särkyilevän ja kilahtelevan koviin pintoihin painautuen. Tulee mies, jolle elämä on ainutlaatuinen ja joka hetki oikea. ”Epätäydellisyys synnyttää romantiikan”, hän sanoo. Epätäydellinen on hänen suhteensa hänen elämänsä rakkauteen, tulisieluiseen taiteilijaan, jollaiseksi minä puolestani pelkään tulevani. Ailahteleva, oikukas, kaikki säännöt kiertävä. Kahden tulisielun suhde kipinöi liikaa ja on syttyä rovioksi, kunnes Christina ilmestyy tasapainottavaksi elementiksi kummalliseen kolmikkoon.
Heillä ei ole rajoja, heillä on vain rakkautta, kaikki on aitoa ja välitöntä, he riitelevät ja rakastelevat, antavat tunteiden räiskyä kuin värien maalarin paletissa. Kuka uskaltaisi hypätä sellaiseen seikkailuun - uskaltaisinko minä? Unohtaa normit ja roolit, kääntää selkäni moraalille ja moralisteille, hylätä yhteiskunnan hyväksynnät ja hyväksymättömyydet, heittäytyä veden vietäväksi ja antaa itseni palaa, liekin lepattaa hetken niin kirkkaana kuin se vain voisi, kaikissa sävyisään? Olla rohkea, antaa silmien katsoa maailmaa suurina ja sulkeutumattomina. Elää jokaisella solullani, antaa itseni etsiä ja erehtyä kunnes löydän.
Yöllä en saa unta. Vicky palaa arkeen samassa asemassa kuin ennen, suostumatta myöntämään menetyksiä, joita hän tulee itkemään piilossa kaikkien arvostelevilta katseilta. Mutta Christina, hän kulkee läpi turvatarkastuksen pää pystyssä, etsien yhä, mutta löytäneenä ehkä vähän jotakin. Miten minäkin löytäisin edes vähän jotakin? Mistä minun pitäisi etsiä? Se olen jo oppinut, mistä ainakaan en vastauksia tule löytämään.
Minun sisälläni palaa tuli. Perhonen räpistelee siipiään, osa haavoista on korjaantunut ja kasvanut kauniiksi kuvioiksi. Perhonen haluaa ulos purkista, lasin läpi ei näe tarpeeksi tarkkaan, happi ei riitä hengitettäväksi. Milloin minä vapautan itseni etsimään? Milloin minä annan itselleni luvan lentää?

Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä

21.11.2008

Huudan hänelle. Kivitän häntä kirosanoilla, jotta edes jokin saisi hänet heräämään, kovertamaan auki kuoren, joka peittää kaiken kyyneltenkovan seinämän sisään. Huoleni valuu ulos kasvoni kieroiksi vääristävänä vihana.

Kuin haavoittunut eläimenpoikanen, orpo polo, hän konttaa nurkkaan, kietoo kädet jalat koukeroiseksi kippuraksi, solmuksi, jota en saa auki. Silkkiset hiukset, joita olen lukemattomat kerrat silittänyt ja letittänyt, teetkö mulle ranskanletit, valahtavat silmille hänen yrittäessään piilottaa suruaan minulta. Olkapäiden tiheästä tärinästä tiedän kuitenkin meikkikerrosten valuvan pois paikoiltaan mustan hiushunnun takana, sen, joka ennen oli kiharapilvinen enkelintukka.

”Etkö sä ymmärrä, miten helvetin huolissani mä olen koko ajan?”, en vaikene hänen hiljaisista pyynnöistään huolimatta, ”etkö sä ymmärrä?” Eihän hän tietenkään ymmärrä, ei hän. Hän on ollut niin kauan murtautumaton linnake, koskettamaton jääprinsessa huuruisen roudan keskellä. Hän on hän, muiden suojelusenkeli, isosisko, järki minulle, joka olen tunne ja tuli. Hän on aina se, joka on huolissaan, joka pitää muista huolta; ei koskaan se, josta ollaan huolissaan ja pidetään huolta. ”Anna mun pitää susta huolta”, kuiskaan ääni käheänä ja yhteen puristuneet sormet antavat periksi solahtaen omieni lomaan.

Hän on aina - ulos - niin vahva ja viisas, realistinen, rautainen – minä olen huolimattomasti solmittu helminauha, josta hopeanhohtoiset pallot putoilevat silloin tällöin pois enkä löydä kaikkia enää koskaan. Kadonneiden paikalle pujotan lasten askartelukoruja ja leikkitimantteja. Hän on ulospäin hopeanharmaa kalevalakoru, taipumaton ja tietävä. Vaikka eihän hän ole. Hän on herkkä ja kirkkaasti katsova vuorikristalli, onnenamuletti. Hän on nyt niin hukassa, niin eksyksissä, niin kaukana itsestään, että pelkään hänen puolestaan paljon enemmän kuin olen koskaan pelännyt itseni puoleta.

Koskaan ennen en ole kääntänyt vara-avaintani lukossa ja löytänyt häntä pimeästä peiton alta. Mulla on paha olo, hän sanoo ja olen ylpeä hänestä, että hän sanoo sen, olen ylpeä itsestäni, että hän luottaa. Pieni nyytti vilttimytyn alla, kuin lapsi, joka on nukahtanut ennen aikojaan leikin loputtua. Sydämeni on haljeta hellyydestä häntä kohtaan, mutta hänen surulliset silmänsä eivät anna aikaa.

Tyhjä katse, hänestä on tullut hetkeksi hauraasti tässä maailmassa heijaava aave. Puhun hänelle, sanani sulavat korvien läpi, halaan häntä, se on ainoa ele, jonka hän ymmärtää. Uupumus ja ymmärtämättömyys siitä, mitä hänelle on tapahtumassa, painavat hänen päänsä takaisi tyynylle, saan taas silittää silkkitukkaa ja olla hänelle se, joka on. Hän on ollut minulle niin monta kertaa. Anna minun nyt olla, auttaa ja valaa sinuun lämpöä, jota tarvitset tässä lumituiskussa. Sydämeni pumppaa rakkautta huoneeseen, jossa kaksi niin yksinäistä ystävää tarttuu toisiinsa.

Eteisessä pakattu laukkuni vaaleanpunaisine balettitossuineen, tanssitunti, henkireikäni, alkamaisillaan. Heitän balettitossut huolimattomasti nurkkaan, en voi ajatellakaan lähteväni hänen luotaan, jättäväni häntä hetkeksikään yksin hänen hätänsä kanssa, joka paistaa silmistä pelonsekaisena kiiltona.
Haluan pyyhkiä mustia kyyneleitä hänen poskiltaan, keittää hänelle teetä ja antaa hänen värjätä valkoisen paitani mustaksi vuolaalla ripsivärivirralla . Peittelen hänet, joka ei koskaan palele, kahden huovan alle, pinkin viltin, jonka alla hän itse aina nukkuu, ja aurinkohuovan, jonka minä aina omin ollessani hänen luonaan. Haluan peitellä hänet uneen, pehmentää tien toiseen maailmaan ja antaa toivoa, että huomenna on paremmin, silittää hiuksia kunnes hän hengittää unen lailla ja todellisuus on kadonnut tajunnasta. Haluan olla hänen lähellään, jotta hän voi herättää minut, jos painajaiset herättävät hänet. Hän on minun siskoni, ainoa laatuaan.

Alasti

Istun raskas uni silmäluomia painaen, jalat kippurassa kädet farkkukankaan ympäri kietoutuneina. Likainen tukkani ponnarilla, meikittömät kasvoni alastomat. Näiden ihmisten edessä olen alaston.
Omahoitajan ja psykologin katseet porautuvat alistuneeseen olemukseeni. Pelkään, uikutan, kuin kolmevuotias, joka ei saa unta, koska pelkää lelujen heräävän eloon kellon lyödessä kaksitoista. Mitä sinä pelkäät, he kysyvät, enkä minä osaa vastata. Mitä sinä pelkäät? En voi lakata pelkäämästä niin kauan kuin en tiedä mitä pelkään. Kuinka paljon on pelättävä ennen kuin saa sen kiinni itse teosta, kuinka paljon ennen kuin se paljastaa omat kasvonsa yhtä alastomiksi kuin minun?

Kaipaan
kaipuu kovertaa aukkoa kylkiluiden kupeeseen
syö sisältäpäin
saa veren vuotamaan vanhojen arpien raoista
Ikävöin
ikävä puree poskeen terävin hampain
haukon happea ja huudan kivusta
mutten osaa
tähän ikävään ei mikään eikä kukaan auta
Sade ja tuuli kutsuvat minua tanssimaan kanssaan
astumaan ulos
unohtamaan mustan menneisyyden
mutten uskalla astua
pysyn piilossa, mutten enää voi estää sitä, en niitä
Kaipuu ja ikävä,
ne tulevat ja menevät miten tahtovat
joka päivä vahvempina ja valmiimpina kiskomaan minut ulkomaailmaan
vaikken minä ole valmis
Kaipaan niin kovasti
Itken ikävääni
Mutta silti sisälläni oleva solmu
sitoo minut kiinni itseeni
ja ikävä on ikuista
ja kaipuu kaikuu
valkoisten seinien keskellä
huoneen hiljaisuudessa
Humisee

Kaaosteoriaa ja kaipuuta

Kaikki on yhtä kaaosteoriaa, maailma kieppuu ympärillä, puiden lehdet lentelevät tuulen villissä tanssissa kohti kasvoja ja sade itkee ikkunalasiin. Kaipaan ulos, viiltävän kylmän lasin toiselle puolen, tahton tuntea helmiäismäiset sadepisarat omalla ihollani, ottaa vastaan sen kaiken, mitä on. Mutta minä en uskalla ottaa askeltakaan, kohdusta asti kantapäillä kulkenut kauhu saa taas sydämen sykkimään. Painan pään peiton alle ja pakenen uneen, pois tästä lasinkirkkaasta todellisuudesta. Kuka pehmentäisi tätä maailmaa minulle vähän, asettaisi silmilleni vaahtokarkin väriset lasit ja kietoisi minut hattaranpehmeään huopaan, kertoisi ettei kaikki ole siltä mitä näyttää ja lupaisi, että pinnan alla on paljon kaunista. Kunpa voisin uskoa siihen, kauneuteen, jota tiedän olevan jossain, muttei minun elämässäni. Ihminen, joka on tottunut pahaan, ei osaa ottaa hyvää vastaan.

Tulisitpa sinä joku ja sulkisit minut syliisi, niin lämpimään ja suojaisaan, että voisin olla siinä ikuisuuden. Tulisitpa sinä ja pelastaisit minut niin kuin prinssit pelastavat prinsessat saduissa, ojentaisit kätesi ja ottaisit minut taikamatollesi. Sinä, joka suutelisit arpia käsivarsissani ja sanoisit ei enää, sinä jonka kanssa minun olisi niin hyvä olla, etten tarvitsisi vodkaa ja diapameja, sinä joka et haluaisi minun olevan yhtään pienempi kuin olen, sinä, joka näkisit minussa muutakin kuin barbienuken, jonka muovisilla jäsenillä saa leikkiä. Sinä joka näkisit pelon sinisissä silmissä ja sulkisit ne, suutelisit silmäluomiani ja pitäisit kädestäni kiinni. Joka et jättäisi minua yksin kauhujeni kanssa, joka pitäisit painajaiset päivin öin poissa ja katkaisisit kaulan lohikäärmeeltä. Olisit vahvempi minua, niin vahva, että minäkin vahvistuisin ja sinä saisit sirpaleet koottua kasaan minun heiveröiseksi hahmokseni.
Haluaisin käpertyä syliisi, nukahtaa vartalo vartaloa vasten hengitykset tasatahdissa. Haluaisin antaa sinun levittää lämpöäsi minun sisälleni ja sydämeeni saakka, uskotella minulle etten ole yksin ja kuiskia kauniita sanoja korvaani. Silittää takkuista tukkaa ja antaa minun nukahtaa edes yhden kerran tunteeseen, että olen turvassa.

Pelko

Apua apua
Apua tunnen elämän lähestyvän
Kun haluan vain kuolla
(Marilyn Monroe)

Pelkään. Pantterit hiipivät pimeydessä pehmein tassuin, kynnet vielä sisään vedettyinä. Odottavat oikeaa hetkeä, hetkeä, jolloin olen sulkenut silmäni enkä osaa odottaa, hetkeä, jolloin kukaan ei näe eikä kuule kun ne raatelevat minut riekaleiksi, ne vähät ehjät osat jotka minusta on enää jäljellä.
Toistan itseäni, tiedän. Pelkään, pelkään, pelkään, aina minä pelkään ja kirjoitan pelosta. Jos olisin intiaani, olisi nimeni todennäköisesti Hän-joka-pelkää-kaikkea. Pelko kulkee kintereilläni aina, on kulkenut aina, siitä saakka kun synnyin, ehkä aikaisemminkin. Enkä kohtuun asti kulkeutui kuusitoistakesäisen äitini kauhu kasvavasta vatsasta ja elämästä sen alla, pelko pienistä jaloista ja käsistä jotka olivat alkaneet tunkeutua toiseen elämään. Ehkä pelko on se perintö, jonka äitini minulle antoi.
Olen pelännyt kaikkea: varjoja ja valoa, pimeässä henkiin herääviä leluja, kuristajakäärmeitä, kilpikonnia, asteroidia, joka törmää taloomme ja tappaa kaikki, sitä, että olen kuolevainen ja sitä, etten kuole, ihmisiä ja yksinäisyyttä, huutoa ja hiljaisuutta, kirjaa jonka kannesta suuri silmä ei anna minun nukahtaa, unta ja unettomuutta, taikarituaaleja, jotka on tehtävä, tai muuten tapahtuu jotain käsittämättömän kamalaa, halauksia ja hylkäyksiä, muistoja, jotka haluaisin unohtaa ja jotka ovat unohtuneet, siniharmaata merta, jonka syliin haluaisin kuitenkin sukeltaa, suklaarasioita ja salmiakkipusseja, terapeutteja, joita tarvitsen, teriä, joilla kuitenkin kosketan omaa ihoani, päivystyspoliklinikoita, hoitajia jotka eivät hymyile, hissejä ja hyttejä, aukinaisia ja suljettuja ikkunoita, kyyneleitä ja kyynelettömyyttä, elämää ja kuolemaa… Listani on loputon. Pieni tyttö joka pelkää, se minä olen ollut ja olen edelleen. Milloin minä kasvan aikuiseksi? Aikuisethan eivät pelkää mitään, eiväthän?
Tänään pelkäsin tavanomaistakin enemmän, uloskirjoitusuhan alla. Viikonloppuna, jolloin minun piti olla kiltti tyttö, löysin itseni Marian päivystyksestä (jota - sivumennen sanoen - pelkään). Alkoholia ja lääkkeitä, lääkärin tuimat silmät lasien takaa. Täällä minä kuitenkin yhä olen, ihanan omahoitajani siipien suojassa, mutta minulta karsitaan kaikki, keino keinolta. Mitä minusta jää jäljelle, kun sotkuiset selviytymisstrategiani riisutaan yltäni?
Viiltämättä olen ollut kohta kuukauden, ja aion ollakin, silloin tällöin kaipaan metallin kylmyyttä lämpimälle iholle, mutta kohta unohdan koko asian. Korkeille kallioille kiipeilemään ja jäille liukastelemaan olen liian loppu, ei konstailua eikä kikkailua. Olen uinut avantouintini ja ollut autokolareissani, ei enää. Yliannostus – en minä kuolla halua, en enää, en nyt enkä toivon mukaan kohtakaan, enää koskaankaan, haluan vain siirtää sietämättömän kipuni sisältä ulos.
Alkoholia ja lääkkeitä, sille he laittavat pisteen perään. Olen pelannut kaikki korttini, ei auta kuin alistua. Alkoholisti, en sentään, mutta sekakäyttäjä, kyllä. Yksikin kerta ja uloskirjoitus. Eikä minulla ole varaa enää yhteenkään uloskirjoitukseen, minä tarvitsen näitä tylyn steriilejä sairaalaseiniä suojelemaan minun hauraita perhosensiipiäni tuulelta ja sateelta, jotka piiskaavat maata ja heittelevät hattuja herrojen päästä.
Olen alasti. Minulla ei ole enää mitään. Te, minun rakkaani, nämä, minun sanani, nuo, muiden sanat, tanssisalin turva, mutta mikään niistä ei asu minun sisälläni, yksikään ei voi olla aina. Sisältä olen paljas, mustaa tappavanturvallista kerrosta on taas karsittu, tuhka pölähtelee ja yskin sitä ulos. Mitä minä teen? Mitä helvettiä minä teen?
Syömishäiriötä he sietävät, tämä ei ole syömishäiriöyksikkö, sanotaan, ja annetaan ihmisten uida oireissaan. Se voisi olla minun epätoivoinen viimeinen oljenkorteni, avunhuutoni eksyksissä metsän siimeksessä. Mitä vaihtoehtoja minulla olisi? Aina on anoreksia, ihana iloinen anoreksia (tämän oli tarkoitus olla ironiaa), joka on joka hetki valmis ottamaan vastaan, avaamaan sylinsä ja salaisuutensa ja toivottamaan minut tervetulleeksi. Tervetulleeksi takaisin Helvettiin, miksi hitossa minä sinne menisin? Kaksi vuotta alas viemäristä, olisinko enää valmis uhraamaan elämäni anoreksian alttarille? En. En olisi.
On liikaa kaikkea arvokasta, liikaa ihmisiä, joista on pidettävä huolta, liikaa rakkautta, liikaa aarteita, joista en enää halua päästää irti. Mitä se enää edes olisi, antaisi? Minä kutistuisin ja kurtistuisin, ei mitään uutta, Tahitin kukka surkastuisi sateettomuuteen, ei mitään uutta, juonteet hymyhuulten ympärillä, ei mitään uutta, kylkiluut paperi-ihon alla ja siniveriset suonet käsissä jaloissa, ei mitään uutta. Olen kokenut jo kaiken. En halua enää sulkeutua kullalla koristeltuun sarkofagiin, joka olen minä itse. Hyvää yötä ja hyvästi.
En ole myöskään innostunut kääntymään entisten aikojen anoreksiauskostani bulimikoksi, ortorektikoksi tai BED-potilaaksi. Ei kiitos, kieltäydyn ja tarjoilija vie tarjottimensa takahuoneeseen. Kalmaiset kädet kurkottelevat kohti, mutta olen oppinut olemaan ovelampi, kiemurtelen irti sen otteesta ja läimäytän sitä molemmille poskille. Sille ei kannata olla lempeä, ei se ymmärrä ystävällisyyttä. Se katoaa kovin ottein.
Vaihtoehtoni ovat vähissä. Pelkään. Pelottaa. Haluaisin käpertyä pieneksi palloiksi jonkun kainaloon, haluaisin jonkun silittämään mustaa tukkatakkua ja istumaan sängynlaidalle, haluaisin jonkun kietomaan kätensä ympärilleni ja auttamaan minut uneen, hengittämään kanssani samaan tahtiin ja pitämään painajaiset poissa, herättämään minut aamulla hymyyn ja halaukseen ja kulkemaan koko päivän kanssani. Kaipaan. Kaipaan kaikkea, mitä pelkään. Kumpi koira voittaa, musta vai valkoinen?

Kultakutrilleni, pour ma cherie

Joka päivä katoat kauemmaksi, joka päivä haalenet haamuksi siitä, mitä olet joskus ollut. Liu`ut ulottuviltani, katoat omaan kuolemanspiraaliisi. Yritän ojentaa sinulle käteni, arpisen, mutta välittävän, yritän tarttua kädestäsi kiinni ja sulkea sinut tiukkaan syleilyyn, pitää sinusta huolta kuin pienestä lapsesta ja olla välillä kuin vahtikoira, mutta minä en voi pelastaa sinua. Minä olen tässä, aivan kätesi ulottuvilla, aina ja ikuisesti, eikä tämä ole pelkkää sanahelinää, sillä minä rakastan sinua, mutta ainoa, joka sinut, Kultakutrini, todella voi pelastaa, olet sinä itse.
Olet minulle niin rakas, rakas pikkusisareni, kaunis Arielini, uskomattomista asioista läpi mennyt Clarissani. Jos sinä katoat, jos en jonain päivänä enää saa silittää kultatukkaa ja katsella iloisesti keikkuvia kiharoita, lukea ilon ja surun sanoja silmistäsi ja kulkea käsi kädessä kanssasi kadulla, loikoilla milloin missäkin ainoastaan irtokarkkipussi meitä erottamassa, peitellä sinua huvittavan lammaspeittosi alle ja varjella untasi - jonka tiedän olevan täynnä tuskaa ja pimeää pelkoa -, kuulla ääntäsi puhelimen luurista, oli se sitten miten väsynyt vain, kuiskata korvaasi salaisuuksiani ja kuunnella sinun – jos, en tiedä mitä teen. Jos sinä katoat, irtoaa minusta taas kerran pala pois, lasiin tulee uusi siru, jota kukaan muu ei voi korjata.
Olisi taas niin paljon helpompaa ajatella: jos ei luottaisi ihmisiin, ei koskaan joutuisi kipuilemaan, kun ne katoavat. Ethän sinä hylkää minua, sisko? Minä pyydän sinulta mitä kauneimmin, kukkapuska kädessäni, minä rukoilen sinua polvillani, minä huudan sinulle ääni ärtyneenä huolesta ja kauhukuvista. En koskaan tiedä, milloin näen sinut seuraavan kerran vai näenkö enää ikinä ollenkaan.
Sinä olit sillonkin surullinen, aivan kuten minäkin, kun meidän tiemme kohtasivat. Mutta silti, kaiken keskellä, sinä jaksoit yhä yrittää, sinä et ollut antanut periksi. Taistelit. Minne se tyttö katosi, joka nauroi kyyneleet silmissä, joka seisoi keskellä käytävää ja kuiskasi suurimman salaisuutensa ventovieraalle, jonka kanssa söimme mustekaloja, ässämiksejä ja vaaleanpunaisia sydämiä isoista pusseistamme, jonka syliin sain ryöpsähtää ja joka sai ryöpsähtää minun syliini kaikkine huolineen ja murheineen, joka sai miesten päät pyörälle (okei, saat edelleen, mutta se kupliva ilo on kateissa), tyttö jonka uskomattoman taitavia tekstejä lukiessani kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, tyttö, joka oli niin rohkea, että teki niitä asioita, joita pelkäsi eniten maailmassa.
Muistatko, kun istuimme iltahämärässä huoneessasi nukkumaanmenoajan mentyä ajat sitten ohi, kerroimme toisillemme tarinoitamme ja puristimme käsiämme yhteen. Luimme toistemme ajatukset, koska ajattelimme niin samoin. Muistatko, kun painoin suukon otsallesi, silitin kurittomia kiharoita ja sammutin valot, hiipien itse huoneeseeni yökön huomaamatta. Aamulla me katsoimme toisiamme ja vaihdoimme äänettömät kuulumiset. Sinä ilmestyit minun elämääni ja rikastit sitä enemmän kuin kullassa ja koruissa mitata voi.
Enää en osaa ajatella elämää ilman sinua siskonani. Kuitenkin pelkään pahinta, olen kuin äitisi ja soittelen perääsi, kysyn missä olet ja mitä teet, en saa öisin unta kun en saa selkoa sinun suunnitelmistasi. En kestä katsoa, kun katoat, sinä tiedät rajan, jonka olet kohta ylittänyt, ja minun on suljettava omia silmiäni kestääkseni katsoa sinun surullistakin surullisempia kauriinsilmiäsi, joiden ympärille musta kajal on levinnyt. Me olemme niin huteria molemmat, ja sinun, kultaseni, kipusi on minunkin kipuani, sillä me olemme siskoja. Et voi luvata mitään, minä tiedän, enkä voi itsekään, mutta kunpa edes yrittäisit ylös. Me olemme kaikki täällä sinua varten. Anna meidän auttaa. Yhdessä me selviämme. Älä jää yksin ja ota kolmea karhua kavereiksesi (ks. alempi teksti). Ilman sinua – kuka tietää missä minä olisin.
Olet tuonut niin paljon ilonpilkahduksia nyt niin mustaan elämääni. Kun heittäydyimme holtittomasti kahisevaan kasaan nauravia syksynlehtiä, kun tanssimme itsemme pyörryksiin jalkaparkasi kipeinä korkokengissäni, kun itkimme toistemme syleissä suljetulla osastolla. Ettemme jaksa elää, ettemme jaksa eteenpäin. Mutta sinun on jaksettava. Niin kauan kuin kaksi jaksaa, on yhdelle kaksi kannattelijaa. Ja meitä on kolme, kolme siskoa. Ja minä olen helvetin huolissani sinusta. Vastaat viesteihi hitaasti hitaasti, yhä harvemmin saan soitettua sinulle niin, että vastaisit, et ole jättänyt minulle kommentin kommenttia aikoihin, me emme ole nähneet koko viikkoon, kun tähän asti olemme nähneet joka päivä, meuhkaneet ja nauraneet surujamme pois. Minulla on ikävä sinua.
Pelkään, miten syvällä merenpohjassa oletkaan, Arielini. Muista: sinulla on pyrstö. Ui. Ui, räpiköi, räpistele pintaan ja minä heitän sinulle pelastusrenkaan. Voi kun osaisin auttaa.
Voin vain pyytää: pysy äläkä jätä minua yksin. Sinun käsissäsi on, mitä sinä teet. Uhraatko sinä kaiken helvetille, jonka tulessa olet jo palanut, vai tuletko sinä takaisin. Jos et kohta käänny, et enää voi kääntyä ja sinä tiedät sen. Minä en ole vihainen, olen äärimmäisen surullinen, kyyneleet kihoavat silmäkulmiini, olen poissa tolaltani puolestasi. En saa unta, kun en tiedä, missä olet ja miten voit.
Siskopieni, tule takaisin.

Kultakutri ja kolme karhua

Omalle rakastakin rakkaammalle Kultakutrilleni, jonka sydän on silkkaa kultaa. Kunpa ymmärtäisit oman arvosi.

Olipa kerran Kultakutri ja kolme karhua. Kultakutri, jolla oli suuret siniharmaat silmät ja hurmaava hymy, kulki metsän siimeksessä auringon kullatessa vaaleaa kiharapehkoa. Hän käveli syvemmälle metsään kuin oli koskaan aikaisemmin kävellyt. Yhtäkkiä Kultakutri saapui aukiolle, jonka keskellä oli viehättävä, metsänvihreä mökki. Kultakutri oli kaikesta kävelystä väsynyt, joten hän päätti koputtaa ovelle ja pyytää leposijaa talosta, joka näytti ulkoapäin niin herttaiselta.
Kultakutri koputti kolme kertaa. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan ovea. Niinpä Kultakutrimme, joka oli, sanotaanko, sangen omapäinen tyttö, päätti kokeilla, aukeaisiko ovenripa. Ovea ei ollut lukittu ja niin hän astui sisään satutaloon, jonka jokainen seinä oli värjätty auringonlaskun väriseksi ja huonekalut päällystetty silkillä ja sametilla. Kultakutri ihastui ikihyviksi.
Kultakutrin vatsa kurni. Niinpä hän etsi keittiön, pienen suloisen sopen, jossa piparkakkukuvioiselle pöydälle oli katettu kolme kulhollista höyryävän herkullista puuroa. Hän ojensi kätensä ja maistoi tuota makua pienimmästä kulhosta. Nälissään Kultakutri söi koko kulhollisen ennen kuin hän jatkoi tutkimusmatkaansa talossa.
Olohuone oli sievä ja kalusteet siroja. Keskellä huonetta oli kolme tuolia, jotaka erottuivat omituisuudellaan muusta sisustuksesta. Kultakutri istahti kolmesta tuolista keskimmäiselle. Hän ihmetteli hieman, miksi niin kauniissa talossa tuolit oli maalattu niin tummilla sävyillä: pienin oli musta, keskikokoinen myrskyävä sekoitus myrkynvihreää ja violettia ja suurin hailakan harmaa. Hän oli kuitenkin liian utelias näkemään lopun talon eikä jäänyt miettimään kummallisia värivalintoja.
Makuuhuoneen raskaat verhot olivat kiinni. Omituista, Kultakutri ajatteli, aivan kuin talo rumenisi sitä myötä, mitä syvemmälle sen sisään menen. Tässäkin huoneessa kaikkea oli kolme. Vasemmanpuoleinen sänky oli kova ja kivinen laveri, keskimmäinen sekoitus kahta reunimmaista ja oikeanpuoleinen kömpelö sairaalasänky, jota peitti paksu, mustaakin mustempi peitto. Omituisinta olivat taulut, jotka roikkuivat kunkin sängyn yläpuolella. Vasemmanpuoleisessa sängyssä nukkuva sai katsella karmeita, kuihtuneita kasvoja, joiden suu oli jähmettynyt ikään kuin äänettömään huutoon; keskimmäisen sängyn yläpuolella roikkui mustavalkoinen valokuva yhä vielä lämmintä ja sykkivää sydäntä ulos oksentavasta nuoresta naisesta; reunimmaisen sängyn ylle oli ripustettu pelkkä musta paperi, joka tuntui imevän kaiken valon koko huoneesta. Kuvat alkoivat kammottaa Kultakutria ja tämä säpsähti ylös istualtaan – hän oli istahtanut suurimmalle sängylle – kuullessaan oven käyvän. Kauhuissaan Kultakutrimme kömpi vaatekomeroon ja sulki siellä silmänsä sikkaralle.
Alakerrassa sisään asteli kolme karhua suuruusjärjestyksessä. Jonoa johti suurensuuri mustakarhu, jonka silmissä ei näyttänyt olevan elämää ollenkaan; tätä seurasi harmaakarhu; ja viimeisenä muttei vähäisimpänä hännänhuippua piti pikkukarhu, pienikokoinen, mutta sitäkin ovelampi otus. Omituisinta tässä pienessä olennossa oli se ettei se näyttänyt olevan minkään värinen: kuin valheet värit osuivat valon ja varjon leikkiessä sen turkkiin tehden siitä milloin minkäkin värisen. Kaiken lisäksi pikkukarhu oli luurangon laiha.
”Kuka on syönyt puuroni?”, pikkukarhu kiljaisi kimakasti. ”Kuka on tullut taloomme”, se lisäsi mairea hymy liukkailla huulillaan, ”kenet meillä on kunnia saada vieraaksemme”, se kirskahti teräksenterävien hampaidensa lomasta ja kaikki kolme karhua purskahtivat kammottavasti kaikuvaan naurunremakkaan. Kultakutri piilopaikassaan pelkäsi entistä enemmän. Hän oli jo alkanut aistia, kuinka hänen ihonsa oli alkanut ohentua, kultaiset kiharat irrota tukkoina hänen käsiinsä ja posket painua lommolle.
Karhut kulkivat kohti olohuonetta. ”Kuka on istunut tuolissani?”, köhisi kähisten ja rähisten keskimmäinen, harmaakarhu, jonka ikenet vuosivat verta ja suupielistä roikkui etovaa limaa. Samaan aikaan Kultakutrin kurkkuun alkoi koskea ja luulen, että hän pyörtyikin pieneksi hetkeksi. ”Odottaako joku meitä makuuhuoneessamme?”, karhut kolistelivat ylös kierreportaita.
”Kuka on nukkunut sängyssäni?”, jyrähti suuri mustakarhu sokeat silmät villisti kuopissaan pyörien. Kaapissaan Kultakutri yritti pitää pelkoa poissa ja ajatella iloisia asioita, mutta hän ymmärsi, ettei saanut kiinni enää yhdestäkään. Kauhut ja kurjuudet olivat täyttäneet hänen mielensä sinä samaisena hetkenä, kun karhut olivat astuneet huoneeseen. Karhut kohottivat kuononsa ja nuuskivat ilmaa. ”Tuolla!”, kiero pikkukarhu kiljaisi ja osoitti vaatekaappia, jonne Kultakutri oli käpertynyt kerälle.
Isokarhu riuhtaisi kaapin oven irti. Kaikkien karhujen katseet kohdistuivat eksyneeseen, kaukana kotoa olevaa tyttöön, jonka viimeiset kultaiset kiharat koukeroituivat tämän selkää pitkin.
Painoiko Kultakutri päänsä ja alistui, unohti oman arvonsa ja kärsi karhujen kidutuksen? Vai kohottiko hän katseensa, katsoi kaikkia kolmea rohkeasti suoraan silmiin ja sanoi: minä lähden nyt. En tiedä, mitä olette minulle tehneet, mutta tänne en jää. Menen takaisin sinne mistä tulin tai ehkä etsin uuden paikan, joka on parempi kuin yksikään, jossa olen tähän asti ollut.” Taisteliko Kultakutri, kamppasiko ison kömpelön karhun, huijasi tyhmää keskimmäistä karhua katsomaan ikkunasta ulos, kun hän kiiruhti alas portaita ja kiristikö hän pienen mutta sitäkin sinnikkäämmän pikkukarhun kannoiltaan? Antoiko hän karhujen ottaa itsensä ikuiseksi vangikseen vai pääsikö hän pakenemaan? Sitä ei tämä tarina kerro.

Kuvastin ei kerro

Karkaista kierre
kuolemanspiraali
Kääntää selkänsä
maailman kauneimmalle valheelle
Sulkea silmänsä
sen näyttämiltä kuvilta
Kääntää korvansa
sen houkuttelevilta kuiskauksilta
koska on tiedettävä,
on tiedettävä
ettei mikään ole totta todellista
että kaikki on harhaa, huijausta
heijastus peilissä
joka katoaa
jonka kuvajaiseen
sinä katoat.

Minä en aio kadota. Taistelen tämän taistelun, jossa olen luisunut taas taaksepäin, loppuun asti, niin kauan kunnes olen voittaja ja saan palkinnoksi oman elämäni.

Vilete

Tiistai 11.11.

En halua herätä, en tulla unimaailmastani takaisin tähän todellisuuteen. Koko yön ovat unet väreilleet vartaloni läpi, herättäen minut milloin hiestä märkänä, milloin vilusta väristen. Unet, ystäväni, unet, viholliseni. Ne, joita ei voi paeta, joilla on oma mieli ja kieli, mutta ne, jotka myös antavat unohduksen, armahtavat ja ottavat säröilevään syliinsä. Kädet eivät irrota otettaan minusta ennen kuin tuikeailmeinen hoitaja tulee ja kiskoo minut keittiöön. Kello on viisitoista yli kahdeksan. Mikä katastrofi. Aamiaisaika. Aamulääkeaika.
Pureskelen paahtoleipää peläten menneitä päiviä, peläten tulevia päiviä, peläten tätä päivää. Vaivun takaisin vuoteeseen, nukun, nukun, nukun, pakenen taas piiloon tosielämää. Unet ovat ystävällisiä, vaikka aika ajoin ne näyttävätkin näkyjä, joita en haluaisi nähdä. Kun ne kertovat minulle omalla kielellään asioita, joita en haluaisi kuulla, haluaisin herätä, mutta silloin on jo liian myöhäistä irrottautua niiden liukkaasta otteesta.
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Kuinka monta kertaa kirjoittaisin tuon sanan, jotta kirjaimet riittäisivät kertomaan kaiken? Palleaa puristaa, haukon taas henkeä, en haluaisi olla ja avata silmiäni taas kerran tähän savusumuun, taas kerran tähän pimeyteen keskellä kirkasta päivää.
Kilttinä tyttönä lapon lautaselleni keon riisiä ja kanakastiketta, ihan hyvää, kaadan kaksi lasia maitoa, ihan hyvää, lusikoin kiisseliä kulhosta, ihan hyvää. Kiitos, ruoka oli hyvää, kiitän keittiötätiä, jolla on pyöreät silmälasit, koska niin kuuluu tehdä. Ja kävelen suoraan ensimmäiseen silmiini osuvaan vessaan, kumarrun ja hokkuspokkus! Kaikki on kateissa.
Ärsyttävän steriilin valkoiset seinät kaatuvat päälle. Kylpyhuoneen lattia on ihoa vasten viileä, laattalattia hohkaa kylmyyttä. Päässä pyörii, miksi tein sen taas? Haluaisin tappaa itseni katumuksesta. Hapuilen nenäliinaa farkkujen taskusta ja värisen tärisen. Hetkeksi helpottaa, kunnes se iskee taas kahta kauheammalla voimalla, lyö minut takaisin lattialle, jolta yritän vähin voimin nousta ylös. Häpeän huntu painaa päätäni alas, kun livahdan käytävään ja kävelen poispäin kanakastikkeesta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä olekaan, eihän? Ole kiltti ja sano: ei, ei mitään, ole ihan rauhassa vain, kaikki on hyvin. Mutta ei, mikään ei ole hyvin. Ei mikään.

Psykologin ystävälliset silmät tuikkivat pöydän toiselta pöydältä. Jalat kädet kippurassa, pienenä pallona, mustan tukan taakse piiloutuneena, minä en liikahdakaan, en sano sanaakaan. Tänään taitaa olla aika huono päivä. Ja kiltin katseen alla minä ryöpsähdän, pato purkautuu ja kaikki purskahtaa ulos ennen kuin ehdin edes ajatella. Kotilomalla… Meillä oli illanvietto… Muutama tuttu… Me kaksi jatkoimme jonnekin… Hän silitti hiuksiani… Minä halusin vain hyväksyntää… Halveksivat katseet, inhoava ilme silmänpohjissa… Psykologi kuuntelee ilmeenkään värähtämättä ja antaa minun painaa pääni polviin, valahtaa tuhat kertaa pöydänpinnalle ja todeta, ei tästä tule mitään, ei tästä voi puhua… Ja hän kysyy ja kysyy ja kun en osaa tai uskalla vastata, kysyy toisella tavalla. Hetken hengitän.
Sulkiessani oven takanani tiedän jonkun tietävän. Koputan kanslian ovelle ja kuiskaan käheällä kurkulla tarvittavaa, sanon hajoan en kestä kasassa hajoan hajoan, herttainen hoitaja tuo minulle temestan keltaisessa kipossa ja avaa keskusteluhuoneen oven. Sanon: itkisin jos osaisin, mutten enää osaa. Ei ole mitään kauheampaa kuin se, etti osaa itkeä. Kaikki on samaa sumua, harmaata, harmaata. Mitään ei saa ulos, kaikki möyrii mustana möykkynä mahanpohjassa ja lamauttaa liikkeet, eivät jää kuin unet. En tiedä, ymmärtääkö hoitaja, mutta hän on siinä, hän kuuntelee ja hymyilee herttaista hymyään. Hymy katkeaa, kun hän avaa suunsa: sun olisi varmaankin nyt viisainta jäädä tänne osastolle turvaan.

Lähetä, viesti välittyy kahdelle ihanalle ihmiselle, jotka ehkä juuri sillä hetkellä istuvat luennolla tai lukevat tenttikirjaa, jota minunkin kuuluisi lukea. (Kiitos teille ymmärtämyksestä ja kärsivällisyydestä kanssani, L ja O ja kaikki muut) En ole kuitenkaan vielä valmis. Yliopisto, liian suuri sana nyt niin pienelle minulle, kantamattomalle kestokyvylle. Omatunto hakkaa vasaralla vartaloa sisältäpäin ja syyllisyys pistelee piikkejä lihaani. Perun. Mutten vielä pysty, en pysty katsomaan heitä silmiin ja antamaan heidän nähdä minut. Ja tänään, tänään olen niin tavallistakin enemmän sekaisin, etten uskalla astua askeltakaan osaston ovien ulkopuolelle. En halua heidän näkevän minua tällaisena, ihmisrauniona, joka romahtelee keskelle käytäviä. En tiedä, mitä he minusta ajattelevat, ehkä, että hän oli liian heikko tähän, ehkä, että hän on umpihullu.
Jos istuisin eduskunnassa, haluaisin läpi yhden lakiehdotuksen. Jokaisen Suomen kansalaisen on iästä riippumatta luettava kerran elämässään Paulo Coelhon teos Veronika päättää kuolla. Ehkä ihmiset sitten ymmärtäisivät, miten hullu maailma on ja miten turvallista on olla hullu, omistaa diagnoosi tai kaksi tai kolmekin, asua psykiatrisella kokovuorokausiosastolla. Niin moni valitsi Vileten, niin moni joka halusi olla oma itsensä eikä enää kovettaa itseään kovemmaksi kuin hullujenhuonetta ympäröineet muurit.
Miten paljon epäluuloja, miten paljon odotuksia, miten paljon kaikkea, mitä kuuluu tehdä ja olla, koska niin on aina kuulunut tehdä ja olla – en edelleenkään ymmärrä, miten te kaikki kestätte sen. Miten ette huuda: haluan ulos tästä roolista! Riisukaa tämä minut tukahduttava puku päältäni! Miten ette itke sitä, ettette saa itkeä. Miten ette naura sille, kuinka smokkipukuiset herrat salkut käsissään kiirehtivät bisnestapaamisesta toiseen. Aivan kuin maailmassa ei olisi muuta!, minä ajattelen. Mutta maailman mielestä ei ole, on vain raha, on vain opintopisteet, on vain omaisuus, on vain suoritukset, on vain kaikki se, mitä ihminen elämässään saa aikaan. Entä minne unohtui se, kuka se ihminen, joka kirjoitti yhdeksän ällää, väitteli tohtoriksi ennätysajaksi ja niitti mainetta ja kunniaa, oikeasti oli?
Minä en halua olla tutkinto, minä haluan tutkinnon. Minä en halua olla tuhat euroa tilillä, haluan tuhat euroa tilille. Minä en halua olla kattohuoneisto, haluan kattohuoneiston. Haluan saada vihdoin ja vihdoin oppia olemaan minä, kääntää menneisyydelle selkäni ja astua omaan elämääni. Jos arvokkaat kuukaudet kuluvat taas ohi, jos menetän opintotukeni, jos ihmiset katsovat minua kummeksuen - tiedättekö, minä en jaksa enää välittää.
En ole enää se kympin tyttö, minä olen murtautunut ulos roolistani ja karistan sen rippeitä harteiltani joka teollani, sanallani, hetkellä, jonka elän.

Lukekaa ennen kuin luette

Olen niin, niin pahoillani, te jotka minut tunnette, että tekstini on tällaista. En saa siihen nyt valoa, se vuotaa nyt mustaakin mustempaa mustetta. Älkää lukeko eteenpäin älkääkä enää ollenkaan, jos ette kestä; älkää lukeko, jos ette halua kuulla rikkonaisista ranteista ja sormista kurkussa, päivistä peiton alla ja yksinäisyydestä, joka kuristaa käärmeen lailla kurkkua. Haluaisin olla parempi, haluaisin olla hyvä ja voida olla teille hyvä, mutten osaa nyt muuta. Minun on kuitenkin kirjoitettava, se pitää minut hengissä ja jos lopetan sen, hylkään sanat, katoan kokonaan. Minun on pakko kirjoittaa, en voi lopettaa sitä, vaikken osaakaan nyt kirjoittaa kauniisti, en niin, että teille kaikille tulisi teksteistäni hyvä mieli ja hymyilisitte itseksenne. Olen niin sirpaleina ja kävelen omien lasinsirujeni päällä paljain varpain.

Elämä kateissa

Se, joka joskus oli suussasulavaa suklaamoussea, lilluu limaisena vaahtona vedessä. Yskin ja niistän nenää, inhottavaa, etovaa. Kuitenkin teen sen taas ja taas ja taas kunnes suklaamoussemöykky saa seurakseen salmiakin ja vaahtokarkkien repaleisia riekaleita. Kaikki ulkona, kerrankin. Kaikki kadoksissa, taas kerran. Koko elämä.
Katoavan hetken ajan olen puhdas ja lika lilluu vessanpöntössä, vedän vessan ja kaikki katoaa. Silti tunkkainen tahmeus tuntuu yhä kaikkialla, sietämätön ahdistus syö sisuskaluja, siinä meni maksa, siinä munuaiset, siinä ehkä sappikivet. Sydän hakkaa hakkaa huutaen haluten ulos.
Puen takin päälle, karvakauluksisen, pujotan ironiseksi alkaneen Hello Kitty-pipon päähän ja heitän hopeisen kassini olalleni. Lähden ulos ilman meikkiä, ilman mitään, olen liian väsynyt välittämään, liian uupunut olemaan kaunis. En edes halua olla, en nyt, minä olen ruma ja likainen, pyöreä pikku possu, niin kamala ettei minuun voi kukaan koskea. Oksennuksen lemu leijuu ympärilläni, puren purkkaa muttei se auta. Paras pysyä kaukana kaikista, ihmisiä inhottaa, ymmärrän.
F 50.0, anoreksia nervosa (laihuushäiriö), toipumassa. Viimeisin syömishäiriödiagnoosini, jonka spesiaalipsykiatrini kesällä kirjoitti. En halua sitä takaisin, miksi se tulee? Se ei ikinä kysy lupaa, soita ovikelloa ja odota, että avaisin sille oven ja toivottaisin tervetulleeksi teelle; sillä on omat avaimet, joita se kääntelee vääntelee lukossa kun sitä huvittaa. Pysyisit poissa, minulla on muitakin ongelmia, sinusta ei tule enää minulle mitään, et ole kuin säälittävä iilimato, joka yrittää imeä uhristaan elämän ja ilon. Minä en aio enää antaa elämääni, jonka melkein menetin, enää ikinä sinun käsiisi.
Sairaalan ovi sulkeutuu, juoksen Oopperalle niin kovaa kuin jalat jaksavat. Ja kun minä juoksen, en hölkkäile hissuksiin niin kuin sunnuntailenkkeilijät, joista yhden ohitan vahingonilo vilkahtaen, ei, minä juoksen kovaa, kovaa, kovaa, syöksyn eteenpäin kuin tuulenpyörre kunnes jalkani lyövät loukkua ja sydämeni pomppii paikoillaan. En minä osaa tehdä mitään siltä väliltä, on joko tai, musta tai valkoinen.
Ruuhkaisessa ratikassa häpeän homssaantunutta olemustani, meikittömiä kasvojani, takkuista tukkaani, joka tulvii pehmeän punaisen pipon alta mustana pörrönä, likaisia farkkujani ja kuraisia tennareitani. Käännän katseeni ulos ikkunasta, selkäni kanssamatkustajille ja rukoilen, vaikken usko jumalaan, ettei kukaan arvaa pientä likaista salaisuuttani.
Jään pois pari pysäkkiä aiemmin ja juoksen taas, juoksen ulos loppuja siitä mitä on jäljellä, ikävöin taas itkua mutta kyyneleet pysyvät kaukana. Myrskyää, tuuli pauhaa pasuunoineen, sade kastelee tukkaa ja kähertää sen kiharalle. Juoksuni on hengitystähalkovaa ja hakkaavaa, tennarit takovat jalanjälkiä pisaroiden piiskaamaan asvalttiin. Tuulee, ja minä yhdyn tuuleen tanssien sen mukana kieppuen ja pyörien kuin syksynlehdet, joilla puuskat leikittelevät.

Enkeli halaa minua, mutta minä olen jäykkä ja jähmeä, kaikkea muuta mitä yleensä olen. En voi valehdella Enkelille, hän on ainoa, joka arvaa aina, näkee kertomattomat tarinat silmistäni. Ja niin minä lyyhistyn lattialle, anelen anteeksi, anteeksi että olen niin heikko, anteeksi. Enkeli arvaa ja sanoo: taistelussa menetetään aina muutamia sotureita, mutta silti voi voittaa. Ei ole olennaista, kaatuuko; olennaisempaa on se, nouseeko ylös vai ei. Taistele.”
Hän silittää sateesta tahmeaa tukkaani ja halaa minua, minua saastaista sotkuista olentoa. En ymmärrä edelleenkään miten hän jaksaa ja kestää minua, joka epäonnistun aina. Minua, entistä anorektikkoa, minua, kurkkuun porautuvia kämmeniä, minua, jalatkatkaisevaa juoksua, minua, vanhoja ja uusia viiltoja käsivarsissa, minua, ambulansseja ja ensiapua, minua, liian monia liian nopeasti nieltyjä pikku pillereitä, minua, hillittömiä raivokohtauksia, minua, yhtä hervottomia itkunpuuskia ja toisaalta mykkää hiljaisuutta, minua, halpaa huoraa, joka myy itsensä hetkestä hyväksyntää, minua, joka petän kaikki periaatteeni, minua, joka erehdyn ja eksyn ja etsin taas jotain, mistä en tiedä mitä. Minua joka olen yhtä sekasotkua, epäonnistumisia ja erheitä, minua jonka ei kuulunut koskaan syntyä, minua joka syöksyn aina hänen syliinsä ja itken onnettomuuttani.
Kiitos, Enkelini, kun olit ja minä sain olla, kiitos appelsiinimehusta, kiitos sanoista joita sanoit, kiitos hiljaisuudesta jolla annoit tilaa minun kertomukselleni. Kiitos kun annoit minun olla siinä, et tuominnut, et hylännyt etkä halveksinut, kuuntelit vain ja annoit minun käpertyä syliisi pienen lapsen lailla. Kiitos kun olet olemassa, ilman sinua minä en olisi.

Etsin jotain enkä tiedä mitä. He sanovat sen, lääkärit, he sanovat sen, hoitajat, he sanovat sen, ystävät. Mutta minä en kuule ennen kuin itse kuuntelen. Minun on etsittävä niin kauan kunnes itse löydän vastauksen, en voi ottaa sitä vastaan valmiiksi tarjoiltuna tai muuten se ei ole minun vastaukseni. Etsin ehkä vääristä suunnista, etelästä, kun pitäisi olla idässä, mutta minun on otettava omat harha-askeleeni palatakseni takaisin tielleni. Minusta puuttuu aina pala, on aina puuttunut, ja se pala minun on löydettävä ja liimattava paikoilleen parantuakseni, vihdoin ja viimein, hyvästelläkseni tämän helvetin. Kuka kertoisi, kuka minä olen ja minne minä olen matkalla?

Barbie girl

I'm a Barbie girl in the Barbie world
Life in plastic, it's fantastic
You can brush my hair, undress me everywhere
Imagination, life is your creation

Täytekakkua, hilpeää kuplintaa kikatuksena kaikkialla, me kaikki kolme kauniina valokuvissa, jotka tulevat kertomaan viehättävän valheellista kieltään kuvien katselijoille. Me olimme nuoria ja oi, niin kauniita, minun Odileksi Odettesta L`oreal Parisilla kahdessakymmenessä minuutissa muuttunut Enkelini, minun pelon taka-alalle työntänyt Kultakutrini, minä itse rajut rajaukset ja hopeahile silmieni surua naamioimassa. Nuoret, kauniit ja sanoinkuvaamattoman surulliset, kaikilla musta möykky mahanpohjassa. Mutta me kaikki myös teatterikorkean tasoisia näyttelijöitä, mestarihuijareita minimekoissaan.

Hi Barbie!
- Hi Ken!
- You wanna go for a ride?
- Sure, Ken!
- Jump in!
- Ha ha ha ha!

Savuinen tanssilattia, tanssimme iltaa yöksi, yötä aamuksi. Kesyttömät kiharat, sulkiessani silmäni voin kuvitella astuneeni taas Amsterdamin aukioille. Let`s go outside. You have very beautiful eyes, they make me happy... Eikö hän näe surua silmissäni, kuivuneita kyyneleitä, jotka ovat kovettaneet silmäni liikkumattomiksi lasisilmiksi? Ei, kukaan ei koskaan näe.

Come on, Barbie, let's go party, ha ha ha, yeah
Come on, Barbie, let's go party, oooh, oooh
Come on, Barbie, let's go party, ha ha ha, yeah
Come on, Barbie, let's go party, oooh, oooh

He, hän, kaikkien katseet kohdistuvat ihanan iloiseen minuun, nauravaan nukkeminuun, minuun, joka en voi millään olla masentunut, minähän olen se kaikkien kissanristiäisten epävirallinen ilopilleri, se on minun osani, on ollut aina ja on. Kaunis, pitkätukkainen, sinisilmäinen ilopilleri, hän joka hymyilee viimeisillä kiloillaan ja viimeisillä voimanpisaroillaan. Hän joka tekee aina kaiken oikein – vai tekeekö? Voi iskä, tietäisitpä. Voi mummi, tietäisitpä. Sanoisitko yhä sitten: ”Onneksi sinä et ole tuollainen kuin nuo tytöt tuolla. Onneksi sinä et ole sellainen kuin äitisi. Onneksi sinä olet kunnon tyttö.”

Make me walk, make me talk, do whatever you please
I can act like a star, I can beg on my knees

Hän silittää hetken hiuksiani ja minä lakkaan olemasta kunnon tyttö. Silittäisipä hän vielä, silittäisipä tuntitolkulla, voisin vain olla ja unohtaa. Mutta eihän se riitä, ei, ei hän halua vain hiusten silittämistä.

- Oh, I'm having so much fun!
- Well, Barbie, we're just getting started!
- Oh, I love you Ken!

Syttyneiden valojen seassa halveksivat katseet, halpa huora, takki lapset laukku kengät, paljaat varpaat kuuraisella pikkukivikadulla. Juoksen, juoksen, juoksen, pois, pois, pois.

Ystävällinen taksikuski avaa oikeanpuoleisen oven, miksi olet itkenyt, ei kai mitään ole sattunut. Tuijotan mitäännäkemättömösti ulos ikkunasta. Sulla on niin kamalan surulliset silmät. Kerrankin joku näkee. Kerrankin.

There for you - kiitos siskot, minä olen myös

Kuristus kurkussa ja paine palleassa, huone kieppuu ja kaatuilee. Ryömin aina syvemmälle piiloon peiton alle rutistaen silmäluomia kiinni niin, etten näe. Impulssit aivoissa eksyvät, viestit jäävät matkan varrelle, pienet siniset ja valkoiset tabletit saavat ajatukset sekaisin, surraavat ne tehosekoittimella yhdeksi sekamelskaksi, mutta taittavat terän pahalta ololta, ahdistukselta, joka kipuilee kaikkialle vartalooni, saa minut haukkomaan henkeäni ja särkee minua sirpaleiksi sisältä. Sydän siruina, säröjä niin paljon, ettei sen ympärille solmittu ideaaliside auta. Sydämeni ei osaa kuin pumpata verta kammiosta kammioon, valtimosta laskimoon, pelkkää biologiaa. Suru on kuollut kyynelmereen, rakkaus jäätynyt roudan alle. Särkynyt sydämeni hakkaa rintalastaa, veri kiertää ja korvissa kohisee, mutta tätä kamalaa kipua, estämätöntä epätoivoa, niitä se ei osaa muuttaa miksikään. Olla olemassa, muttei elää, kuika kauan kannattaa uskoa utopioihin, unelmiin, jotka ovat painuneet syvälle pinnan alle aikoja sitten.

Kengänpohjat narisevat liukkaalla lattialla, ovelta kuuluu koputus. Kultakutri tulee, kietoo kätensä minun vapisevan vartaloni ympärille ja kuiskaa korvaan: älä katoa, olet minulle niin tärkeä, älä katoa, et saa. Me pitkittäin poikittain minun ankealla sairaalasängylläni, karkkipussi keskellämme tuttuun tapaan. Kullanruskeat kiharat kutittavat, saan supistua syliin, hukkua halaukseen. Hetken on hyvä olla, ainoastaan Enkelin poissaolo kulkee kipuna molempien mielissä.
Kuulen Kultakutrin sydämenlyönnit rinnan alla ja tiedän totuuden, tiedän ettei hänen sydämensä ole yhtään sen ehjempi kuin minun rakkaudeton sydänraukkani. Kuka meitä tulisi rakastamaan, kuka parantamaan haavat, jotka vuotavat tauotta laastareiden läpi? Katson Kultakutrin suurensuuriin kauniisiin kauriinsilmiin, musta kajal on sotkeutunut sutuksi silmien alle, ja minuun koskee katsoa sitä surua, suunnatonta surua, jonka tiedän säröilevän omien silmienikin takana. Silmät ovat sielun peili. Kunpa osaisin auttaa sinua, kaunis kultatukkani, kunpa osaisin sanoa oikeat sanat, siskoni, pelastaa ja parantaa sinut. Mutta minä en osaa, olen yhtä avuton, yhtä keinoton kuin sinäkin. Minä voin vain olla, selvittää sinun takkuista tukkaasi ja sulkea sinut syliini niin, ettei mikään paha pääse kurottamaan kättään sinua kohti. Olla, olla kuten sinä olet minulle ja sulatat sentin ikiroutaa sisuskalujeni ympäriltä.
Salaisuudet, ne lepattavat ympärillämme siristellen lepakonsiipiään ja kuiskien kaikuja korviimme. Älä usko niitä enää, Kultakutrini, pikkuruinen rakkaani, aja kaikki kolme karhua pois, pois pimeään metsään, luoliin joissa luurangot lastoittuvat. Minä tiedän sinulla olevan enemmän voimaa kuin sinä itse uskotkaan. Näkisitpä vain itse oman kauneutesi, oman rohkeutesi, oman lämpösi, omat lahjasi. Olet niin ainutlaatuinen, olet osa minua, meitä kolmea. Älä katoa. Älä katoa, et saa.

Kädenheilautukset, Kultakutrin hiukset heiluvat tiuskivassa tuulessa. Minne hän menee, pelkään aina pahinta. Ratikassa suljen itseni ulos muulta maailmalta iPodin kuulokkeet korvissani. Ikävöin Enkeliä. Ihmiset kasvot ikkunoita kohti, mietin, mitä he mahtavat nähdä niiden takana, toisella puolella. Näkevätkö he kaupungin valot, marraskuisessa illassa loistavat näyteikkunat pikkujoulupukuineen ja isänpäivälahjoineen? Näkevätkö he Töölönlahden valonkajastuksen, Hesperian puiston syksyyn pukeutuneet puut ja lapset, jotka leikkivät kadunkulmassa? Näkevätkö he takinkaulukset ylösnostettuina kävelevät ihmiset, rakastuneen parin käsi kädessä ratikkapysäkin reunalla ja vanhuksen, joka odottaa omaa hetkeään? Vai näkevätkö he, kuten minä, autojen valot, joiden alle värittyä, pureutua asvaltin alle, näkevätkö he omat virheensä ja erheensä, näkevätkö he ikävän, joka hiipii varjona vierellä?

Lasken kassini lattialle, balettitossut tassuttelevat, joku syö banaania, joku tutkii tavaroitaan. iPod on yhä korvillani, en halua nähdä kuulla katsoa maailmaa. Suihku kohisee, ovi aukeaa ja sulkeutuu. Odotan Enkeliä. ”Even when I'm not / Giving enough but I'm / Taking too much / You're still there for me...” Tulee tummatukkainen nainen, tulee kaksi teatterimeikattua tyttöä, mutta Enkeli antaa odottaa itseään. Kunnes.
Himmenneet smaragdit, surun huntu silmien edessä. Otan askeleen, ojennan mokanmakuisen, sen, jonka hän aina valitsee pusuvalikoimasta, neekerinsuukon Enkelin eteen ja hänen kasvoilleen syttyy huvittunut hymy. "Even when I've got nothing at all / And I'm ready to fall / You're still there for me / There for me / There for me...” Halaamme, kaikki on taas hyvin, minä ja sinä, minä ja hän, kaikki me kolme. On pidettävä yhtä, sidottava sormet köydeksi, joka pitää piirin kasassa. Yksikään ei saa jäädä yksin, ei yksikään. Agatha Christie, Eikä yksikään pelastunut, sitä minä pelkään ja pelkään. Meidän on pelastuttava, kaikkien, jotta voisimme elää emmekä vain olla, elää, elää, elää.

Ps. Kultakutrini, et saa olla se yksi, joka ei pelastu. Minä en anna, minä kuuntelen kerron istun vierellä itken ja nauran kanssasi silitän takkutukkaa teen sinulle ranskalaisen letin peittelen lammaspeiton alle en jätä sinua ikinö yksin. Mutta minä en kestä, jos sinä katoat. Haluaisin pitää sinut lähelläni, kiinni kyljessä, että voisin olla varma, että olet täällä tallessa. Haluan kuulla äänesi puhelimessa, haluan lukea kauniita kirjoituksiasi, haluan nähdä hymyn heräävän kärsineillä kasvoillasi kuten niinä harvoina hetkinä, kun unohdamme kaiken pahan ja on vain Hetki, hyvä Hetki. Haluan, että se hymy ei enää ole väsynyt ja vaisu, että se sytyttää sinut eloon, että se tulee taas sinuksi. Surullinen, saat sinä olla sitäkin, kun et vain katoa, en halua sinun liimaavan tekohymyä huulillesi. Toivon vain, että tulisi päivä, että me ottaisimme toisiamme käsistä kiinni, astuisimme askeleen maailmalle ja hymyilisimme aitoa hymyä, elämäärakastavaa hymyä, joka ehkä saisi elämänkin rakastamaan meitä. Ole surullinen, ole surkea, ole vihainen, ole vaativa, ole kamala, ole kauhea, kunhan vain olet. Te kaksi olette osia minusta eikä yksikään meistä ole kokonainen ilman muita.
Sanoin tämän sinulle kerran, suljettujen seinien sisällä, eristyskopissa, missä pinkki Hello Kitty-päiväkirjasi oli ainoa valopilkku, missä me lohdutimme toinen toisiamme ja minä silitin hiljaa sinun hiuksiasi, kun väsyneet silmäsi painuivat kiinni. Tänään on ehkä aika sanoa tämä sinulle uudestaan, sanoa tämä sama, jonka saan sanoa itselleni joka ikinen aamu ja ilta.

Kultakutrilleni

Niin monta kertaa
on minut rikottu
etten enää uskalla antaa itseni eheytyä
elämän minua eheyttää.
Sen sijaan
revin aina itse arpeni auki,
uudestaan ja uudestaan.
En uskalla olla ehjä,
en vahva, voimakas
vaan pakenen valoa varjoihini
ja annan kerta kerralta
pimeyden minua pelastaa.
Valitsen valheen
koska se on tuttu ja turvallinen
enkä uskalla tuntea totuutta.
Vihaan elämää
ja sen ilmentymää minussa
koska en uskalla
uskalla antaa itseni
rakastua elämään
uskalla
rakastaa.

Älä haudoille elämää lymyyn kulje

Hautausmaan hämärä kätkee hiljaisuuteensa ne, jotka sen huomassa nukkuvat. Rautainen, ruostunut portti narahtaa kun avaan sen ja astun sen sisäpuolelle. Syyssateiden pehmentämä maa pettää jalkojen alla, multainen maaperä antaa periksi. Tennarit luisuvat liukkaassa liejussa, katse kiertää ympäri aluetta. Aion etsiä sen, mitä olen etsimään tullut.
Hautojen rivistö huokaa hiljaa. Kultakirjauksia, muutama kukka, jolla joku, joka ei ole vielä unohtanut, on koristanut sen maallisen majan, jota on joskus rakastanut. Mistä aloittaa etsiminen, minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. En ollut hereillä hautajaisissa.
Kapea kivi, kapeaa kova kivi, johon kaiverrettuna ikuiset sanat ilman kultaa, ilman koristuksia: Pysy poissa äläkä enää ikinä tule takaisin. Se on kuitenkin tullut, hiipinyt hiljaa ylös haudastaan, jonka kannen se on kammennut auki minun mieleni heikentyessä ja hätääntyessä, etsiessä apukeinoa. Se on aistinut sen, epätoivon, aistinut sen, pelon, ja tullut taas tarjoamaan totuuksiaan. Minä nauraisin sille päin naamaa, jos näkisin sen: sinun totuutesi, se ei ole mitään muuta kuin valheiden verkko, kuvio kuraisia valheita toisensa jälkeen. Mutta minä en näe sitä, en näe kiveä jonka alle se on ryöminyt rujouksineen.
Näen nimiä, jotka kokoavat kuvan elävästä ihmisestä silmieni eteen, hänkin, ja hänkinkö. Niin monta se vei meitä. Varjo välähtää, pelkkä puu, huokaan helpotuksesta. Varjo osuu oikeaan nurkkaan piikkipaatsaman alle ja siellä, terävien tikkujen alaoksien alla, siellä se on. Otan askeleen, otan toisen. On otettava.
Mutainen maa vedeksi valuneena, arkunkansi aivan aavistuksen auki. Kuu kumottaa, kohoileva kuunsirppi, ja toimii taskulappunani. Tähdet tuikkivat taivaalla, tee se, sanovat, tee se, tanssivat ja pyörivät ympäri Otavaksi. Vasara ja nippu nauloja, rikkoutumattomia rautanauloja, kohotan vasaran korkeuksiin ja isken yhden kulman kiinni.
Näen sen vääristyneen muodon arkunraosta, se on kutistunut käppyräksi, keräksi arkun toiseen päähän, se pelkää minua ja toivoa jota tähdet tuovat. Sen suomuiset silmät verestävät, kasvot ovat kieroutuneet ja suu supistunut vajaaksi viivaksi ravinnonpuutteessa. Enää et syö minun pelkojani, et minun vihaani. Minä haluan omistaa kaikki omat tunteeni itse, niin hyvät kuin pahatkin. Sen vartalo on kuin vastasyntyneen, verinen ja valkoinen, mutta sadan vuoden iän eläneen ryppyinen ja ruttuinen. Inhottava olento, surkea ja säälittävä. Isken viimeisen naulan arkun kanteen voimalla, jota en tiennyt minussa olevankaan. Ei enää ikinä.
Se hakkaa luisilla nyrkeillään kantta, ulos ulos!, huuto kuuluu kauas. Lupaa minulle taas lauseita, joista en usko sanaakaan. Älä yritä, ei enää ikinä. Pysy poissa ja mene sinne mistä tulitkin. Kasvoit minussa, imit energiasi omista soluistani, loinen, mutta sinä et kuulu minuun. Minä olen minä ja sinä olet mennyttä. On aika.
Haparoin hautakivien koloissa ulospääsyä etsien. Kuulen sen kiljunnan, karmeat kirosanat joilla se manaa minua alimpaan helvettiin, sinne missä se itse on syntynyt. OLE HILJAA!, huudan keuhkot haljeten ja se hiljenee, se tietää minun tietävän, sen salaisuuden. Se ei ole todellinen, se on vain harhaa ja huijausta, kangastus keitaalla. Se sairastuttaa sen, joka siihen uskoo, joka uskollaan tekee sen olevaksi. Minä en enää usko. Jos jotain on sairastettava, anoreksiaa en ainakaan enää ota. Etsiköön uudet uhrinsa.
Hiljaisuus, ilmapuntareita painava hiljaisuus, hankala hengittää. Öiset pilvet vaeltavat tummansinisellä taivaalla, kuun eteen ja ohitse. Valo tulee takaisin ja minä näen sen. Oman nimeni. Oman nimeni kultaisin, koukeroisin kirjaimin, s. 28. 12. 1987, +… Käännän katseeni pois, pois. Silmänurkastani näen pinkit ruusut, joita tiedän jonkun tuovan yhden kappaleen joka ikinen päivä haudalleni, syntymäpäivänäni kaksi, kuolinpäivänäni kolme. Ei, ei, en minä sitä halua, haluan mutta en halua, en minä sitä halua. Pelkään, pelkään minne päädyn, painan jalkani mureaan maahan tennarit tahmaan upoten ja juoksen ohi marmorisen patsaan, ohi muistokivien, ristien ja krusifiksien. Lukemattomat läpikuultavat kädet kurottelevat kohti, houkuttelevat härnäten tule, tule! Yksi tarttuu takinliepeestäni, pyristelen paniikissa, potkut lyönnit eivät osu, eivät satuta hahmotonta haamua. Käsi vetää minua taaksepäin, takaisin hautojen huomaan, uurnalehtojen ulkopuolelle.
Olen otteessa, kalmainen käsi kiskoo minua aina kauemmas ja kauemmas rautaporteista, joiden ruostuneiden saranoiden sivuilla kasvaa kevätesikkoja. Mitä kauemmin kalmeankalpea käsi pitää puristaa kiinni omastani, sitä kalpeammaksi katoavammaksi minä muutun. Haalenen, sydämen rytmi rauhoittuu, hengitys hidastuu hetki hetkeltä. Hautausmaan pimeät portit ympäröivät joka suunnalta. Olen umpikujassa.

Piece of Heaven

Tänään kävin taivaassa ja tipahdin takaisin pilvien päältä, muksahdin märälle ja mutaiselle maanpinnalle utuisista untuvahattaroista. Olin kuin lapsi karkkikaupassa: silmieni edessä vilisi rivikaupalla kaiken maailman makeaa, salmiakkia suklaasydämiä lakritsaa liitulakuja viinikumeja vaniljafudgeja toffeeta turkinpippureita. Koko kauppa oli iso vaahtokarkki, jonka sisälle upposin kuin pehmeään petiin. Annoin itselleni luvan olla hassu ja höpsö, ottaa kaiken irti katoavasta hetkestä joka astui eteeni.
Materialista, maapallon otsonikerrosta ohentavaa, ennen kaikkea ylitsepääsemättömän pinnallista. Minun jos jonkun pitäisi ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti ja todella arvokasta, kannatella tätä Tellusta omilla harteillani. Käännellä karttapalloa ja miettiä, missä päin maailmaa mahdetaan tällä hetkellä nähdä nälkää, missä sissit kuolevat sademetsiin ja sodat runtelevat kokonaisia kyliä. Mutta, juuri siksi minä en jaksa. Minä en kertakaikkiaan kestä enää, en olla se, jolle vastuu kaikesta kurjuudesta kuuluu. Koskan olen sukeltanut syvälle ja nähnyt, mitä pinnnan alla on, minun on pakko kurottaa kaulani välillä vesirajan yläpuolelle ja katsella maailmaa toisin silmin. Muuten minä murrun. On pakko pitää kiinni niistä pienistä pilkahduksista, joita silloin tällöin eteen osuu, pitäkööt muut minua minkälaisena pintaliitäjänä tahansa.
Minun on opeteltava iloitsemaan, olemaan onnellinen, hienonhienoista hyvistä hetkistä, hauraista kuin hienosokeri, jota isoäitini laittoi lusikalla kultareunaiseen kahvikuppiinsa. On olemassa niin paljon pientä, joka onkin suurta, jos osaisi aina katsoa oikean värisin silmin. Kenkäkassin rapina, kun sen sisällä odottavat uutuuttaankiiltelevät korkokengät. Neekerinsuukkorasia jaettuna yhdessä ystävän kanssa. Lause, jonka Paulo Coelho oli kirjoittanut niin kauniisti, että minun oli kopioitava se päiväkirjaani. Niistä minä haluan nauttia, haluan opetella pienin askelini näkemään sen kauniin, jonka tiedän olevan tuolla jossain. Sen jonka takia ihmiset päättävät elää eivätkä kuolla niin kuin Veronika ja niin moni muu. Sen takia minun on hypättävä hetkeen ja unohdettava Etopian nälkää näkevät lapset, Jokelan koulusurmien uhrit, hyvinvointiyhteiskunnan heikot kohdat, Lähi-Idän ongelmat. On unohdettava voidakseen olla edes pienen, pienen hetken onnellinen tässä maailmassa, jossa on niin paljon pahaa. Antakaa minun olla hetken, ohikiitävän hetken ajan aivan tavallinen tyttö, jolla on (kahdet) uudet kengät ja suklaata suupielessä. Maapallo on liian painava minun kannettavakseni.
Palatakseni alkuun, kyse on siis kengistä. Ystäväni - kiitos kärsivällisestä, vaikkakin kärsivästä, seurasta - kiskoi peiton päältäni ja minut kaupungille, ihmisten keskelle. Ja kenkäkauppaan. Taivaaseen. Kuin lapsi leikkikentällä kävelin catwalk-kävelyä kaupan päästä päähän milloin piikki-, milloin kiilakoroillani, katsoin pitkästä aikaa peiliin ja hymyilin. Olin onnellinen. Sanokaa minua ajattelemattomaksi idiootiksi, mutta jos minä tulen onnelliseksi kenkäparista, kuka siitä kärsii? Olemalla aina niin syvällinen, niin filosofinen, keskustelemalla vain ja ainoastaan Hyvin Huomioitavista ja Tärkeistä asioista, olemalla älykkö, opettelemalla ulkoa kaiken maailman kaavoja, en minä ole niillä onnelliseksi tullut. Minä olen murehtinut aivan liikaa kahdelle vuosikymmenelleni, kantanut huolta ja yrittänyt pitää pystyssä päälle kaatuvia seiniä.
Liitelin tanssisaliin kevein askelin. Ilo kupli sisälläni shamppanjakuplina, jotka purskahtelivat ulos nauruna, joka oli aitoa, aitoa, iloista. Sillä hetkellä olisin voinut sanoa: minulla on hyvä olo. Milloin viimeksi? Hehkuin hyvää tuulta, olin niin onnellinen siitä, että osasin vielä onnellisena olemisen jalon taidon. Kunnes liian, liian tutut rytmit kaikuivat korvakäytäviini ja jähmettivät jäseneni. "And I hate how much I love you / I can't stand how much I need you / And I hate how much I love you boy / But I just can't let you go / And I hate that I love you so..." Rihannan tumma ääni ympärilläni, muistot kieputtavat minut kaivoonsa.

Kyljelläni silloisen turvahuopaani kääriytyneenä, jalat kippuralla, kipeät kädet niiden ympärille kietoutuneina, sikiöasennossa. "As much I love you / As much as I need you / As much I love you / As much as I need you..." Stereot taustalla.
Kaipaan jotakuta tulemaan tänne, halaamaan ja silittämään hiuksia, lupaamaan, että asiat järjestyvät ja aurinko alkaa vielä paistaa, jonakin kauniina päivänä. Mutta minä kaipaan yksin, kukaan ei tule ja jos joku koputtaa ovelle, minä ajan kaikki pois. Ainoastaan enkelini istuu joka ilta sänkyni laidalla, muistuttaa minua omista unelmistani ja itkee puolestani, kun minä en enää osaa itkeä.
Hiukset takussa, silmät itkusta aprikooseina, päälläni olen sattunut kaapista kaivamaan. Elämä liukuu ohi tiukkaan tiheään käännettyjen kaihdinten takana. Aina silloin tällöin joku yrittää avata ikkunaani, päästää valoa sisään pimeään huoneeseen, kuolinkammioon. Ja aina silloin tällöin minä saan raivokohtauksen. En halua valoa, en halua elämää. Haluan hukkua joulukuiseen hämärään ympärilläni, antaa sen niellä minut valtavaan kitaansa, jota se aukoo kieltään lipoen. Olen luovuttanut, antanut periksi. Ota minut, anon, ota minut.
Joku koputtaa oveeni ja ajan sen jonkun pois. Antakaa minun olla yksin, vetää viimeiset hengenvetoni tässä hiljaisessa huoneessa. Siniset enkelit, jotka tukevat saattamaan minut pois tästä todellisuudesta, odottavat sanaakaan sanomatta sukkalaatikossani. Kanslia, naurettavan helppoa saada käsiinsä kuolettavat pelastajani. Odotan enää oikeaa hetkeä, päätös on jo tehty. Liljankukkakuoret lojuvat kirjoituspöytäni laatikosta, kirjaston kirjat on palautettu, laskut maksettu. Ei ole enää mitään muuta tehtävää kuin odottaa, odottaa oikeaa hetkeä. Ota minut, ole kiltti ja ota minut, armahda minua ja vapauta minut tästä tuskasta. Minä olen nyt sinun, ensirakkauteni, sinun, kuolema. "And I hate how much I love you..." Minä olen tässä, ota minut. Ota.

Muistojen sattuva sarja valuu elokuvana silmieni editse, minä peiton alla piilossa, minä pilleripurkki kädessäni, minä tahmea punerrus sukanvarren läpi tulvien. Viime joulukuu, jouluaatto itkien ja rukoillen kuolemaa. Suljettu osasto, lääkärien lähetteet, ambulanssi, jonka ikkunasta vilkutan voimattomalla kädelläni, sillä, johon on alkanut ilmestyä varoittavia viiruja.
Kappale loppuu ja opettaja jatkaa piruettisarjaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut eikä olekaan, ei hänelle. Minulle sen sijaan - aika johon kaikki kipu kiteytyy - olen elänyt sen uudestaan yhtä aikaa opettajan yksi-kaksi-kolme-neljä –laskujen kanssa, yhtä aikaa kun jalkani ovat painuneet pliehen, pääni pyörähtänyt ympäri, käteni etsineet oikeat asennot, ruumiini suojannut mieltäni paljastumasta.
Kohta kiroan taas opettajani uuden innoittajan. Uusi koreografia, uusi musiikki. "You had my heart, and we'll never be world apart / Maybe in magazines, but you'll still be my star..." lupaavat mistääntietämättömät stereot ja kyyneleet ovat kihota silmiini.

Pikkujoulut. Me olemme juhlanjärjestäjiä, Osaston ilopillereitä. "When the sun shines / We'll shine together..." Minä haudon muuten vaan itsemurha-aikeita. Mutta unohtakaamme se. Bravuurinamme tulee olemaan Rihannan Umbrella, kappale joka on saanut ystävyydessämme aivan symbolisen merkityksensä. Kolmas meistä kelmeistä, kutsuttakoon häntä, kaunissilmäistä muttta niin sydäntäsärkevän surullista ystävääni, tässä tekstissä Kukaksi, laulaa livenä yleisölle. Me tanssimme taustalla, minä ja Enkeli. Musiikki alkaa, astelemme yleisön eteen samanlaisissa hameissamme ja kirkkanpinkeissä topeissamme, Kukka avaa suunsa ja kaikki hiljenevät kuin taikaiskusta. "Now that it's raining more than ever / Know that we still have each other / You can stand under my umbrella / You can stand under my umbrella..." Ääni, niin kaunis ja kirkas, värikäs ääni, ääni jossa jokainen tunne kuuluu niin vahvana, voimakkaana, julistaa ystävyyttämme, julistaa yhteisiä asioitamme, julistaa toistemme tukena seisomista, ja missä hän on nyt, millä areenalla seisoo? "Fancy things, will never come in between / You're part of my entity, here for infinity..." Hän katosi, vaikka luulin hänen pysyvän. "When the world has took its part / When the world has dealt its cards / If the hand is hard, together we'll mend your heart..." Minä olin se, jonka ei uskottu pysyvän, jonka pelättiin katoavan, löytämään paikkaan nimeltä Pois, mutta minä en kadonnut. Silloin en kuitenkaan kyennyt katsomaan enkeliäni silmiin kun lauloimme kertosäkeestä: "Told you I'll be here forever..."
Me saimme raikuvat ablodit, minäkin hymyilin, sitä teennäistä tekohymyäni, mutta hymyä kuitenkin. Heitä minä rakastin ja rakastan ja se tekee siitä hetkestä muistoissani niin kipeän kaihoisan. "You can stand under my umrella, ella ella eh eh eh, under my umbrella..."

Avaan apeana kännykkäni. Yksi viesti saapunut. Ei, ajattelen, ei. Voi sinua pientä avutonta ystävääni, mikset voi olla itsellesi armollinen, mikset hyvä? Miksemme me voi olla? En osaa edelleenkään itkeä, kyyneleet jähmettyvät suolaiseksi padoksi sisälleni. Kaipaan tunteitani, tulkaa takaisin, tulkaa! Haluna taas tuntea tämän maailman, haluan osata olla iloinen ja osata olla surullinen. En kestä tätä harmautta, aivan samaa ja don`t matteriä.
Astun ratikasta ulkoilmaan. Haukon sisääni rahisevaa iltailmaa, hengitän ulos huoltani, joka jää saamaan hahmoaan huuruksi eteeni. Muistot palaavat, kipeät muistot, ja purevat minua sahalaitaisilla hampaillaan. Minun muistoni, heidän muistonsa, kaikki ei saa toistua, mikään ei saa toistua. Toista kierrosta minua ei olisi kilpailemaan. Toista kertaa minä en enää pystyisi palaamaan. Ja siksi minä pelkään, pelkään puremia, joista jää jälkiä ihoni pintaan ja jotka eivät anna minun unohtaa. Tuska tatuoituna, kipu kovettuneena vasemman käteni pintaa pitkin, ranteeni risteäviin ohuiksi haihtuneiksi hampaiden jälkiin, nilkkoihini jotka eivät pidä nilkkasukista. Ikuisestiko tässä, enkö ikinä saa unohtaa? Pala taivasta on poissa, kenkäkassin kahina on vain kenkäkassin kahinaa. "All I want, is a little piece of heaven / All I need, a little piece of heaven / a piece of heaven." (Cascada: Piece of Heaven) Elämä, miksi sinä annat minun odottaa, mikset sinä ota minua syliisi ja anna minulle oikeutta olla sinun rakas lapsesi niin kuin kaikki muut? Miksi sinä halaat joitakuita ja lyöt toisia molemmille poskille.

Untako vain

Tahmatassut, aamu aukeaa tikkuisena takkuisena. Se vääntää väkivalloin silmäluomeni auki, tökkii tahmeilla tassuillaan minua ylös unistani, joissa olen uinut koko yksinäisen yön. Harmaus hiipii huoneessa; yön tummuus on vaalennut, mutta aurinko ei ole vielä kullannut koittoaan aamuun. Haparoin välinpitämättömän harmauden hunnun läpi, ulos huoneestani, keskelle käytävää, jolla sairaalarutiinit toistavat taas tuhannetta kertaa itse itseään.
Mutustelen murusia aamiaissämpylästäni pää painuksissa, en halua katsoa ketään enkä kenenkään katsovan minua. Antakaa minun olla loppu, älkää tulko lohduttamaan ja luomaan utopioita paremmasta maailmasta. Palelee, paha olla, peitän hiukseni vaaleanpunaisella hupulla.
Hiippailen takaisin kolmen hengen huoneemme harmauteen, usva ympärillä sakenee ja sumentaa silmät. Eivätkö he näe sitä, huonetoverini, jotka harjaavat hampaitaan ja pukevat paitaa päälleen, liukuvat lattiapinnalla kuin mitään usvaa ei olisikaan. Minä hoipertelen hitaasti omalle paikalleni ja tarraudun tyynyyn, joka pehmustaa sairaalasänkyäni. Kiskon peiton korviin ja suljen silmät, rutistan luomet ryttyyn ja piiloudun pesääni. Kiedon kädet polvien päälle enkä uskalla antaa lihaksenkaan liikahtaa. On pysyttävä paikallaan, paikallaan, paikallaan. Tässä olen turvassa, kolkolle sairaalasängylle käpertyneenä, pilvipeitto päälläni ja silmäluomet suljettuina. Hoitajien äänet kaikuvat käytävältä taaten etten ole yksin osastolla. Toinen huonetoverini on pedannut vuoteensa ja astellut ulos, toinen lehteilee lukemistoaan kirja kahisten.
Ilma yllä on raskasta, happi painaa henkitorvea lyttyyn. Keuhkoja kuristaa, auttakaa auttakaa, avatkaa ikkunat ja antakaa minun hengittää rahisevaa ulkoilmaa jonka seassa rouheat syksynlehdet putoilevat puista, levittävät siipensä ja lentävät suhisevan syystuulen mukana. Antakaa minun hengittää vapaasti ilman vartijoita, kurottaa kaulaani ikkunasta ulos ja lentää ajatuksissani maahan leijuvien lehtien lailla. Irrottakaa käsirautani ja köydet kaulani ympäriltä. Antakaa minun hengittää vapaasti, olla vapaa, purkautua irti painavasta ilmasta, joka sitoo minua kaikkeen kamalaan sementin lailla. Rikkokaa rajani, särkekää ne säleiksi, minä haluan hypätä ikkunasta ulos ja juosta kuin intiaaniprinsessa villinä ja vapaana keskellä auringonsäteiden vaatettamia vaahteroita.
Mutta en minä hyppää, en minä juokse, minä makaan lamaantuneena liikkumatta ja kuuntelen hiljaisuutta, kuuntelen korvat höröllä ettei kukaan hiivi hiljaa sänkyni laidalle ja syö minua kuin susi Punahilkkaa. Koskaan ei voi olla liian varuillaan; aina on varottava, aina on epäiltävä, aina on pidettävä silmät ja korvat auki. Yksi huolettomuuden hetki ja kaikki voi olla ohi.
Tunnit valuvat verkkaisesti, minuutit matelevat. Aamupäivä vaihtuu iltapäiväksi, minä pysyn paikallani, paikallani. Annan unen tulla ja tuudittaa minut turvaansa, päivisin unet ovat hyviä, koska valo vartioi niitä, ei päästä pahaa silmäluomieni taakse. Yöt ovat aivan eri asia, öisin varjot vaanivat nukkumaanmenoa ja hyökkäävät heti kimppuun kun silmäripset kutittavat poskia.
Uni pitää minua otteessaan, lääkeuni, ahdistusuni, aivan sama. Säännöllisin väliajoin hoitajat käyvät ravistelemassa minua tähän todellisuuteen. ”Tule syömään”, he sanovat, ja minä nukahdan uudestaan ennen kuin ehdin avata silmiäni. ”Tule syömään”, he sanovat vähän kipakampaa kohta, kun minä makaan raatona laverillani. Raahaudun raskain jaloin ruokasaliin, kokoan lautaselleni kasan ruokaa, annan haarukan lusikan veitsen mekaanisesti viedä ruokaa suuhuni, kunnes olen kiltti tyttö, lautaseni on tyhjä ja saan palata takaisin unimaailmaani.
Kuudelta puhelin soi ja sirittää minut ulos unestani. Olen nukkunut koko pitkän päivän, paennut pois tätä sietämättömän ailahtelevaa ahdistusta. Peilistä heijastuu kalpea haamu, takkuinen musta tukka vitivalkoista ihoa vasten, ripsiväri ja rajaukset silmien alle tummaksi tahriintuneena. Tätäkö minun elämäni on, peiton alle piiloutumista ja elämän pelkäämistä? Ikävä kyllä.
Saan kohtauksen, on korjattava tämä tilanne, nyt ja heti! Puen päälleni, vedän vaaleanpunaisen Hello Kitty-pipon päähäni ja kiedon paksun kaulaliinan ympärilleni. Lähden käymään kotona, on tehtävä jotain, jotain, jotain, joka saa minut tuntemaan tehneeni jotain. Olen pieni possu, joka nukkuu syö nukkuu syö nukkuu syö kuin osastolle eilispäivänä tullut kaksikuukautinen vauva, joka elää omassa maailmassaan unen ja ruoan ympärillä. Sätin itseäni siaksi, miten sinä voit olla tuollainen, miten sinä voit syödä niin paljon irtokarkkia ja Dominoita, miten sinä voit vain maata paikallasi. Kävelen kantapäät kiivaasti asvalttiin astuen koko matkan kotiin. Kuudenteen kerrokseen kiivettyäni kyyneleet eivät ole kaukana, olen niin uupunut uninen, haluan painaa pääni tyynyyn ja nukahtaa. Rikosten ja rangaistusten verkko on repeytynyt, olen liian terve totellakseni välillä tuskin kuuluvasti kuiskaavia, välillä korviavihlovasti kiljuvia karjuvia ääniä päässäni. Leimaan matkakorttini ja raitiovaunun lämpö sulkee minut sisäänsä.
Osastolla itkisin jos osaisin. ”Mikä mulla on”, hoen ja hoen, kun hyväntahtoiset hoitajat hyssyttelevät minua kuin pientä lasta, joka minä olenkin, osittain, ”mikä mulla on, mikä mulla on?” Pelkään unieni pohjatonta kaivoa, pelkään päiviä, jotka katoavat elämästäni talvihorteeseen, pelkään uupumusta, joka ei ikinä kulu loppuun. Pelkään pahaa oloa, joka vie jokaisen voimanpisaran, pelkään voimaa, joka kuluttaa minua kuiviin. ”Mikä mulla on”, kuiskaan vielä viimeisen kerran, ja he silittävät hiuksiani hiljaa hymisten.

Yksikön ensimmäisessä persoonassa

Enkeli ja demoni
Hymyilevä hirmumyrsky
Kaunis hirviö
Good girl gone bad
Prinsessa, joka on kadottanut kruununsa

Kuka sinä olet, kuka minä olen, kysymyksiä vailla vastauksia. En ole koskaan ollut minä, sisässäni sirpaleet ovat särkyneet liian aikaisin yhdistyäkseen yhdeksi, liian myöhään antaakseen minulle menneisyyden. On monia menneisyyksiä, on monia minuja, on monia valheita ja totuuksia. Roolien sekasorto teatterilavan takana, kuka sulkisi esiripun, olkaa hyvät ja antakaa minun etsiä itseäni, yleisö. Yleisö joka olette te, joka olette he, joka ovat olleet kaikki ja ei kukaan.
Huijaaminen, siinä minä olen hyvä, valehtelemisessa voittamaton. Kukaan ei näe esiintymisasujen alle: naamio peittää piiloonsa kyyneleet, jotka kietoutuvat kauniiseen kukkaistyttöhymyyni. Mutta ei, en minä ole se enkä ole ikinä ollutkaan, te asetitte se ilmeen minun kasvoilleni ettekä antaneet liikauttaa lihaksiani. Hitaasti se hymy tuhosi minut, kaivoi koloa sisälle ja peitteli vihalle pesän jonne se käpertyi kerälle odottamaan päivää, jolloin se tulisi purkautumaan. Sillä jokaisessa meissä on hyvää ja pahaa, rakkautta ja vihaa, rohkeutta ja pelkoa, iloa ja surua. Ilman niitä me emme olisi ihmisiä enkä minä halua enää olla robotti, en nukke jonka pitkät hiukset laahaavat maata ja lakaisevat niillä lattiaa, en täydellinen tyttö joksi joku typerys minua joskus erehtyi luulemaan. Eikö hän tiennyt, ettei täydellistä ole olemassakaan? Täydellisyys on täydellisistä täydellisin paradoksi: täydellisyys ei ole täydellistä ilman epätäydellisyyttä, joka tekee siitä epätäydellisen.
Vuosien varrella minä olen ollut niin monta. Tytär, lapsenlapsi, hyvä, huono, ensimmäinen joka oppii lukemaan, viimeinen joka saa pesäpallon kiinni, koululainen ja koulukiusattu, ystävällinen ja yksinäinen, tyttö joka leikkasi selkää kutittavat kiharat pätkäksi polkkatukaksi, muuttolintu ja kodinrakentaja, tuhkimo ja tulitikkutyttö, hikipinko ja punainen kuutonen matikan kokeessa, tyttönainen joka ei tiedä kumpi on, auttaja ja autettava, salaisuuksien kantaja ja niiden synnyttäjä, musta ja valkoinen, Odette ja Odile, isosisko ja pikkusisko, aikuinen ja lapsi, anorektikko ja arvet ranteessa. Ehkä kerron joskus niistä henkilöistä lisää, ehkä en. Osan olen unohtanut, osasta muistan pieniä paljoja, osa on imeytynyt osaksi itseäni. Itse, minä, yksikön ensimmäinen persoona, vaikeita pronomineja. Mutta entä jos sinä näkisit minut nyt? Kokeile katsoa, mutta mieti kenen silmin.

Hän, jota äidiksi kuuluu kutsua: Tyttö on mahdoton, toivoton tapaus. Ei välitä äidistään yhtään. Huutaa ja kiroaa eikä usko minua, sanoo: ole hiljaa ja kääntää selkänsä. Uhrasin hänelle elämäni, annoin vatsan kasvaa kiinni kuusitoistakesäiseen vartaloon, muttei hän muista, ei edes yritä. Isän tyttö hän on ollut aina, kantaa ylpeästi isänsä suvun kotkannokkaakin. Kaikki hänessä muistuttaa siitä, jota meillä joskus oli, herättää henkiin hänet, joka minulla joskus oli, ja siksi en kestä katsoa häntä, hänen kasvojaan, joissa hymyilevät muistot menneiltä vuosikymmeniltä. Tätä minä en tietenkään kenellekään kertoisi.

Isä: Lapset ovat aarteeni, kalliimpia kuin kulta. Toinen on kovempi, toinen pehmeämpi, ja hentosiipiseen sattuu aina enemmän tässä kovan kivisessä maailmassa. Hän on aina osannut, ollut niin täydellinen tähtityttö, etten ajoissa ymmärtänyt sitä toista puolta, joka makaa sairaalasängyssä mustissa masentuneena. Hän on pieni tyttö taas, mutta tällä kertaa avuttomampi ja eksyneempi. En tiedä, elääkö hän edelleen mielikuvitusmaailmassaan, siinä, josta on herättävä tylppään todellisuuteen jota hän ei kestä. En tiedä, miten häntä auttaisi: yhtenä päivänä hän osaa ja onnistuu ja ajaa minut pois, toisena hän itkee sydäntäsärkevästi puhelimeen ja rukoilee minua apuun ikkunalaudalla astelehtien. Kunpa saisin otteen hänen liukkaasta mielestään, ajatuksista, jotka pulppuavat ulos nopeana puheena ja naurusta jonka kuuleminen on paras isänpäivälahjani ikinä. Naurusta, jonka hän aika ajoin kadottaa ja joutuu etsimään uudestaan. Mutta: "Slipping through my fingers all the time / Do I really see whats in her mind / Each time I think Im close to knowing / She keeps on growing / Slipping through my fingers all the time." (Abba: Slipping through my fingers) Moni asia on myöhäistä, mahdotonta muuttaa tänään, kun hän on aikuinen osaltaan, vaikkakin vielä lapsi lopuillaan. Olisinpa ymmärtänyt aikaisemmin, sillä enää en saa hänestä otetta.

Mummi: Oi, minun kultalintuni, oi, minun pieni prinsessani, oi, minun prima ballerinani! Oi, hän on erinomainen, kuulkaas, hän kirjoitti ylioppilaaksi eximioilla, oli laudaturkin, hänen keskiarvonsa oli lähempänä kymmentä kuin yhdeksää! Hän on aina ollut niin nokkela, nenä kiinni kirjassa niinäkin kesinä, kun istuimme uimakopillamme ja sukelsimme, senkin hän oppi niin nopeasti! Ensimmäinen ja paras, vaikkei näin saisi sanoa, se, johon minä olen aina uskonut eniten. Mutta ei, hän ei halua lakinaiseksi, hän haluaa pitää huolta muista ja arvottaa elämänsä, sanokoon eräs herra mitä sanoo. Hän tekee niin kuin hän tahtoo, mutta aina oikein, aina niin kuin minä arvelin ja odotinkin. "Etsi aina elämässä kaunista ja hyvää, niin sun pieni sydämesi kantaa onnen kultajyvää", me luimme yhdessä ääneen kun hän oli lapsi ja hän sääli peikkoja keijujen rinnalla, sitä me luimme. Oi, ja kuinka olinkaan unohtaa, hän on niin soma ja suloinen, kaikki rakastuvat häneen heti, antavat hänen hymynsä astua omillekin kasvoilleen. Niin kaunis, niin kauniisti itsensä pukenut. Hän on minun aurinkoni, elämäni aurinko, jonka takia minä jäin. Hänellä on hieman hankaluuksia, mutta kyllä hän ne ylittää niin kuin aina, hänen takiaanhan minä jäin. Hän on minun aurinkoni, valonsäteeni vanhuudessa. Häneen minä olen aina uskonut, hän on minun aurinkoni. Liikaa paineitako? Eihän toki, hänhän haluaa olla aina se ilolintu!

Isoisä: Hän on kuin minä, järkevä ja rationaalinen. Mitä nyt joskus itkuun pillahdellut, niinhän ne kaikki lapset. En minä sitä ymmärrä, miksi hän nyt sairaalassa on, opiskelupaikka odottaa ja asunto tomuaa tyhjillään, mitä siitäkin tulee. Jos sen vuokraisi, saisi hyvät rahat. Hänellä on älyä, kyllä, minä olen aina sanonut hänelle, että bisnes tai politiikka, siinä on ala jolla niität seteleitä. Mutta hän hymistää hartioitaan ja katsoo kauas, mumisee jotain jostain muusta mitä en kuule ja kääntää katseensa takaisin kirjaansa, jota hän kantaa kaikkialle. No, joka tapauksessa hän on ensimmäinen ja paras: hänestä tulee vielä jotain suurta ja hän tulee tekemään suuria tekoja. Mitä, en kuullut, mitä sinä sanoit? Korvani ovat kuuroutuneet, antaa olla, aivan kuin hän olisi sanonut ei, älä. Mutta eihän hän sellaista sanoisi! Totta kai hän haluaa tulla tekemään suuria tekoja!

Eräs ystävä: Hän tuli luokseni, kun olin seitsemän. Istui viereeni ja siitä asti hän istui siinä aina. Hänellä oli outo perhe, hauska isä mutta äitiä pelkäsin, veli oli pieni ja sellainen kuin pikkuveljet aina, kiusallinen ja kiusattava, mutta isä leipoi pullia, jotka eivät maistuneet ollenkaan pullilta mutta olivat hyviä yhtä kaikki. Heillä sai leikkiä sirkusta ja Spice Girlsejä, ei ollut sääntöjä, ei rajoja. Meillä oli aina, äiti kaatamassa mehua laseihin ja leikkaamassa mokkapaloja - tai mokkasiineja, kuten hän niitä kerran kutsui - lautasille. Joskus minusta tuntui, ettei hän olisi halunnut lähteä meiltä kotiin ollenkaan. Ja olihan hän yötäkin, pitkät hiukset takkuisena pehkona tyynynpäällisellä, kunnes kasvoimme liian isoiksi eikä hän enää tullut yöksi. Hän katosi toiseen kaupunkiin enkä nähnyt häntä vuosiin muualla kuin kuihtuneessa ylioppilaskuvassa, jonka alle hän oli kirjoittanut nimensä suurilla, nurinkurisilla kirjaimillaan.

Huonetoverini: Hän ei koskaan herää kellonsoittoon. Aina hän on myöhässä, aamiaiselta lounaalta päivälliseltä iltapalalta, joilla kaikilla hän kokoaa eteensä enemmän jälki- kuin pääruokaa. Hän kulkee käytäviä farkuissaan ja tiukoissa paidoissaan, joista hänelle huomautellaan, katsoo kaihoten ulos ikkunasta ja palaa sairaalasängylleen. Ei, taas se nakutus alkaa, eikä... Jos hän ei kirjoita kimaltelevaan päiväkirjaansa, hän näpyttelee sanoja ruudulle aivan liian usein ja aivan liian myöhään. Voi ei, nyt hän avaa lisäksi karkkipussinsa. Rouskutus kuuluu tänne asti, kun hän rapisuttaa pussinreunoja. Suihkussa hän asuu ikuisuuden. Ja peili, sen edessä hän on aina. Mustaa ja pinkkiä, niillä hän meikkaa, hieman hopeaa. Vaatekaapin ovi on huolettomasti auki, Hello Kitty-sukat hymyilevät sukkalaatikosta. Yöpöydällään hänellä on yhtä aikaa klassikkoja ja brittiläisiä muotilehtiä. Ei hänestä ota selvää. Ainoa asia, mikä pysyy, on hänen pinkki, liian pieni hupparinsa, jonka hän kietoo ympärilleen palellessaan tai pahassa olossaan. Sen hän on heittänyt hartioilleen nytkin. Hitto, eikö hän ikinä mene nukkumaan ja sulje tuota hemmetin konettaan..?

Psykologini: Hänen mustetahratestinsä… Kuinka kukaan voi keksiä kymmenen kertomusta yhdestä muodottomasta mustemöykystä? Ylityötunteja… Hän puhuu niin paljon, että ehtii unohtaa oman lauseensa alun ennen kuin pääsee sen loppuun. Hän on liian lääkkeissä muistaakseen numerosarjoja, mutta tekee kotitehtävänsä niin pikkutarkasti, että tutkimme niitä seuraavat kolme käyntikertaa. En tiedä, onko hän hullu vai ainoastaan erikoinen, mutta ainakaan en voi kutsua työtäni tylsäksi. Hän on mitä mielenkiintoisin tutkimuskohde, sillä hänen jokainen lauseensa on ristiriidassa keskenään ja silti hän onnistuu perustelemaan molemmat niin, että niiden on annettava olla. Hän on oudolla tavalla itsepäinen, inttää ja inttää mutta muuttaa mieltään heti, kun vastapuoli myöntyy hänen mielipiteeseensä. Kaiken kaikkiaan hän on erinomainen esimerkki epäloogisuudesta, mutten tiedä mitä ihmettä minä hänen kanssaan teen.

Enkelini: Hän on ihana ja ärsyttävä, rakastettava ja vihattava, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Hän ei ole millään lailla ennakoitavissa. Joskus hän soittaa ovikelloani auringonkukka kädessään, joskus hän tulee varoittamatta sisään vara-avaimillaan, kiljuu kirosanoja ja pakkaa tavaransa. Hän istuu tuntitolkulla vierelläni ja silittää hiuksiani, letittää pienen pätkän ja peittelee minut huopaan, jonka sisään olen niin usein hänet itsensä käärinyt. Joskus taas hän tulee tänne, ei puhu, ei liiku, istuu vain ja tuijottaa ja silloin hänet on vietävä Auroraan. Hän on maailman epäkäytännöllisin ihminen, kipittää piikkikoroillaan kaatosateessa, syö jäätelöä nomparelleilla lounaaksi eikä ikinä muista mitään. Hänen kenkiään on asunnossani kaiketi kolme paria, murto-osa siitä, mitä hän omistaa. Aha, ja tuossa roikkuu hänen pikkumekkonsa, se, jossa hän tanssi itsensä pyörryksiin. Hän tanssii myös ympäri asuntoani alusvaatteissaan ja saa suihkuni tulvimaan laulaessaan siellä epävireisellä äänellään radiohittejä ja Abban ikivihreitä. Hän myös kirjoittaa maanisesti kortteja, niitä joilla seinäni on tapetoitu. Samana päivänä hän saattaa itkeä nauraa vihata maailmaa rakastaa maailmaa huutaa minulle ja pyytää loppujen lopuksi anteeksi sitä, ettei hän ole vain hankala vaan suorastaan mahdoton. Pyörittelen silmiäni kun hän flirttailee K-kaupan kassajonossa ja yritän saada häntä ostamaan nopeasti jotain, kun hän etsii kolmatta tuntia sitä täydellisen sävyistä mekkoa, jonka hän on nähnyt jonkin lehden kannessa, hymyilen huvittuneesti hänen puolen kilon karkkisäkeilleen ja annan hänen käpertyä kainalooni. Hän on ailahteleva eikä häntä voi ennakoida, mutta silti minä aina avaan hänelle oveni, annan mustien hiusten levittäytyä kylpyhuoneeni lattialle ja peittelen hänet uneen silloin, kun häntä pelottaa.