Kumman kädestä ottaa kiinni

Yö on paha, tylppyydessään julman välinpitämätön. Se on kuin kylmä käärme, joka luikertelee illan ja aamun väliin ja sihisee kaksihaaraisella kielellään. Nahkeus siirtyy sen suomujen peittämän ruumiin pinnasta kalpealle iholleni, palelee. Joku takoo vasaralla rintalastaa, ryskyttää kylkiluita niin että kolina käy. Ajatukset pyörivät kehää jolle ei ole loppua. Kipristelen varpaita, katson kellon valehtelemattomia viisareita ja toivon, että joku tulisi. Mutta tietenkään kukaan ei tule. Öisin on aina yksin, sillä uneen ei voi painaa eikä pakottaa eikä painajaisiin puuttua.

Viime päivinä jokin on ehkä kuitenkin, pienin ja pyörein lapsenaskelin, alkanut muuttaa muotoaan. Minä, maailma vai me molemmat, minun näkökykynikö. Yhtäkkiä näen, miten tuuli tanssittaa syksynlehtiä, miten hymy nousee lapsen kasvoille, miten fuksianpunaiset kynteni naputtavat tasaisesti tietokoneen näppäimistöä. Jokin läikkyy, jokin uusi ja outo, siinä missä sydämen pitäisi sykkiä. Minun sydämeni on ollut peiteltynä pimeään niin kauan, että olen pelännyt sen läikkeen laimenneen, sen muuttuneen vain verenkierron keskukseksi eikä verenkierto tunne. Sillä jos ei tunne mitään, on turta, tunnoton, ei ole olemassa muuten kuin hauraana haamuna kynttilän lepattavan liekin hauraanhiljaisessa valossa.

On ollut hyviä hetkiä, pitkästä aikaa, ei pelkkää pimeyttä, sellaisia hetkiä, jotka antavat hetkeksi luvan unohtaa. Jotka antavat hetkeksi uskoa uudesta, jotka lupaavat jotain, jota en uskalla ajatella.

Tuulee, syksy riisuu kesää alastomaksi. Joku on hikoillut ja haravoinut lehdistä ison ja pehmeän meren punaista, keltaista, ruskeaa. Me sukellamme ja heittäydymme selällemme, lehdet kieppuvat ympärillämme kuin keijut, pienet syksyiset keijut ruskanraikkaassa ilmassa. Viskomme ruttuisia ja rypistyneitä lehtiä vasten toisiamme ja nauramme lapsen naurua, naurua joka kumpuaa jostain kaukaa menneisyydestä, ajasta jota tummuus ei ole vielä turmellut totaalisesti.

Illalla istun sairaalasängylläni. Sänkyni on lähinnä ulko-ovea, lähinnä kansliaa jonne koputtaa. Huutoni kuuluisi kaikkien korviin, jos huutaisin, joten minun ei tarvitse huutaa. Katson ulos kaihtimien raidoittamasta ikkunasta enkä näekään vain lohdutonta pimeyttä: näen myös tähdet, pienenpienet tuikkivat tähdet, taivaankannen kultaiset korvakorut, jotka tuikkivat minulle toivoaan. Avaan päiväkirjani kannen ja otan kynän käteeni. Hetken minun on hyvä olla, siinä, itsessäni. Olen kotona.

Seuraava päivänä hän tulee taas, taas. Aina hän tulee, läpi tuulen ja tuiskun, rankkasateen, koeviikon, omien kyyneleidensä. En ymmärrä, miten hän jaksaa, miten hän voi välittää niin vilpittömästi minusta, joka makaan aina uudessa sairaalassa, uudella osastolla, jonka hän joutuu etsimään kartta kädessään. Mutta hän tulee aina, hengittää takiani tahmean steriiliä sairaalailmaa, itkee itse kun minä en enää itse osaa, kantaa kipuani liikaakin, niin että häneenkin alkaa koskea. Hänen silmistään paistaa aivan liian raskas huoli niin hauraalle hahmolle, mutta silti hän tulee, aina, minun suojelusenkelini.

Ehkä se on se syy. Ehkä en ole vielä, vastoinkäymisten käydessä minua vasten kuin hyökyaaltojen, joissa lempeästi liplattava vesi on kovettunut sementiksi, päästänyt irti, koska en osaa lopettaa uskomista. Jossain melkein murtuneessa mikä-mikä-maassani ehkä uskon, ehkä en, että joskus, jonain kauniina päivänä, nuo hetket voisivat olla tämä hetki, elämä. Todellisuus. Että voisin elää itseni ulkopuolella, vapautua kahleistani ja kääntää katseeni sinne, missä maailma on. Että elämä ajaisi alituiseen ympärilläni vaanivan kuoleman katkun pois, avaisi ikkunat ja päästäisi valon sisään.