Yksikön ensimmäisessä persoonassa

Enkeli ja demoni
Hymyilevä hirmumyrsky
Kaunis hirviö
Good girl gone bad
Prinsessa, joka on kadottanut kruununsa

Kuka sinä olet, kuka minä olen, kysymyksiä vailla vastauksia. En ole koskaan ollut minä, sisässäni sirpaleet ovat särkyneet liian aikaisin yhdistyäkseen yhdeksi, liian myöhään antaakseen minulle menneisyyden. On monia menneisyyksiä, on monia minuja, on monia valheita ja totuuksia. Roolien sekasorto teatterilavan takana, kuka sulkisi esiripun, olkaa hyvät ja antakaa minun etsiä itseäni, yleisö. Yleisö joka olette te, joka olette he, joka ovat olleet kaikki ja ei kukaan.
Huijaaminen, siinä minä olen hyvä, valehtelemisessa voittamaton. Kukaan ei näe esiintymisasujen alle: naamio peittää piiloonsa kyyneleet, jotka kietoutuvat kauniiseen kukkaistyttöhymyyni. Mutta ei, en minä ole se enkä ole ikinä ollutkaan, te asetitte se ilmeen minun kasvoilleni ettekä antaneet liikauttaa lihaksiani. Hitaasti se hymy tuhosi minut, kaivoi koloa sisälle ja peitteli vihalle pesän jonne se käpertyi kerälle odottamaan päivää, jolloin se tulisi purkautumaan. Sillä jokaisessa meissä on hyvää ja pahaa, rakkautta ja vihaa, rohkeutta ja pelkoa, iloa ja surua. Ilman niitä me emme olisi ihmisiä enkä minä halua enää olla robotti, en nukke jonka pitkät hiukset laahaavat maata ja lakaisevat niillä lattiaa, en täydellinen tyttö joksi joku typerys minua joskus erehtyi luulemaan. Eikö hän tiennyt, ettei täydellistä ole olemassakaan? Täydellisyys on täydellisistä täydellisin paradoksi: täydellisyys ei ole täydellistä ilman epätäydellisyyttä, joka tekee siitä epätäydellisen.
Vuosien varrella minä olen ollut niin monta. Tytär, lapsenlapsi, hyvä, huono, ensimmäinen joka oppii lukemaan, viimeinen joka saa pesäpallon kiinni, koululainen ja koulukiusattu, ystävällinen ja yksinäinen, tyttö joka leikkasi selkää kutittavat kiharat pätkäksi polkkatukaksi, muuttolintu ja kodinrakentaja, tuhkimo ja tulitikkutyttö, hikipinko ja punainen kuutonen matikan kokeessa, tyttönainen joka ei tiedä kumpi on, auttaja ja autettava, salaisuuksien kantaja ja niiden synnyttäjä, musta ja valkoinen, Odette ja Odile, isosisko ja pikkusisko, aikuinen ja lapsi, anorektikko ja arvet ranteessa. Ehkä kerron joskus niistä henkilöistä lisää, ehkä en. Osan olen unohtanut, osasta muistan pieniä paljoja, osa on imeytynyt osaksi itseäni. Itse, minä, yksikön ensimmäinen persoona, vaikeita pronomineja. Mutta entä jos sinä näkisit minut nyt? Kokeile katsoa, mutta mieti kenen silmin.

Hän, jota äidiksi kuuluu kutsua: Tyttö on mahdoton, toivoton tapaus. Ei välitä äidistään yhtään. Huutaa ja kiroaa eikä usko minua, sanoo: ole hiljaa ja kääntää selkänsä. Uhrasin hänelle elämäni, annoin vatsan kasvaa kiinni kuusitoistakesäiseen vartaloon, muttei hän muista, ei edes yritä. Isän tyttö hän on ollut aina, kantaa ylpeästi isänsä suvun kotkannokkaakin. Kaikki hänessä muistuttaa siitä, jota meillä joskus oli, herättää henkiin hänet, joka minulla joskus oli, ja siksi en kestä katsoa häntä, hänen kasvojaan, joissa hymyilevät muistot menneiltä vuosikymmeniltä. Tätä minä en tietenkään kenellekään kertoisi.

Isä: Lapset ovat aarteeni, kalliimpia kuin kulta. Toinen on kovempi, toinen pehmeämpi, ja hentosiipiseen sattuu aina enemmän tässä kovan kivisessä maailmassa. Hän on aina osannut, ollut niin täydellinen tähtityttö, etten ajoissa ymmärtänyt sitä toista puolta, joka makaa sairaalasängyssä mustissa masentuneena. Hän on pieni tyttö taas, mutta tällä kertaa avuttomampi ja eksyneempi. En tiedä, elääkö hän edelleen mielikuvitusmaailmassaan, siinä, josta on herättävä tylppään todellisuuteen jota hän ei kestä. En tiedä, miten häntä auttaisi: yhtenä päivänä hän osaa ja onnistuu ja ajaa minut pois, toisena hän itkee sydäntäsärkevästi puhelimeen ja rukoilee minua apuun ikkunalaudalla astelehtien. Kunpa saisin otteen hänen liukkaasta mielestään, ajatuksista, jotka pulppuavat ulos nopeana puheena ja naurusta jonka kuuleminen on paras isänpäivälahjani ikinä. Naurusta, jonka hän aika ajoin kadottaa ja joutuu etsimään uudestaan. Mutta: "Slipping through my fingers all the time / Do I really see whats in her mind / Each time I think Im close to knowing / She keeps on growing / Slipping through my fingers all the time." (Abba: Slipping through my fingers) Moni asia on myöhäistä, mahdotonta muuttaa tänään, kun hän on aikuinen osaltaan, vaikkakin vielä lapsi lopuillaan. Olisinpa ymmärtänyt aikaisemmin, sillä enää en saa hänestä otetta.

Mummi: Oi, minun kultalintuni, oi, minun pieni prinsessani, oi, minun prima ballerinani! Oi, hän on erinomainen, kuulkaas, hän kirjoitti ylioppilaaksi eximioilla, oli laudaturkin, hänen keskiarvonsa oli lähempänä kymmentä kuin yhdeksää! Hän on aina ollut niin nokkela, nenä kiinni kirjassa niinäkin kesinä, kun istuimme uimakopillamme ja sukelsimme, senkin hän oppi niin nopeasti! Ensimmäinen ja paras, vaikkei näin saisi sanoa, se, johon minä olen aina uskonut eniten. Mutta ei, hän ei halua lakinaiseksi, hän haluaa pitää huolta muista ja arvottaa elämänsä, sanokoon eräs herra mitä sanoo. Hän tekee niin kuin hän tahtoo, mutta aina oikein, aina niin kuin minä arvelin ja odotinkin. "Etsi aina elämässä kaunista ja hyvää, niin sun pieni sydämesi kantaa onnen kultajyvää", me luimme yhdessä ääneen kun hän oli lapsi ja hän sääli peikkoja keijujen rinnalla, sitä me luimme. Oi, ja kuinka olinkaan unohtaa, hän on niin soma ja suloinen, kaikki rakastuvat häneen heti, antavat hänen hymynsä astua omillekin kasvoilleen. Niin kaunis, niin kauniisti itsensä pukenut. Hän on minun aurinkoni, elämäni aurinko, jonka takia minä jäin. Hänellä on hieman hankaluuksia, mutta kyllä hän ne ylittää niin kuin aina, hänen takiaanhan minä jäin. Hän on minun aurinkoni, valonsäteeni vanhuudessa. Häneen minä olen aina uskonut, hän on minun aurinkoni. Liikaa paineitako? Eihän toki, hänhän haluaa olla aina se ilolintu!

Isoisä: Hän on kuin minä, järkevä ja rationaalinen. Mitä nyt joskus itkuun pillahdellut, niinhän ne kaikki lapset. En minä sitä ymmärrä, miksi hän nyt sairaalassa on, opiskelupaikka odottaa ja asunto tomuaa tyhjillään, mitä siitäkin tulee. Jos sen vuokraisi, saisi hyvät rahat. Hänellä on älyä, kyllä, minä olen aina sanonut hänelle, että bisnes tai politiikka, siinä on ala jolla niität seteleitä. Mutta hän hymistää hartioitaan ja katsoo kauas, mumisee jotain jostain muusta mitä en kuule ja kääntää katseensa takaisin kirjaansa, jota hän kantaa kaikkialle. No, joka tapauksessa hän on ensimmäinen ja paras: hänestä tulee vielä jotain suurta ja hän tulee tekemään suuria tekoja. Mitä, en kuullut, mitä sinä sanoit? Korvani ovat kuuroutuneet, antaa olla, aivan kuin hän olisi sanonut ei, älä. Mutta eihän hän sellaista sanoisi! Totta kai hän haluaa tulla tekemään suuria tekoja!

Eräs ystävä: Hän tuli luokseni, kun olin seitsemän. Istui viereeni ja siitä asti hän istui siinä aina. Hänellä oli outo perhe, hauska isä mutta äitiä pelkäsin, veli oli pieni ja sellainen kuin pikkuveljet aina, kiusallinen ja kiusattava, mutta isä leipoi pullia, jotka eivät maistuneet ollenkaan pullilta mutta olivat hyviä yhtä kaikki. Heillä sai leikkiä sirkusta ja Spice Girlsejä, ei ollut sääntöjä, ei rajoja. Meillä oli aina, äiti kaatamassa mehua laseihin ja leikkaamassa mokkapaloja - tai mokkasiineja, kuten hän niitä kerran kutsui - lautasille. Joskus minusta tuntui, ettei hän olisi halunnut lähteä meiltä kotiin ollenkaan. Ja olihan hän yötäkin, pitkät hiukset takkuisena pehkona tyynynpäällisellä, kunnes kasvoimme liian isoiksi eikä hän enää tullut yöksi. Hän katosi toiseen kaupunkiin enkä nähnyt häntä vuosiin muualla kuin kuihtuneessa ylioppilaskuvassa, jonka alle hän oli kirjoittanut nimensä suurilla, nurinkurisilla kirjaimillaan.

Huonetoverini: Hän ei koskaan herää kellonsoittoon. Aina hän on myöhässä, aamiaiselta lounaalta päivälliseltä iltapalalta, joilla kaikilla hän kokoaa eteensä enemmän jälki- kuin pääruokaa. Hän kulkee käytäviä farkuissaan ja tiukoissa paidoissaan, joista hänelle huomautellaan, katsoo kaihoten ulos ikkunasta ja palaa sairaalasängylleen. Ei, taas se nakutus alkaa, eikä... Jos hän ei kirjoita kimaltelevaan päiväkirjaansa, hän näpyttelee sanoja ruudulle aivan liian usein ja aivan liian myöhään. Voi ei, nyt hän avaa lisäksi karkkipussinsa. Rouskutus kuuluu tänne asti, kun hän rapisuttaa pussinreunoja. Suihkussa hän asuu ikuisuuden. Ja peili, sen edessä hän on aina. Mustaa ja pinkkiä, niillä hän meikkaa, hieman hopeaa. Vaatekaapin ovi on huolettomasti auki, Hello Kitty-sukat hymyilevät sukkalaatikosta. Yöpöydällään hänellä on yhtä aikaa klassikkoja ja brittiläisiä muotilehtiä. Ei hänestä ota selvää. Ainoa asia, mikä pysyy, on hänen pinkki, liian pieni hupparinsa, jonka hän kietoo ympärilleen palellessaan tai pahassa olossaan. Sen hän on heittänyt hartioilleen nytkin. Hitto, eikö hän ikinä mene nukkumaan ja sulje tuota hemmetin konettaan..?

Psykologini: Hänen mustetahratestinsä… Kuinka kukaan voi keksiä kymmenen kertomusta yhdestä muodottomasta mustemöykystä? Ylityötunteja… Hän puhuu niin paljon, että ehtii unohtaa oman lauseensa alun ennen kuin pääsee sen loppuun. Hän on liian lääkkeissä muistaakseen numerosarjoja, mutta tekee kotitehtävänsä niin pikkutarkasti, että tutkimme niitä seuraavat kolme käyntikertaa. En tiedä, onko hän hullu vai ainoastaan erikoinen, mutta ainakaan en voi kutsua työtäni tylsäksi. Hän on mitä mielenkiintoisin tutkimuskohde, sillä hänen jokainen lauseensa on ristiriidassa keskenään ja silti hän onnistuu perustelemaan molemmat niin, että niiden on annettava olla. Hän on oudolla tavalla itsepäinen, inttää ja inttää mutta muuttaa mieltään heti, kun vastapuoli myöntyy hänen mielipiteeseensä. Kaiken kaikkiaan hän on erinomainen esimerkki epäloogisuudesta, mutten tiedä mitä ihmettä minä hänen kanssaan teen.

Enkelini: Hän on ihana ja ärsyttävä, rakastettava ja vihattava, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Hän ei ole millään lailla ennakoitavissa. Joskus hän soittaa ovikelloani auringonkukka kädessään, joskus hän tulee varoittamatta sisään vara-avaimillaan, kiljuu kirosanoja ja pakkaa tavaransa. Hän istuu tuntitolkulla vierelläni ja silittää hiuksiani, letittää pienen pätkän ja peittelee minut huopaan, jonka sisään olen niin usein hänet itsensä käärinyt. Joskus taas hän tulee tänne, ei puhu, ei liiku, istuu vain ja tuijottaa ja silloin hänet on vietävä Auroraan. Hän on maailman epäkäytännöllisin ihminen, kipittää piikkikoroillaan kaatosateessa, syö jäätelöä nomparelleilla lounaaksi eikä ikinä muista mitään. Hänen kenkiään on asunnossani kaiketi kolme paria, murto-osa siitä, mitä hän omistaa. Aha, ja tuossa roikkuu hänen pikkumekkonsa, se, jossa hän tanssi itsensä pyörryksiin. Hän tanssii myös ympäri asuntoani alusvaatteissaan ja saa suihkuni tulvimaan laulaessaan siellä epävireisellä äänellään radiohittejä ja Abban ikivihreitä. Hän myös kirjoittaa maanisesti kortteja, niitä joilla seinäni on tapetoitu. Samana päivänä hän saattaa itkeä nauraa vihata maailmaa rakastaa maailmaa huutaa minulle ja pyytää loppujen lopuksi anteeksi sitä, ettei hän ole vain hankala vaan suorastaan mahdoton. Pyörittelen silmiäni kun hän flirttailee K-kaupan kassajonossa ja yritän saada häntä ostamaan nopeasti jotain, kun hän etsii kolmatta tuntia sitä täydellisen sävyistä mekkoa, jonka hän on nähnyt jonkin lehden kannessa, hymyilen huvittuneesti hänen puolen kilon karkkisäkeilleen ja annan hänen käpertyä kainalooni. Hän on ailahteleva eikä häntä voi ennakoida, mutta silti minä aina avaan hänelle oveni, annan mustien hiusten levittäytyä kylpyhuoneeni lattialle ja peittelen hänet uneen silloin, kun häntä pelottaa.