There for you - kiitos siskot, minä olen myös

Kuristus kurkussa ja paine palleassa, huone kieppuu ja kaatuilee. Ryömin aina syvemmälle piiloon peiton alle rutistaen silmäluomia kiinni niin, etten näe. Impulssit aivoissa eksyvät, viestit jäävät matkan varrelle, pienet siniset ja valkoiset tabletit saavat ajatukset sekaisin, surraavat ne tehosekoittimella yhdeksi sekamelskaksi, mutta taittavat terän pahalta ololta, ahdistukselta, joka kipuilee kaikkialle vartalooni, saa minut haukkomaan henkeäni ja särkee minua sirpaleiksi sisältä. Sydän siruina, säröjä niin paljon, ettei sen ympärille solmittu ideaaliside auta. Sydämeni ei osaa kuin pumpata verta kammiosta kammioon, valtimosta laskimoon, pelkkää biologiaa. Suru on kuollut kyynelmereen, rakkaus jäätynyt roudan alle. Särkynyt sydämeni hakkaa rintalastaa, veri kiertää ja korvissa kohisee, mutta tätä kamalaa kipua, estämätöntä epätoivoa, niitä se ei osaa muuttaa miksikään. Olla olemassa, muttei elää, kuika kauan kannattaa uskoa utopioihin, unelmiin, jotka ovat painuneet syvälle pinnan alle aikoja sitten.

Kengänpohjat narisevat liukkaalla lattialla, ovelta kuuluu koputus. Kultakutri tulee, kietoo kätensä minun vapisevan vartaloni ympärille ja kuiskaa korvaan: älä katoa, olet minulle niin tärkeä, älä katoa, et saa. Me pitkittäin poikittain minun ankealla sairaalasängylläni, karkkipussi keskellämme tuttuun tapaan. Kullanruskeat kiharat kutittavat, saan supistua syliin, hukkua halaukseen. Hetken on hyvä olla, ainoastaan Enkelin poissaolo kulkee kipuna molempien mielissä.
Kuulen Kultakutrin sydämenlyönnit rinnan alla ja tiedän totuuden, tiedän ettei hänen sydämensä ole yhtään sen ehjempi kuin minun rakkaudeton sydänraukkani. Kuka meitä tulisi rakastamaan, kuka parantamaan haavat, jotka vuotavat tauotta laastareiden läpi? Katson Kultakutrin suurensuuriin kauniisiin kauriinsilmiin, musta kajal on sotkeutunut sutuksi silmien alle, ja minuun koskee katsoa sitä surua, suunnatonta surua, jonka tiedän säröilevän omien silmienikin takana. Silmät ovat sielun peili. Kunpa osaisin auttaa sinua, kaunis kultatukkani, kunpa osaisin sanoa oikeat sanat, siskoni, pelastaa ja parantaa sinut. Mutta minä en osaa, olen yhtä avuton, yhtä keinoton kuin sinäkin. Minä voin vain olla, selvittää sinun takkuista tukkaasi ja sulkea sinut syliini niin, ettei mikään paha pääse kurottamaan kättään sinua kohti. Olla, olla kuten sinä olet minulle ja sulatat sentin ikiroutaa sisuskalujeni ympäriltä.
Salaisuudet, ne lepattavat ympärillämme siristellen lepakonsiipiään ja kuiskien kaikuja korviimme. Älä usko niitä enää, Kultakutrini, pikkuruinen rakkaani, aja kaikki kolme karhua pois, pois pimeään metsään, luoliin joissa luurangot lastoittuvat. Minä tiedän sinulla olevan enemmän voimaa kuin sinä itse uskotkaan. Näkisitpä vain itse oman kauneutesi, oman rohkeutesi, oman lämpösi, omat lahjasi. Olet niin ainutlaatuinen, olet osa minua, meitä kolmea. Älä katoa. Älä katoa, et saa.

Kädenheilautukset, Kultakutrin hiukset heiluvat tiuskivassa tuulessa. Minne hän menee, pelkään aina pahinta. Ratikassa suljen itseni ulos muulta maailmalta iPodin kuulokkeet korvissani. Ikävöin Enkeliä. Ihmiset kasvot ikkunoita kohti, mietin, mitä he mahtavat nähdä niiden takana, toisella puolella. Näkevätkö he kaupungin valot, marraskuisessa illassa loistavat näyteikkunat pikkujoulupukuineen ja isänpäivälahjoineen? Näkevätkö he Töölönlahden valonkajastuksen, Hesperian puiston syksyyn pukeutuneet puut ja lapset, jotka leikkivät kadunkulmassa? Näkevätkö he takinkaulukset ylösnostettuina kävelevät ihmiset, rakastuneen parin käsi kädessä ratikkapysäkin reunalla ja vanhuksen, joka odottaa omaa hetkeään? Vai näkevätkö he, kuten minä, autojen valot, joiden alle värittyä, pureutua asvaltin alle, näkevätkö he omat virheensä ja erheensä, näkevätkö he ikävän, joka hiipii varjona vierellä?

Lasken kassini lattialle, balettitossut tassuttelevat, joku syö banaania, joku tutkii tavaroitaan. iPod on yhä korvillani, en halua nähdä kuulla katsoa maailmaa. Suihku kohisee, ovi aukeaa ja sulkeutuu. Odotan Enkeliä. ”Even when I'm not / Giving enough but I'm / Taking too much / You're still there for me...” Tulee tummatukkainen nainen, tulee kaksi teatterimeikattua tyttöä, mutta Enkeli antaa odottaa itseään. Kunnes.
Himmenneet smaragdit, surun huntu silmien edessä. Otan askeleen, ojennan mokanmakuisen, sen, jonka hän aina valitsee pusuvalikoimasta, neekerinsuukon Enkelin eteen ja hänen kasvoilleen syttyy huvittunut hymy. "Even when I've got nothing at all / And I'm ready to fall / You're still there for me / There for me / There for me...” Halaamme, kaikki on taas hyvin, minä ja sinä, minä ja hän, kaikki me kolme. On pidettävä yhtä, sidottava sormet köydeksi, joka pitää piirin kasassa. Yksikään ei saa jäädä yksin, ei yksikään. Agatha Christie, Eikä yksikään pelastunut, sitä minä pelkään ja pelkään. Meidän on pelastuttava, kaikkien, jotta voisimme elää emmekä vain olla, elää, elää, elää.

Ps. Kultakutrini, et saa olla se yksi, joka ei pelastu. Minä en anna, minä kuuntelen kerron istun vierellä itken ja nauran kanssasi silitän takkutukkaa teen sinulle ranskalaisen letin peittelen lammaspeiton alle en jätä sinua ikinö yksin. Mutta minä en kestä, jos sinä katoat. Haluaisin pitää sinut lähelläni, kiinni kyljessä, että voisin olla varma, että olet täällä tallessa. Haluan kuulla äänesi puhelimessa, haluan lukea kauniita kirjoituksiasi, haluan nähdä hymyn heräävän kärsineillä kasvoillasi kuten niinä harvoina hetkinä, kun unohdamme kaiken pahan ja on vain Hetki, hyvä Hetki. Haluan, että se hymy ei enää ole väsynyt ja vaisu, että se sytyttää sinut eloon, että se tulee taas sinuksi. Surullinen, saat sinä olla sitäkin, kun et vain katoa, en halua sinun liimaavan tekohymyä huulillesi. Toivon vain, että tulisi päivä, että me ottaisimme toisiamme käsistä kiinni, astuisimme askeleen maailmalle ja hymyilisimme aitoa hymyä, elämäärakastavaa hymyä, joka ehkä saisi elämänkin rakastamaan meitä. Ole surullinen, ole surkea, ole vihainen, ole vaativa, ole kamala, ole kauhea, kunhan vain olet. Te kaksi olette osia minusta eikä yksikään meistä ole kokonainen ilman muita.
Sanoin tämän sinulle kerran, suljettujen seinien sisällä, eristyskopissa, missä pinkki Hello Kitty-päiväkirjasi oli ainoa valopilkku, missä me lohdutimme toinen toisiamme ja minä silitin hiljaa sinun hiuksiasi, kun väsyneet silmäsi painuivat kiinni. Tänään on ehkä aika sanoa tämä sinulle uudestaan, sanoa tämä sama, jonka saan sanoa itselleni joka ikinen aamu ja ilta.

Kultakutrilleni

Niin monta kertaa
on minut rikottu
etten enää uskalla antaa itseni eheytyä
elämän minua eheyttää.
Sen sijaan
revin aina itse arpeni auki,
uudestaan ja uudestaan.
En uskalla olla ehjä,
en vahva, voimakas
vaan pakenen valoa varjoihini
ja annan kerta kerralta
pimeyden minua pelastaa.
Valitsen valheen
koska se on tuttu ja turvallinen
enkä uskalla tuntea totuutta.
Vihaan elämää
ja sen ilmentymää minussa
koska en uskalla
uskalla antaa itseni
rakastua elämään
uskalla
rakastaa.