Perhonen lasikuvun alla

22.11.2008

Aisteja ärsyttävät jouluvalot vilkkuvat alkuiltapäiväisessä hämyssä, kiertelemme kaupungilla ja katselemme kaikkea kimaltavaa ja komeilevaa. Etsimme Enkelille ylioppilaslahjaa, kierrämme kaupan ja kaupan toisensa jälkeen, tuloksetta. Emme pääse yksimielisyyteen lahjan laadusta. Haluaisin sen olevan kolmenkymmenen karaatin kultaa ja rubiineilla koristeltu, niin kaunis ja arvokas kuin hän itse, mutta hän haluaa Glitteriin ja Accezzoriseen. Ne on ihan tarpeeksi hienoja. Mutta mikään ei ole tarpeeksi hienoa hänelle, minun Enkelilleni, minun siskolleni, minun ystävälleni. Tahtoisin lahjoittaa sinulle prinssin ja puoli valtakuntaa, mukana saisinet sen, mitä olet minulta toivonut, mutta ikävä kyllä en ole törmännyt yhteenkään hyvään haltijattareen elämäni aikana saati sitten että olisin itse sellainen. Tahtoisin antaa sinulle jotain ainutlaatuista.
Yhtäkkiä se iskee, Stockmannin ihmisvilinässä, pää hakkaa pois pois pois ja humahtelee, hapuilen hermostunein käsin kassistani paperipussia, valkoinen tabletti on minun säälittävä kainalokeppini. Voin pahoin. Pääni pursuaa liian suuria ja painavia asioita; kun alan ajatella yhdenväristä palloa, koko pallomeri vyöryy yhtenä muovisena hyökynä ylleni. Lipasta ei voi avata ottaen yhden korun kerrallaan, heti kun sen koristeltua kantta raottaa, alkaa se soittaa melodiaansa ja keskellä kauas katsova ballerina pyöriä yhtä ritisevän ratisevasti kuin minun mieleni.
Ahdistus hiipii olan takaa, uupumus painaa Enkelinkin silmiä kiinni, etsimme sopivan sopen Tennispalatsin kakkoskerroksesta minun poikettuani matkan varrella kirjakauppaan, päiväkirjan puuttuessa. On pakko kirjoittaa, pakko tai halkean, saada edes osa epämääräisestä tunnemöykystä paperille, suodatettua sitä käsiteltävään ja editoitavaan muotoon sanoiksi, lauseiksi. Kirjoitan uuteen ballerinapäiväkirjaani epäselvällä pikakirjoituskäsialallani Enkelin pureskellessa punaista Lumikin omenaa ja lehteillessä Metro-lehteä hiuksissaan, jotka ovat yhtä yönmustat kuin minun. Minä, hän – me olemme molemmat muuttuneet niin paljon. Tämä syksy on ollut painajainen, mutta ehkä silti myös se uusi alku, jonka katoamista koskaan elämättömien unelmien arkistoon olen itkenyt. Ehken, ilman vielä tämän syksyn tuiverruksia, olisi ymmärtänyt, mistä elämässä on kyse, mikä on tärkeää ja tavoiteltavaa.

Mainokset tulevat ja menevät, kunnes valot himmenevät ja valkokangas täyttyy elävistä kuvista. Hetken kuvaa katsottuani tajuan, että tämä elokuva kertoo - tai voisi kertoa - meistä, minusta ja Enkelistä. Kuvat, kädenheilautukset, ääneen lausutut ja lausumattomat sanat, äänet - kaikki uppoavat syvälle syövereihin.
On nainen, Vicky, joka on aina tiennyt, mitä elämältään tahtoo, muttei enää tiedäkään – hän on Enkeli. Varmoin askelin eteenpäin, päätöksiä ei pureta. On toinen nainen, Christina, paras ystävä, aivan erilainen, samppanjakupla, joka poreilee sinne ja tänne kirpeänmakeana. Hän olen minä. Hän ei tiedä, mitä täällä tekee, mitä elämällään tekisi, hän etsii. Aivan kuten minäkin. Minä en tee muuta kuin etsin, erheeni on ollut se, että olen etsinyt vääristä paikoista. Mutta mistä tietää, mistä ei ole kannattavaa etsiä, jos ei ensin anna itsensä kokeilla, kurkistaa ja todeta tietä vääräksi?
Juoni kulkee punaisena lankana rikkinäisten ihmisten keskellä, niin rikkinäisten, että olen kuulevinani sirpaleiden särkyilevän ja kilahtelevan koviin pintoihin painautuen. Tulee mies, jolle elämä on ainutlaatuinen ja joka hetki oikea. ”Epätäydellisyys synnyttää romantiikan”, hän sanoo. Epätäydellinen on hänen suhteensa hänen elämänsä rakkauteen, tulisieluiseen taiteilijaan, jollaiseksi minä puolestani pelkään tulevani. Ailahteleva, oikukas, kaikki säännöt kiertävä. Kahden tulisielun suhde kipinöi liikaa ja on syttyä rovioksi, kunnes Christina ilmestyy tasapainottavaksi elementiksi kummalliseen kolmikkoon.
Heillä ei ole rajoja, heillä on vain rakkautta, kaikki on aitoa ja välitöntä, he riitelevät ja rakastelevat, antavat tunteiden räiskyä kuin värien maalarin paletissa. Kuka uskaltaisi hypätä sellaiseen seikkailuun - uskaltaisinko minä? Unohtaa normit ja roolit, kääntää selkäni moraalille ja moralisteille, hylätä yhteiskunnan hyväksynnät ja hyväksymättömyydet, heittäytyä veden vietäväksi ja antaa itseni palaa, liekin lepattaa hetken niin kirkkaana kuin se vain voisi, kaikissa sävyisään? Olla rohkea, antaa silmien katsoa maailmaa suurina ja sulkeutumattomina. Elää jokaisella solullani, antaa itseni etsiä ja erehtyä kunnes löydän.
Yöllä en saa unta. Vicky palaa arkeen samassa asemassa kuin ennen, suostumatta myöntämään menetyksiä, joita hän tulee itkemään piilossa kaikkien arvostelevilta katseilta. Mutta Christina, hän kulkee läpi turvatarkastuksen pää pystyssä, etsien yhä, mutta löytäneenä ehkä vähän jotakin. Miten minäkin löytäisin edes vähän jotakin? Mistä minun pitäisi etsiä? Se olen jo oppinut, mistä ainakaan en vastauksia tule löytämään.
Minun sisälläni palaa tuli. Perhonen räpistelee siipiään, osa haavoista on korjaantunut ja kasvanut kauniiksi kuvioiksi. Perhonen haluaa ulos purkista, lasin läpi ei näe tarpeeksi tarkkaan, happi ei riitä hengitettäväksi. Milloin minä vapautan itseni etsimään? Milloin minä annan itselleni luvan lentää?