Elämä kateissa

Se, joka joskus oli suussasulavaa suklaamoussea, lilluu limaisena vaahtona vedessä. Yskin ja niistän nenää, inhottavaa, etovaa. Kuitenkin teen sen taas ja taas ja taas kunnes suklaamoussemöykky saa seurakseen salmiakin ja vaahtokarkkien repaleisia riekaleita. Kaikki ulkona, kerrankin. Kaikki kadoksissa, taas kerran. Koko elämä.
Katoavan hetken ajan olen puhdas ja lika lilluu vessanpöntössä, vedän vessan ja kaikki katoaa. Silti tunkkainen tahmeus tuntuu yhä kaikkialla, sietämätön ahdistus syö sisuskaluja, siinä meni maksa, siinä munuaiset, siinä ehkä sappikivet. Sydän hakkaa hakkaa huutaen haluten ulos.
Puen takin päälle, karvakauluksisen, pujotan ironiseksi alkaneen Hello Kitty-pipon päähän ja heitän hopeisen kassini olalleni. Lähden ulos ilman meikkiä, ilman mitään, olen liian väsynyt välittämään, liian uupunut olemaan kaunis. En edes halua olla, en nyt, minä olen ruma ja likainen, pyöreä pikku possu, niin kamala ettei minuun voi kukaan koskea. Oksennuksen lemu leijuu ympärilläni, puren purkkaa muttei se auta. Paras pysyä kaukana kaikista, ihmisiä inhottaa, ymmärrän.
F 50.0, anoreksia nervosa (laihuushäiriö), toipumassa. Viimeisin syömishäiriödiagnoosini, jonka spesiaalipsykiatrini kesällä kirjoitti. En halua sitä takaisin, miksi se tulee? Se ei ikinä kysy lupaa, soita ovikelloa ja odota, että avaisin sille oven ja toivottaisin tervetulleeksi teelle; sillä on omat avaimet, joita se kääntelee vääntelee lukossa kun sitä huvittaa. Pysyisit poissa, minulla on muitakin ongelmia, sinusta ei tule enää minulle mitään, et ole kuin säälittävä iilimato, joka yrittää imeä uhristaan elämän ja ilon. Minä en aio enää antaa elämääni, jonka melkein menetin, enää ikinä sinun käsiisi.
Sairaalan ovi sulkeutuu, juoksen Oopperalle niin kovaa kuin jalat jaksavat. Ja kun minä juoksen, en hölkkäile hissuksiin niin kuin sunnuntailenkkeilijät, joista yhden ohitan vahingonilo vilkahtaen, ei, minä juoksen kovaa, kovaa, kovaa, syöksyn eteenpäin kuin tuulenpyörre kunnes jalkani lyövät loukkua ja sydämeni pomppii paikoillaan. En minä osaa tehdä mitään siltä väliltä, on joko tai, musta tai valkoinen.
Ruuhkaisessa ratikassa häpeän homssaantunutta olemustani, meikittömiä kasvojani, takkuista tukkaani, joka tulvii pehmeän punaisen pipon alta mustana pörrönä, likaisia farkkujani ja kuraisia tennareitani. Käännän katseeni ulos ikkunasta, selkäni kanssamatkustajille ja rukoilen, vaikken usko jumalaan, ettei kukaan arvaa pientä likaista salaisuuttani.
Jään pois pari pysäkkiä aiemmin ja juoksen taas, juoksen ulos loppuja siitä mitä on jäljellä, ikävöin taas itkua mutta kyyneleet pysyvät kaukana. Myrskyää, tuuli pauhaa pasuunoineen, sade kastelee tukkaa ja kähertää sen kiharalle. Juoksuni on hengitystähalkovaa ja hakkaavaa, tennarit takovat jalanjälkiä pisaroiden piiskaamaan asvalttiin. Tuulee, ja minä yhdyn tuuleen tanssien sen mukana kieppuen ja pyörien kuin syksynlehdet, joilla puuskat leikittelevät.

Enkeli halaa minua, mutta minä olen jäykkä ja jähmeä, kaikkea muuta mitä yleensä olen. En voi valehdella Enkelille, hän on ainoa, joka arvaa aina, näkee kertomattomat tarinat silmistäni. Ja niin minä lyyhistyn lattialle, anelen anteeksi, anteeksi että olen niin heikko, anteeksi. Enkeli arvaa ja sanoo: taistelussa menetetään aina muutamia sotureita, mutta silti voi voittaa. Ei ole olennaista, kaatuuko; olennaisempaa on se, nouseeko ylös vai ei. Taistele.”
Hän silittää sateesta tahmeaa tukkaani ja halaa minua, minua saastaista sotkuista olentoa. En ymmärrä edelleenkään miten hän jaksaa ja kestää minua, joka epäonnistun aina. Minua, entistä anorektikkoa, minua, kurkkuun porautuvia kämmeniä, minua, jalatkatkaisevaa juoksua, minua, vanhoja ja uusia viiltoja käsivarsissa, minua, ambulansseja ja ensiapua, minua, liian monia liian nopeasti nieltyjä pikku pillereitä, minua, hillittömiä raivokohtauksia, minua, yhtä hervottomia itkunpuuskia ja toisaalta mykkää hiljaisuutta, minua, halpaa huoraa, joka myy itsensä hetkestä hyväksyntää, minua, joka petän kaikki periaatteeni, minua, joka erehdyn ja eksyn ja etsin taas jotain, mistä en tiedä mitä. Minua joka olen yhtä sekasotkua, epäonnistumisia ja erheitä, minua jonka ei kuulunut koskaan syntyä, minua joka syöksyn aina hänen syliinsä ja itken onnettomuuttani.
Kiitos, Enkelini, kun olit ja minä sain olla, kiitos appelsiinimehusta, kiitos sanoista joita sanoit, kiitos hiljaisuudesta jolla annoit tilaa minun kertomukselleni. Kiitos kun annoit minun olla siinä, et tuominnut, et hylännyt etkä halveksinut, kuuntelit vain ja annoit minun käpertyä syliisi pienen lapsen lailla. Kiitos kun olet olemassa, ilman sinua minä en olisi.

Etsin jotain enkä tiedä mitä. He sanovat sen, lääkärit, he sanovat sen, hoitajat, he sanovat sen, ystävät. Mutta minä en kuule ennen kuin itse kuuntelen. Minun on etsittävä niin kauan kunnes itse löydän vastauksen, en voi ottaa sitä vastaan valmiiksi tarjoiltuna tai muuten se ei ole minun vastaukseni. Etsin ehkä vääristä suunnista, etelästä, kun pitäisi olla idässä, mutta minun on otettava omat harha-askeleeni palatakseni takaisin tielleni. Minusta puuttuu aina pala, on aina puuttunut, ja se pala minun on löydettävä ja liimattava paikoilleen parantuakseni, vihdoin ja viimein, hyvästelläkseni tämän helvetin. Kuka kertoisi, kuka minä olen ja minne minä olen matkalla?