Vilete

Tiistai 11.11.

En halua herätä, en tulla unimaailmastani takaisin tähän todellisuuteen. Koko yön ovat unet väreilleet vartaloni läpi, herättäen minut milloin hiestä märkänä, milloin vilusta väristen. Unet, ystäväni, unet, viholliseni. Ne, joita ei voi paeta, joilla on oma mieli ja kieli, mutta ne, jotka myös antavat unohduksen, armahtavat ja ottavat säröilevään syliinsä. Kädet eivät irrota otettaan minusta ennen kuin tuikeailmeinen hoitaja tulee ja kiskoo minut keittiöön. Kello on viisitoista yli kahdeksan. Mikä katastrofi. Aamiaisaika. Aamulääkeaika.
Pureskelen paahtoleipää peläten menneitä päiviä, peläten tulevia päiviä, peläten tätä päivää. Vaivun takaisin vuoteeseen, nukun, nukun, nukun, pakenen taas piiloon tosielämää. Unet ovat ystävällisiä, vaikka aika ajoin ne näyttävätkin näkyjä, joita en haluaisi nähdä. Kun ne kertovat minulle omalla kielellään asioita, joita en haluaisi kuulla, haluaisin herätä, mutta silloin on jo liian myöhäistä irrottautua niiden liukkaasta otteesta.
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Kuinka monta kertaa kirjoittaisin tuon sanan, jotta kirjaimet riittäisivät kertomaan kaiken? Palleaa puristaa, haukon taas henkeä, en haluaisi olla ja avata silmiäni taas kerran tähän savusumuun, taas kerran tähän pimeyteen keskellä kirkasta päivää.
Kilttinä tyttönä lapon lautaselleni keon riisiä ja kanakastiketta, ihan hyvää, kaadan kaksi lasia maitoa, ihan hyvää, lusikoin kiisseliä kulhosta, ihan hyvää. Kiitos, ruoka oli hyvää, kiitän keittiötätiä, jolla on pyöreät silmälasit, koska niin kuuluu tehdä. Ja kävelen suoraan ensimmäiseen silmiini osuvaan vessaan, kumarrun ja hokkuspokkus! Kaikki on kateissa.
Ärsyttävän steriilin valkoiset seinät kaatuvat päälle. Kylpyhuoneen lattia on ihoa vasten viileä, laattalattia hohkaa kylmyyttä. Päässä pyörii, miksi tein sen taas? Haluaisin tappaa itseni katumuksesta. Hapuilen nenäliinaa farkkujen taskusta ja värisen tärisen. Hetkeksi helpottaa, kunnes se iskee taas kahta kauheammalla voimalla, lyö minut takaisin lattialle, jolta yritän vähin voimin nousta ylös. Häpeän huntu painaa päätäni alas, kun livahdan käytävään ja kävelen poispäin kanakastikkeesta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä olekaan, eihän? Ole kiltti ja sano: ei, ei mitään, ole ihan rauhassa vain, kaikki on hyvin. Mutta ei, mikään ei ole hyvin. Ei mikään.

Psykologin ystävälliset silmät tuikkivat pöydän toiselta pöydältä. Jalat kädet kippurassa, pienenä pallona, mustan tukan taakse piiloutuneena, minä en liikahdakaan, en sano sanaakaan. Tänään taitaa olla aika huono päivä. Ja kiltin katseen alla minä ryöpsähdän, pato purkautuu ja kaikki purskahtaa ulos ennen kuin ehdin edes ajatella. Kotilomalla… Meillä oli illanvietto… Muutama tuttu… Me kaksi jatkoimme jonnekin… Hän silitti hiuksiani… Minä halusin vain hyväksyntää… Halveksivat katseet, inhoava ilme silmänpohjissa… Psykologi kuuntelee ilmeenkään värähtämättä ja antaa minun painaa pääni polviin, valahtaa tuhat kertaa pöydänpinnalle ja todeta, ei tästä tule mitään, ei tästä voi puhua… Ja hän kysyy ja kysyy ja kun en osaa tai uskalla vastata, kysyy toisella tavalla. Hetken hengitän.
Sulkiessani oven takanani tiedän jonkun tietävän. Koputan kanslian ovelle ja kuiskaan käheällä kurkulla tarvittavaa, sanon hajoan en kestä kasassa hajoan hajoan, herttainen hoitaja tuo minulle temestan keltaisessa kipossa ja avaa keskusteluhuoneen oven. Sanon: itkisin jos osaisin, mutten enää osaa. Ei ole mitään kauheampaa kuin se, etti osaa itkeä. Kaikki on samaa sumua, harmaata, harmaata. Mitään ei saa ulos, kaikki möyrii mustana möykkynä mahanpohjassa ja lamauttaa liikkeet, eivät jää kuin unet. En tiedä, ymmärtääkö hoitaja, mutta hän on siinä, hän kuuntelee ja hymyilee herttaista hymyään. Hymy katkeaa, kun hän avaa suunsa: sun olisi varmaankin nyt viisainta jäädä tänne osastolle turvaan.

Lähetä, viesti välittyy kahdelle ihanalle ihmiselle, jotka ehkä juuri sillä hetkellä istuvat luennolla tai lukevat tenttikirjaa, jota minunkin kuuluisi lukea. (Kiitos teille ymmärtämyksestä ja kärsivällisyydestä kanssani, L ja O ja kaikki muut) En ole kuitenkaan vielä valmis. Yliopisto, liian suuri sana nyt niin pienelle minulle, kantamattomalle kestokyvylle. Omatunto hakkaa vasaralla vartaloa sisältäpäin ja syyllisyys pistelee piikkejä lihaani. Perun. Mutten vielä pysty, en pysty katsomaan heitä silmiin ja antamaan heidän nähdä minut. Ja tänään, tänään olen niin tavallistakin enemmän sekaisin, etten uskalla astua askeltakaan osaston ovien ulkopuolelle. En halua heidän näkevän minua tällaisena, ihmisrauniona, joka romahtelee keskelle käytäviä. En tiedä, mitä he minusta ajattelevat, ehkä, että hän oli liian heikko tähän, ehkä, että hän on umpihullu.
Jos istuisin eduskunnassa, haluaisin läpi yhden lakiehdotuksen. Jokaisen Suomen kansalaisen on iästä riippumatta luettava kerran elämässään Paulo Coelhon teos Veronika päättää kuolla. Ehkä ihmiset sitten ymmärtäisivät, miten hullu maailma on ja miten turvallista on olla hullu, omistaa diagnoosi tai kaksi tai kolmekin, asua psykiatrisella kokovuorokausiosastolla. Niin moni valitsi Vileten, niin moni joka halusi olla oma itsensä eikä enää kovettaa itseään kovemmaksi kuin hullujenhuonetta ympäröineet muurit.
Miten paljon epäluuloja, miten paljon odotuksia, miten paljon kaikkea, mitä kuuluu tehdä ja olla, koska niin on aina kuulunut tehdä ja olla – en edelleenkään ymmärrä, miten te kaikki kestätte sen. Miten ette huuda: haluan ulos tästä roolista! Riisukaa tämä minut tukahduttava puku päältäni! Miten ette itke sitä, ettette saa itkeä. Miten ette naura sille, kuinka smokkipukuiset herrat salkut käsissään kiirehtivät bisnestapaamisesta toiseen. Aivan kuin maailmassa ei olisi muuta!, minä ajattelen. Mutta maailman mielestä ei ole, on vain raha, on vain opintopisteet, on vain omaisuus, on vain suoritukset, on vain kaikki se, mitä ihminen elämässään saa aikaan. Entä minne unohtui se, kuka se ihminen, joka kirjoitti yhdeksän ällää, väitteli tohtoriksi ennätysajaksi ja niitti mainetta ja kunniaa, oikeasti oli?
Minä en halua olla tutkinto, minä haluan tutkinnon. Minä en halua olla tuhat euroa tilillä, haluan tuhat euroa tilille. Minä en halua olla kattohuoneisto, haluan kattohuoneiston. Haluan saada vihdoin ja vihdoin oppia olemaan minä, kääntää menneisyydelle selkäni ja astua omaan elämääni. Jos arvokkaat kuukaudet kuluvat taas ohi, jos menetän opintotukeni, jos ihmiset katsovat minua kummeksuen - tiedättekö, minä en jaksa enää välittää.
En ole enää se kympin tyttö, minä olen murtautunut ulos roolistani ja karistan sen rippeitä harteiltani joka teollani, sanallani, hetkellä, jonka elän.