Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä

21.11.2008

Huudan hänelle. Kivitän häntä kirosanoilla, jotta edes jokin saisi hänet heräämään, kovertamaan auki kuoren, joka peittää kaiken kyyneltenkovan seinämän sisään. Huoleni valuu ulos kasvoni kieroiksi vääristävänä vihana.

Kuin haavoittunut eläimenpoikanen, orpo polo, hän konttaa nurkkaan, kietoo kädet jalat koukeroiseksi kippuraksi, solmuksi, jota en saa auki. Silkkiset hiukset, joita olen lukemattomat kerrat silittänyt ja letittänyt, teetkö mulle ranskanletit, valahtavat silmille hänen yrittäessään piilottaa suruaan minulta. Olkapäiden tiheästä tärinästä tiedän kuitenkin meikkikerrosten valuvan pois paikoiltaan mustan hiushunnun takana, sen, joka ennen oli kiharapilvinen enkelintukka.

”Etkö sä ymmärrä, miten helvetin huolissani mä olen koko ajan?”, en vaikene hänen hiljaisista pyynnöistään huolimatta, ”etkö sä ymmärrä?” Eihän hän tietenkään ymmärrä, ei hän. Hän on ollut niin kauan murtautumaton linnake, koskettamaton jääprinsessa huuruisen roudan keskellä. Hän on hän, muiden suojelusenkeli, isosisko, järki minulle, joka olen tunne ja tuli. Hän on aina se, joka on huolissaan, joka pitää muista huolta; ei koskaan se, josta ollaan huolissaan ja pidetään huolta. ”Anna mun pitää susta huolta”, kuiskaan ääni käheänä ja yhteen puristuneet sormet antavat periksi solahtaen omieni lomaan.

Hän on aina - ulos - niin vahva ja viisas, realistinen, rautainen – minä olen huolimattomasti solmittu helminauha, josta hopeanhohtoiset pallot putoilevat silloin tällöin pois enkä löydä kaikkia enää koskaan. Kadonneiden paikalle pujotan lasten askartelukoruja ja leikkitimantteja. Hän on ulospäin hopeanharmaa kalevalakoru, taipumaton ja tietävä. Vaikka eihän hän ole. Hän on herkkä ja kirkkaasti katsova vuorikristalli, onnenamuletti. Hän on nyt niin hukassa, niin eksyksissä, niin kaukana itsestään, että pelkään hänen puolestaan paljon enemmän kuin olen koskaan pelännyt itseni puoleta.

Koskaan ennen en ole kääntänyt vara-avaintani lukossa ja löytänyt häntä pimeästä peiton alta. Mulla on paha olo, hän sanoo ja olen ylpeä hänestä, että hän sanoo sen, olen ylpeä itsestäni, että hän luottaa. Pieni nyytti vilttimytyn alla, kuin lapsi, joka on nukahtanut ennen aikojaan leikin loputtua. Sydämeni on haljeta hellyydestä häntä kohtaan, mutta hänen surulliset silmänsä eivät anna aikaa.

Tyhjä katse, hänestä on tullut hetkeksi hauraasti tässä maailmassa heijaava aave. Puhun hänelle, sanani sulavat korvien läpi, halaan häntä, se on ainoa ele, jonka hän ymmärtää. Uupumus ja ymmärtämättömyys siitä, mitä hänelle on tapahtumassa, painavat hänen päänsä takaisi tyynylle, saan taas silittää silkkitukkaa ja olla hänelle se, joka on. Hän on ollut minulle niin monta kertaa. Anna minun nyt olla, auttaa ja valaa sinuun lämpöä, jota tarvitset tässä lumituiskussa. Sydämeni pumppaa rakkautta huoneeseen, jossa kaksi niin yksinäistä ystävää tarttuu toisiinsa.

Eteisessä pakattu laukkuni vaaleanpunaisine balettitossuineen, tanssitunti, henkireikäni, alkamaisillaan. Heitän balettitossut huolimattomasti nurkkaan, en voi ajatellakaan lähteväni hänen luotaan, jättäväni häntä hetkeksikään yksin hänen hätänsä kanssa, joka paistaa silmistä pelonsekaisena kiiltona.
Haluan pyyhkiä mustia kyyneleitä hänen poskiltaan, keittää hänelle teetä ja antaa hänen värjätä valkoisen paitani mustaksi vuolaalla ripsivärivirralla . Peittelen hänet, joka ei koskaan palele, kahden huovan alle, pinkin viltin, jonka alla hän itse aina nukkuu, ja aurinkohuovan, jonka minä aina omin ollessani hänen luonaan. Haluan peitellä hänet uneen, pehmentää tien toiseen maailmaan ja antaa toivoa, että huomenna on paremmin, silittää hiuksia kunnes hän hengittää unen lailla ja todellisuus on kadonnut tajunnasta. Haluan olla hänen lähellään, jotta hän voi herättää minut, jos painajaiset herättävät hänet. Hän on minun siskoni, ainoa laatuaan.