Untako vain

Tahmatassut, aamu aukeaa tikkuisena takkuisena. Se vääntää väkivalloin silmäluomeni auki, tökkii tahmeilla tassuillaan minua ylös unistani, joissa olen uinut koko yksinäisen yön. Harmaus hiipii huoneessa; yön tummuus on vaalennut, mutta aurinko ei ole vielä kullannut koittoaan aamuun. Haparoin välinpitämättömän harmauden hunnun läpi, ulos huoneestani, keskelle käytävää, jolla sairaalarutiinit toistavat taas tuhannetta kertaa itse itseään.
Mutustelen murusia aamiaissämpylästäni pää painuksissa, en halua katsoa ketään enkä kenenkään katsovan minua. Antakaa minun olla loppu, älkää tulko lohduttamaan ja luomaan utopioita paremmasta maailmasta. Palelee, paha olla, peitän hiukseni vaaleanpunaisella hupulla.
Hiippailen takaisin kolmen hengen huoneemme harmauteen, usva ympärillä sakenee ja sumentaa silmät. Eivätkö he näe sitä, huonetoverini, jotka harjaavat hampaitaan ja pukevat paitaa päälleen, liukuvat lattiapinnalla kuin mitään usvaa ei olisikaan. Minä hoipertelen hitaasti omalle paikalleni ja tarraudun tyynyyn, joka pehmustaa sairaalasänkyäni. Kiskon peiton korviin ja suljen silmät, rutistan luomet ryttyyn ja piiloudun pesääni. Kiedon kädet polvien päälle enkä uskalla antaa lihaksenkaan liikahtaa. On pysyttävä paikallaan, paikallaan, paikallaan. Tässä olen turvassa, kolkolle sairaalasängylle käpertyneenä, pilvipeitto päälläni ja silmäluomet suljettuina. Hoitajien äänet kaikuvat käytävältä taaten etten ole yksin osastolla. Toinen huonetoverini on pedannut vuoteensa ja astellut ulos, toinen lehteilee lukemistoaan kirja kahisten.
Ilma yllä on raskasta, happi painaa henkitorvea lyttyyn. Keuhkoja kuristaa, auttakaa auttakaa, avatkaa ikkunat ja antakaa minun hengittää rahisevaa ulkoilmaa jonka seassa rouheat syksynlehdet putoilevat puista, levittävät siipensä ja lentävät suhisevan syystuulen mukana. Antakaa minun hengittää vapaasti ilman vartijoita, kurottaa kaulaani ikkunasta ulos ja lentää ajatuksissani maahan leijuvien lehtien lailla. Irrottakaa käsirautani ja köydet kaulani ympäriltä. Antakaa minun hengittää vapaasti, olla vapaa, purkautua irti painavasta ilmasta, joka sitoo minua kaikkeen kamalaan sementin lailla. Rikkokaa rajani, särkekää ne säleiksi, minä haluan hypätä ikkunasta ulos ja juosta kuin intiaaniprinsessa villinä ja vapaana keskellä auringonsäteiden vaatettamia vaahteroita.
Mutta en minä hyppää, en minä juokse, minä makaan lamaantuneena liikkumatta ja kuuntelen hiljaisuutta, kuuntelen korvat höröllä ettei kukaan hiivi hiljaa sänkyni laidalle ja syö minua kuin susi Punahilkkaa. Koskaan ei voi olla liian varuillaan; aina on varottava, aina on epäiltävä, aina on pidettävä silmät ja korvat auki. Yksi huolettomuuden hetki ja kaikki voi olla ohi.
Tunnit valuvat verkkaisesti, minuutit matelevat. Aamupäivä vaihtuu iltapäiväksi, minä pysyn paikallani, paikallani. Annan unen tulla ja tuudittaa minut turvaansa, päivisin unet ovat hyviä, koska valo vartioi niitä, ei päästä pahaa silmäluomieni taakse. Yöt ovat aivan eri asia, öisin varjot vaanivat nukkumaanmenoa ja hyökkäävät heti kimppuun kun silmäripset kutittavat poskia.
Uni pitää minua otteessaan, lääkeuni, ahdistusuni, aivan sama. Säännöllisin väliajoin hoitajat käyvät ravistelemassa minua tähän todellisuuteen. ”Tule syömään”, he sanovat, ja minä nukahdan uudestaan ennen kuin ehdin avata silmiäni. ”Tule syömään”, he sanovat vähän kipakampaa kohta, kun minä makaan raatona laverillani. Raahaudun raskain jaloin ruokasaliin, kokoan lautaselleni kasan ruokaa, annan haarukan lusikan veitsen mekaanisesti viedä ruokaa suuhuni, kunnes olen kiltti tyttö, lautaseni on tyhjä ja saan palata takaisin unimaailmaani.
Kuudelta puhelin soi ja sirittää minut ulos unestani. Olen nukkunut koko pitkän päivän, paennut pois tätä sietämättömän ailahtelevaa ahdistusta. Peilistä heijastuu kalpea haamu, takkuinen musta tukka vitivalkoista ihoa vasten, ripsiväri ja rajaukset silmien alle tummaksi tahriintuneena. Tätäkö minun elämäni on, peiton alle piiloutumista ja elämän pelkäämistä? Ikävä kyllä.
Saan kohtauksen, on korjattava tämä tilanne, nyt ja heti! Puen päälleni, vedän vaaleanpunaisen Hello Kitty-pipon päähäni ja kiedon paksun kaulaliinan ympärilleni. Lähden käymään kotona, on tehtävä jotain, jotain, jotain, joka saa minut tuntemaan tehneeni jotain. Olen pieni possu, joka nukkuu syö nukkuu syö nukkuu syö kuin osastolle eilispäivänä tullut kaksikuukautinen vauva, joka elää omassa maailmassaan unen ja ruoan ympärillä. Sätin itseäni siaksi, miten sinä voit olla tuollainen, miten sinä voit syödä niin paljon irtokarkkia ja Dominoita, miten sinä voit vain maata paikallasi. Kävelen kantapäät kiivaasti asvalttiin astuen koko matkan kotiin. Kuudenteen kerrokseen kiivettyäni kyyneleet eivät ole kaukana, olen niin uupunut uninen, haluan painaa pääni tyynyyn ja nukahtaa. Rikosten ja rangaistusten verkko on repeytynyt, olen liian terve totellakseni välillä tuskin kuuluvasti kuiskaavia, välillä korviavihlovasti kiljuvia karjuvia ääniä päässäni. Leimaan matkakorttini ja raitiovaunun lämpö sulkee minut sisäänsä.
Osastolla itkisin jos osaisin. ”Mikä mulla on”, hoen ja hoen, kun hyväntahtoiset hoitajat hyssyttelevät minua kuin pientä lasta, joka minä olenkin, osittain, ”mikä mulla on, mikä mulla on?” Pelkään unieni pohjatonta kaivoa, pelkään päiviä, jotka katoavat elämästäni talvihorteeseen, pelkään uupumusta, joka ei ikinä kulu loppuun. Pelkään pahaa oloa, joka vie jokaisen voimanpisaran, pelkään voimaa, joka kuluttaa minua kuiviin. ”Mikä mulla on”, kuiskaan vielä viimeisen kerran, ja he silittävät hiuksiani hiljaa hymisten.