Älä haudoille elämää lymyyn kulje

Hautausmaan hämärä kätkee hiljaisuuteensa ne, jotka sen huomassa nukkuvat. Rautainen, ruostunut portti narahtaa kun avaan sen ja astun sen sisäpuolelle. Syyssateiden pehmentämä maa pettää jalkojen alla, multainen maaperä antaa periksi. Tennarit luisuvat liukkaassa liejussa, katse kiertää ympäri aluetta. Aion etsiä sen, mitä olen etsimään tullut.
Hautojen rivistö huokaa hiljaa. Kultakirjauksia, muutama kukka, jolla joku, joka ei ole vielä unohtanut, on koristanut sen maallisen majan, jota on joskus rakastanut. Mistä aloittaa etsiminen, minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. En ollut hereillä hautajaisissa.
Kapea kivi, kapeaa kova kivi, johon kaiverrettuna ikuiset sanat ilman kultaa, ilman koristuksia: Pysy poissa äläkä enää ikinä tule takaisin. Se on kuitenkin tullut, hiipinyt hiljaa ylös haudastaan, jonka kannen se on kammennut auki minun mieleni heikentyessä ja hätääntyessä, etsiessä apukeinoa. Se on aistinut sen, epätoivon, aistinut sen, pelon, ja tullut taas tarjoamaan totuuksiaan. Minä nauraisin sille päin naamaa, jos näkisin sen: sinun totuutesi, se ei ole mitään muuta kuin valheiden verkko, kuvio kuraisia valheita toisensa jälkeen. Mutta minä en näe sitä, en näe kiveä jonka alle se on ryöminyt rujouksineen.
Näen nimiä, jotka kokoavat kuvan elävästä ihmisestä silmieni eteen, hänkin, ja hänkinkö. Niin monta se vei meitä. Varjo välähtää, pelkkä puu, huokaan helpotuksesta. Varjo osuu oikeaan nurkkaan piikkipaatsaman alle ja siellä, terävien tikkujen alaoksien alla, siellä se on. Otan askeleen, otan toisen. On otettava.
Mutainen maa vedeksi valuneena, arkunkansi aivan aavistuksen auki. Kuu kumottaa, kohoileva kuunsirppi, ja toimii taskulappunani. Tähdet tuikkivat taivaalla, tee se, sanovat, tee se, tanssivat ja pyörivät ympäri Otavaksi. Vasara ja nippu nauloja, rikkoutumattomia rautanauloja, kohotan vasaran korkeuksiin ja isken yhden kulman kiinni.
Näen sen vääristyneen muodon arkunraosta, se on kutistunut käppyräksi, keräksi arkun toiseen päähän, se pelkää minua ja toivoa jota tähdet tuovat. Sen suomuiset silmät verestävät, kasvot ovat kieroutuneet ja suu supistunut vajaaksi viivaksi ravinnonpuutteessa. Enää et syö minun pelkojani, et minun vihaani. Minä haluan omistaa kaikki omat tunteeni itse, niin hyvät kuin pahatkin. Sen vartalo on kuin vastasyntyneen, verinen ja valkoinen, mutta sadan vuoden iän eläneen ryppyinen ja ruttuinen. Inhottava olento, surkea ja säälittävä. Isken viimeisen naulan arkun kanteen voimalla, jota en tiennyt minussa olevankaan. Ei enää ikinä.
Se hakkaa luisilla nyrkeillään kantta, ulos ulos!, huuto kuuluu kauas. Lupaa minulle taas lauseita, joista en usko sanaakaan. Älä yritä, ei enää ikinä. Pysy poissa ja mene sinne mistä tulitkin. Kasvoit minussa, imit energiasi omista soluistani, loinen, mutta sinä et kuulu minuun. Minä olen minä ja sinä olet mennyttä. On aika.
Haparoin hautakivien koloissa ulospääsyä etsien. Kuulen sen kiljunnan, karmeat kirosanat joilla se manaa minua alimpaan helvettiin, sinne missä se itse on syntynyt. OLE HILJAA!, huudan keuhkot haljeten ja se hiljenee, se tietää minun tietävän, sen salaisuuden. Se ei ole todellinen, se on vain harhaa ja huijausta, kangastus keitaalla. Se sairastuttaa sen, joka siihen uskoo, joka uskollaan tekee sen olevaksi. Minä en enää usko. Jos jotain on sairastettava, anoreksiaa en ainakaan enää ota. Etsiköön uudet uhrinsa.
Hiljaisuus, ilmapuntareita painava hiljaisuus, hankala hengittää. Öiset pilvet vaeltavat tummansinisellä taivaalla, kuun eteen ja ohitse. Valo tulee takaisin ja minä näen sen. Oman nimeni. Oman nimeni kultaisin, koukeroisin kirjaimin, s. 28. 12. 1987, +… Käännän katseeni pois, pois. Silmänurkastani näen pinkit ruusut, joita tiedän jonkun tuovan yhden kappaleen joka ikinen päivä haudalleni, syntymäpäivänäni kaksi, kuolinpäivänäni kolme. Ei, ei, en minä sitä halua, haluan mutta en halua, en minä sitä halua. Pelkään, pelkään minne päädyn, painan jalkani mureaan maahan tennarit tahmaan upoten ja juoksen ohi marmorisen patsaan, ohi muistokivien, ristien ja krusifiksien. Lukemattomat läpikuultavat kädet kurottelevat kohti, houkuttelevat härnäten tule, tule! Yksi tarttuu takinliepeestäni, pyristelen paniikissa, potkut lyönnit eivät osu, eivät satuta hahmotonta haamua. Käsi vetää minua taaksepäin, takaisin hautojen huomaan, uurnalehtojen ulkopuolelle.
Olen otteessa, kalmainen käsi kiskoo minua aina kauemmas ja kauemmas rautaporteista, joiden ruostuneiden saranoiden sivuilla kasvaa kevätesikkoja. Mitä kauemmin kalmeankalpea käsi pitää puristaa kiinni omastani, sitä kalpeammaksi katoavammaksi minä muutun. Haalenen, sydämen rytmi rauhoittuu, hengitys hidastuu hetki hetkeltä. Hautausmaan pimeät portit ympäröivät joka suunnalta. Olen umpikujassa.