Today. Some day?

Katson hänen kasvojaan ja minuun koskee. Kauniit, suuret kauriinsilmät, viehättävä valloittava hymy, joka saa auringonsäteet kiertymään kehäksi hänen kullanruskeiden kutriensa ympärille, kasvot, jotka voisivat kaunistaa minkä tahansa maailman muotilehden kantta. Ja punaiset, polttavan purevan punaiset viirut molemmissa poskissa. Ei!, minä haluaisin huutaa, ei! Älä ole niin paha itsellesi, älä tee noin, anna itsellesi armoa, opettele rakastamaan itseäsi päivä päivältä, hetki hetkeltä. Sen minä halusin sinulle sanoa, mutta jos sanoisin, olisin tekopyhä fariseus, minä, joka rikon omat opetukseni kerta kerralta, minä, joka olen aikonut leikata minut ikuisiksi ajoiksi leimaavan polttomerkin oikeanpuoleiseen poskeeni niin monta kertaa. Merkin, josta en enää ikinä pääsisi eroon, merkin, joka leimaisi minut loppuiäkseni.
Tällä hetkellä hän on tässä, turvassa, minun sylissäni, minun silityksissäni. Hän sanoo: "en jaksa elää, en enää jaksa. En jaksa olla minä, haluan olla joku muu." Kuinka monta kertaa oma suuni onkaan sanonut nuo sanat, kuiskannut hiljaisuuteen samat salaiset toiveet. Minä rukoilen häntä, älä tee mitään, älä katoa, pysy minun takiani. Älä tee sitä meille. Ja hän lupaa, lupaa pysyä päivän, se on suurinta mitä hän meille voi raadelluilla kasvoillaan sanoa.
Päivä, pysy tässä päivä, anna minun selvittää sinun sotkuisia kultakutrejasi ja parantaa arpiasi, anna minun auttaa sinua, uskoudu minulle ja usko minua. Kaunottareni, tämä maailma menettäisi sinussa niin paljon, pikkusiskoni, minä menettäisin sinussa aivan liian paljon. Pysy. Ole kiltti ja pysy. Tiedän, ettet voi luvata sen enempää kuin minäkään ja silti odotan sitä päivää kun me tapaamme toisemme, halaamme ja sanomme yhteen ääneen: me pysymme. Me emme katoa. Me aiomme elää. Mutta se päivä, milloin se saapuu, milloin sen aamun aurinko nousee idästä, sitä minä en tiedä. En tiedä mitään, mutta toivon ja toivon.
Me kaikki kolme elämässä eksynyttä katselemme kattoon, minä mustassa paidassani teidän keskellänne, te siskot siinä, toinen minun oikealla, toinen vasemmalla puolellani. Vasen käpristyy kylkeeni, oikea nojaa olkapäähäni. Pidämme kaikki käsistä kiinni ja annamme toisillemme itsestämme sen viimeisenkin voiman, mikä meissä on. Siinä, teidän kanssanne, teidän keskellänne, minun on hetken hyvä olla. Silitän silitän teidän kullertavia hiussuortuvianne ja toivon, toivon, toivon, että osaisin auttaa jotenkin muutenkin kuin olemalla.
Illalla musta möykky ei ole niin iso, mutta minun mahani on. Minulla on lihava, iso, tahmea ja tunkkainen olo, metrilakut painavat päätä alas ja vaahtokarkit vellovat vatsassa, jäseneni kulkevat kömpelösti ja kompastelen. Haluaisin ulos, kylmään pimeään ulos, sateeseen tuuleen ulos, raikkaaseen rangaistukseen ulos. Miksi sinä tulit tänään, miksi sinun piti tulla tänään, kysyn siltä, mutta se ei vastaa. Se ei koskaan vastaa, ei sano sanaakaan. Ainoastaan katsoo ja käskyttää. Minä olen kuitenkin kokeillut kaikki keinot jo, tätä en aio ottaa takaisin. Kävelen keittiöön ja syön kilttinä tyttönä lautaseni tyhjäksi. Joka nielaisulla siitä sumentuu yksi osa, joka haukkauksella se häviää. Ei se muuten mene pois, se ei kuuntele puhetta. Sitä on lyötävä potkittava harhautettava haastettava satutettava revittävä raastettava silvottava, se on tapettava ilman tunteita, sillä sitä kohtaan ei saa tuntea sääliä. Siitäs sait, syömishäiriöhirviö, ole hyvä ja painu helvettiin.