Haluan kuolla. Pitkään aikaan en ole halunnut paeta pois näin kovaa ja kiihkeästi. Pitkään aikaan en ole kaivannut sen kalmaista kosketusta ja kylmänhuuruista hengitystä niskassa yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Elämä painaa päälle liian lujaa enkä kestä sen kierrekarusellissa.
Mannerheimintien risteys, liikennevalot pysyvät punaisina, punaisina, punaisina. Sairaassa mielikuvituksessani näen jo itseni tukka sateesta takussa kaivamassa uusia juhlakenkiä kädessäni pitelemästä punaisesta pussista, sujauttamassa kultakoristeisia stilettikorkoja jalkaan ja juoksemassa tyylikkäästi ohiajavan auton alle.
Räntää vihmoo taivaan täydeltä niin ettei näe mutten minä haluakaan nähdä. En halua nähdä, en kuulla, en tietää mitään mistään. En tahdo tuntea, tahtoisin repiä sydäntäni halkovan tunnemöykyn riekaleiksi, saksia sen kylmästi yhteen kahteen kolmeen osaan ja viskaista kaikki tunteeni kadunkulmaan. Tahdon tuntea vain kylmän rännän kasvoillani ja luihin pistävän kylmyyden, en aina ja aina uudestaan rikkirevenneiden arpien itkua syvällä ihon alla.
Kävelen ratikkapysäkiltä ainoaan paikkaan, missä uskallan olla, Osastolle, empivin mummoaskelin, askeleeni eivät ole kevyitä ja kiireisiä niin kuin yleensä aina. En haluasi palata takaisin turvaan, haluaisin jäädä ulos ja jäätyä kuoliaaksi. Haluaisin pidellä tuttuun tapaan oikeassa kädessäni veistä, tällä kertaa vain terävämpää kuin yksikään entisistä, haluaisin raastaa ranteeni raasteeksi, jota kukaan ei enää pystyisi paikkaamaan. Lasken mielessäni, paljonko minulla on lääkkeitä kotona. Jos en tietäisi osastopaikan olevan minun ainoa pelastukseni, tekisin tänä yönä jotain erityisen typerää, jonka yksityiskohdilta ystävällisesti säästän teidät. Uskokaa minua, te ette halua tietää.
En tiedä, mistä tämä paha olo tällä kertaa pulppuilee. Nieleskelen tahmeiksi käyneitä karkkeja kurkusta alas, pakotan itseni olemaan antamatta periksi. Kukaan ei kuitenkaan osaa auttaa, ei ojentaa lohduttavaa kättä eikä olla oikealla tavalla. Yökkö istuu kansliassa lukemassa lehtiä. Koputan kanslian ovelle ja vingun mulla on tosi paha olo,. Yökkö alkaa kertoa ihottuma-oireistaan. Onpas ikävää, minä sympatiseeraan yökön suurta ongelmaa ja laahaan jalkojani tipunkeltaisissa sairaalahousuissaa pois päin kanslian valosta. Käperryn yhä syvemmälle sohvannurkkaukseeni ja kaipaan kuolemaa. iPodista loppuu akku. Hiljaisuus ottaa omakseen koko huoneen ja huutaa kovampaa kuin pitkään, pitkään aikaan.
En ole aikoihin ollut näin yksin.
P.S. Anteeksi Enkeli, taas kerran, epätäydellisyyteni. Sinä et ole tehnyt yhtään mitään. Minä olen vain niin väsynyt elämään.
4 kommenttia:
Voi sinua <3
Voisimpa auttaa jotenki! Halauksia ja voimia täältä paljo! <3
Voi sua kultapieni <3 Yritin äsken soittaa sulle mutta sulla on ilmeisesti ollut puhelin pois päältä koko aamun. Mutta saat anteeksi, en tarkoittanut mitään pahaa etkä varmasti sinäkään.
Tää sun teksti on pelottava, pitkästä aikaa kirjoitat taas niin toivottomasti. Mihin sä olet vajoamassa? Mä pelkään niin kamalasti sun puolesta. Ja kauheinta on se kun en jaksa nyt pidellä umbrella ja joudun vain katsomaan vierestä kun sä vajoat ja vajoat.
Pelkään niin mitä sulle käy.
Excellent creations!!!
Really fantastic posting!
Have a nice day
Sattui lukea niin paljon..
En osaa sanoa mitään..
Yritä pitää itsestäsi huolta, älä tee mitään typerää.. Vaikka elämä on perseestä, vaikka haluaisit luovuttaa, niin pysy täällä.. Joku päivä voi vielä olla parempi<3
Halaus ja rutistus, en haluaisi sun tuntevan oloasi yksinäiseksi.
Voimia harmaaseen arkeen..<3
(p.s. mä vihaan tota räntäsadetta, jota sai ratikkapysäkille kävellessä päälleen.. :( )
Lähetä kommentti