Piece of Heaven

Tänään kävin taivaassa ja tipahdin takaisin pilvien päältä, muksahdin märälle ja mutaiselle maanpinnalle utuisista untuvahattaroista. Olin kuin lapsi karkkikaupassa: silmieni edessä vilisi rivikaupalla kaiken maailman makeaa, salmiakkia suklaasydämiä lakritsaa liitulakuja viinikumeja vaniljafudgeja toffeeta turkinpippureita. Koko kauppa oli iso vaahtokarkki, jonka sisälle upposin kuin pehmeään petiin. Annoin itselleni luvan olla hassu ja höpsö, ottaa kaiken irti katoavasta hetkestä joka astui eteeni.
Materialista, maapallon otsonikerrosta ohentavaa, ennen kaikkea ylitsepääsemättömän pinnallista. Minun jos jonkun pitäisi ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti ja todella arvokasta, kannatella tätä Tellusta omilla harteillani. Käännellä karttapalloa ja miettiä, missä päin maailmaa mahdetaan tällä hetkellä nähdä nälkää, missä sissit kuolevat sademetsiin ja sodat runtelevat kokonaisia kyliä. Mutta, juuri siksi minä en jaksa. Minä en kertakaikkiaan kestä enää, en olla se, jolle vastuu kaikesta kurjuudesta kuuluu. Koskan olen sukeltanut syvälle ja nähnyt, mitä pinnnan alla on, minun on pakko kurottaa kaulani välillä vesirajan yläpuolelle ja katsella maailmaa toisin silmin. Muuten minä murrun. On pakko pitää kiinni niistä pienistä pilkahduksista, joita silloin tällöin eteen osuu, pitäkööt muut minua minkälaisena pintaliitäjänä tahansa.
Minun on opeteltava iloitsemaan, olemaan onnellinen, hienonhienoista hyvistä hetkistä, hauraista kuin hienosokeri, jota isoäitini laittoi lusikalla kultareunaiseen kahvikuppiinsa. On olemassa niin paljon pientä, joka onkin suurta, jos osaisi aina katsoa oikean värisin silmin. Kenkäkassin rapina, kun sen sisällä odottavat uutuuttaankiiltelevät korkokengät. Neekerinsuukkorasia jaettuna yhdessä ystävän kanssa. Lause, jonka Paulo Coelho oli kirjoittanut niin kauniisti, että minun oli kopioitava se päiväkirjaani. Niistä minä haluan nauttia, haluan opetella pienin askelini näkemään sen kauniin, jonka tiedän olevan tuolla jossain. Sen jonka takia ihmiset päättävät elää eivätkä kuolla niin kuin Veronika ja niin moni muu. Sen takia minun on hypättävä hetkeen ja unohdettava Etopian nälkää näkevät lapset, Jokelan koulusurmien uhrit, hyvinvointiyhteiskunnan heikot kohdat, Lähi-Idän ongelmat. On unohdettava voidakseen olla edes pienen, pienen hetken onnellinen tässä maailmassa, jossa on niin paljon pahaa. Antakaa minun olla hetken, ohikiitävän hetken ajan aivan tavallinen tyttö, jolla on (kahdet) uudet kengät ja suklaata suupielessä. Maapallo on liian painava minun kannettavakseni.
Palatakseni alkuun, kyse on siis kengistä. Ystäväni - kiitos kärsivällisestä, vaikkakin kärsivästä, seurasta - kiskoi peiton päältäni ja minut kaupungille, ihmisten keskelle. Ja kenkäkauppaan. Taivaaseen. Kuin lapsi leikkikentällä kävelin catwalk-kävelyä kaupan päästä päähän milloin piikki-, milloin kiilakoroillani, katsoin pitkästä aikaa peiliin ja hymyilin. Olin onnellinen. Sanokaa minua ajattelemattomaksi idiootiksi, mutta jos minä tulen onnelliseksi kenkäparista, kuka siitä kärsii? Olemalla aina niin syvällinen, niin filosofinen, keskustelemalla vain ja ainoastaan Hyvin Huomioitavista ja Tärkeistä asioista, olemalla älykkö, opettelemalla ulkoa kaiken maailman kaavoja, en minä ole niillä onnelliseksi tullut. Minä olen murehtinut aivan liikaa kahdelle vuosikymmenelleni, kantanut huolta ja yrittänyt pitää pystyssä päälle kaatuvia seiniä.
Liitelin tanssisaliin kevein askelin. Ilo kupli sisälläni shamppanjakuplina, jotka purskahtelivat ulos nauruna, joka oli aitoa, aitoa, iloista. Sillä hetkellä olisin voinut sanoa: minulla on hyvä olo. Milloin viimeksi? Hehkuin hyvää tuulta, olin niin onnellinen siitä, että osasin vielä onnellisena olemisen jalon taidon. Kunnes liian, liian tutut rytmit kaikuivat korvakäytäviini ja jähmettivät jäseneni. "And I hate how much I love you / I can't stand how much I need you / And I hate how much I love you boy / But I just can't let you go / And I hate that I love you so..." Rihannan tumma ääni ympärilläni, muistot kieputtavat minut kaivoonsa.

Kyljelläni silloisen turvahuopaani kääriytyneenä, jalat kippuralla, kipeät kädet niiden ympärille kietoutuneina, sikiöasennossa. "As much I love you / As much as I need you / As much I love you / As much as I need you..." Stereot taustalla.
Kaipaan jotakuta tulemaan tänne, halaamaan ja silittämään hiuksia, lupaamaan, että asiat järjestyvät ja aurinko alkaa vielä paistaa, jonakin kauniina päivänä. Mutta minä kaipaan yksin, kukaan ei tule ja jos joku koputtaa ovelle, minä ajan kaikki pois. Ainoastaan enkelini istuu joka ilta sänkyni laidalla, muistuttaa minua omista unelmistani ja itkee puolestani, kun minä en enää osaa itkeä.
Hiukset takussa, silmät itkusta aprikooseina, päälläni olen sattunut kaapista kaivamaan. Elämä liukuu ohi tiukkaan tiheään käännettyjen kaihdinten takana. Aina silloin tällöin joku yrittää avata ikkunaani, päästää valoa sisään pimeään huoneeseen, kuolinkammioon. Ja aina silloin tällöin minä saan raivokohtauksen. En halua valoa, en halua elämää. Haluan hukkua joulukuiseen hämärään ympärilläni, antaa sen niellä minut valtavaan kitaansa, jota se aukoo kieltään lipoen. Olen luovuttanut, antanut periksi. Ota minut, anon, ota minut.
Joku koputtaa oveeni ja ajan sen jonkun pois. Antakaa minun olla yksin, vetää viimeiset hengenvetoni tässä hiljaisessa huoneessa. Siniset enkelit, jotka tukevat saattamaan minut pois tästä todellisuudesta, odottavat sanaakaan sanomatta sukkalaatikossani. Kanslia, naurettavan helppoa saada käsiinsä kuolettavat pelastajani. Odotan enää oikeaa hetkeä, päätös on jo tehty. Liljankukkakuoret lojuvat kirjoituspöytäni laatikosta, kirjaston kirjat on palautettu, laskut maksettu. Ei ole enää mitään muuta tehtävää kuin odottaa, odottaa oikeaa hetkeä. Ota minut, ole kiltti ja ota minut, armahda minua ja vapauta minut tästä tuskasta. Minä olen nyt sinun, ensirakkauteni, sinun, kuolema. "And I hate how much I love you..." Minä olen tässä, ota minut. Ota.

Muistojen sattuva sarja valuu elokuvana silmieni editse, minä peiton alla piilossa, minä pilleripurkki kädessäni, minä tahmea punerrus sukanvarren läpi tulvien. Viime joulukuu, jouluaatto itkien ja rukoillen kuolemaa. Suljettu osasto, lääkärien lähetteet, ambulanssi, jonka ikkunasta vilkutan voimattomalla kädelläni, sillä, johon on alkanut ilmestyä varoittavia viiruja.
Kappale loppuu ja opettaja jatkaa piruettisarjaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut eikä olekaan, ei hänelle. Minulle sen sijaan - aika johon kaikki kipu kiteytyy - olen elänyt sen uudestaan yhtä aikaa opettajan yksi-kaksi-kolme-neljä –laskujen kanssa, yhtä aikaa kun jalkani ovat painuneet pliehen, pääni pyörähtänyt ympäri, käteni etsineet oikeat asennot, ruumiini suojannut mieltäni paljastumasta.
Kohta kiroan taas opettajani uuden innoittajan. Uusi koreografia, uusi musiikki. "You had my heart, and we'll never be world apart / Maybe in magazines, but you'll still be my star..." lupaavat mistääntietämättömät stereot ja kyyneleet ovat kihota silmiini.

Pikkujoulut. Me olemme juhlanjärjestäjiä, Osaston ilopillereitä. "When the sun shines / We'll shine together..." Minä haudon muuten vaan itsemurha-aikeita. Mutta unohtakaamme se. Bravuurinamme tulee olemaan Rihannan Umbrella, kappale joka on saanut ystävyydessämme aivan symbolisen merkityksensä. Kolmas meistä kelmeistä, kutsuttakoon häntä, kaunissilmäistä muttta niin sydäntäsärkevän surullista ystävääni, tässä tekstissä Kukaksi, laulaa livenä yleisölle. Me tanssimme taustalla, minä ja Enkeli. Musiikki alkaa, astelemme yleisön eteen samanlaisissa hameissamme ja kirkkanpinkeissä topeissamme, Kukka avaa suunsa ja kaikki hiljenevät kuin taikaiskusta. "Now that it's raining more than ever / Know that we still have each other / You can stand under my umbrella / You can stand under my umbrella..." Ääni, niin kaunis ja kirkas, värikäs ääni, ääni jossa jokainen tunne kuuluu niin vahvana, voimakkaana, julistaa ystävyyttämme, julistaa yhteisiä asioitamme, julistaa toistemme tukena seisomista, ja missä hän on nyt, millä areenalla seisoo? "Fancy things, will never come in between / You're part of my entity, here for infinity..." Hän katosi, vaikka luulin hänen pysyvän. "When the world has took its part / When the world has dealt its cards / If the hand is hard, together we'll mend your heart..." Minä olin se, jonka ei uskottu pysyvän, jonka pelättiin katoavan, löytämään paikkaan nimeltä Pois, mutta minä en kadonnut. Silloin en kuitenkaan kyennyt katsomaan enkeliäni silmiin kun lauloimme kertosäkeestä: "Told you I'll be here forever..."
Me saimme raikuvat ablodit, minäkin hymyilin, sitä teennäistä tekohymyäni, mutta hymyä kuitenkin. Heitä minä rakastin ja rakastan ja se tekee siitä hetkestä muistoissani niin kipeän kaihoisan. "You can stand under my umrella, ella ella eh eh eh, under my umbrella..."

Avaan apeana kännykkäni. Yksi viesti saapunut. Ei, ajattelen, ei. Voi sinua pientä avutonta ystävääni, mikset voi olla itsellesi armollinen, mikset hyvä? Miksemme me voi olla? En osaa edelleenkään itkeä, kyyneleet jähmettyvät suolaiseksi padoksi sisälleni. Kaipaan tunteitani, tulkaa takaisin, tulkaa! Haluna taas tuntea tämän maailman, haluan osata olla iloinen ja osata olla surullinen. En kestä tätä harmautta, aivan samaa ja don`t matteriä.
Astun ratikasta ulkoilmaan. Haukon sisääni rahisevaa iltailmaa, hengitän ulos huoltani, joka jää saamaan hahmoaan huuruksi eteeni. Muistot palaavat, kipeät muistot, ja purevat minua sahalaitaisilla hampaillaan. Minun muistoni, heidän muistonsa, kaikki ei saa toistua, mikään ei saa toistua. Toista kierrosta minua ei olisi kilpailemaan. Toista kertaa minä en enää pystyisi palaamaan. Ja siksi minä pelkään, pelkään puremia, joista jää jälkiä ihoni pintaan ja jotka eivät anna minun unohtaa. Tuska tatuoituna, kipu kovettuneena vasemman käteni pintaa pitkin, ranteeni risteäviin ohuiksi haihtuneiksi hampaiden jälkiin, nilkkoihini jotka eivät pidä nilkkasukista. Ikuisestiko tässä, enkö ikinä saa unohtaa? Pala taivasta on poissa, kenkäkassin kahina on vain kenkäkassin kahinaa. "All I want, is a little piece of heaven / All I need, a little piece of heaven / a piece of heaven." (Cascada: Piece of Heaven) Elämä, miksi sinä annat minun odottaa, mikset sinä ota minua syliisi ja anna minulle oikeutta olla sinun rakas lapsesi niin kuin kaikki muut? Miksi sinä halaat joitakuita ja lyöt toisia molemmille poskille.