Pelko

Apua apua
Apua tunnen elämän lähestyvän
Kun haluan vain kuolla
(Marilyn Monroe)

Pelkään. Pantterit hiipivät pimeydessä pehmein tassuin, kynnet vielä sisään vedettyinä. Odottavat oikeaa hetkeä, hetkeä, jolloin olen sulkenut silmäni enkä osaa odottaa, hetkeä, jolloin kukaan ei näe eikä kuule kun ne raatelevat minut riekaleiksi, ne vähät ehjät osat jotka minusta on enää jäljellä.
Toistan itseäni, tiedän. Pelkään, pelkään, pelkään, aina minä pelkään ja kirjoitan pelosta. Jos olisin intiaani, olisi nimeni todennäköisesti Hän-joka-pelkää-kaikkea. Pelko kulkee kintereilläni aina, on kulkenut aina, siitä saakka kun synnyin, ehkä aikaisemminkin. Enkä kohtuun asti kulkeutui kuusitoistakesäisen äitini kauhu kasvavasta vatsasta ja elämästä sen alla, pelko pienistä jaloista ja käsistä jotka olivat alkaneet tunkeutua toiseen elämään. Ehkä pelko on se perintö, jonka äitini minulle antoi.
Olen pelännyt kaikkea: varjoja ja valoa, pimeässä henkiin herääviä leluja, kuristajakäärmeitä, kilpikonnia, asteroidia, joka törmää taloomme ja tappaa kaikki, sitä, että olen kuolevainen ja sitä, etten kuole, ihmisiä ja yksinäisyyttä, huutoa ja hiljaisuutta, kirjaa jonka kannesta suuri silmä ei anna minun nukahtaa, unta ja unettomuutta, taikarituaaleja, jotka on tehtävä, tai muuten tapahtuu jotain käsittämättömän kamalaa, halauksia ja hylkäyksiä, muistoja, jotka haluaisin unohtaa ja jotka ovat unohtuneet, siniharmaata merta, jonka syliin haluaisin kuitenkin sukeltaa, suklaarasioita ja salmiakkipusseja, terapeutteja, joita tarvitsen, teriä, joilla kuitenkin kosketan omaa ihoani, päivystyspoliklinikoita, hoitajia jotka eivät hymyile, hissejä ja hyttejä, aukinaisia ja suljettuja ikkunoita, kyyneleitä ja kyynelettömyyttä, elämää ja kuolemaa… Listani on loputon. Pieni tyttö joka pelkää, se minä olen ollut ja olen edelleen. Milloin minä kasvan aikuiseksi? Aikuisethan eivät pelkää mitään, eiväthän?
Tänään pelkäsin tavanomaistakin enemmän, uloskirjoitusuhan alla. Viikonloppuna, jolloin minun piti olla kiltti tyttö, löysin itseni Marian päivystyksestä (jota - sivumennen sanoen - pelkään). Alkoholia ja lääkkeitä, lääkärin tuimat silmät lasien takaa. Täällä minä kuitenkin yhä olen, ihanan omahoitajani siipien suojassa, mutta minulta karsitaan kaikki, keino keinolta. Mitä minusta jää jäljelle, kun sotkuiset selviytymisstrategiani riisutaan yltäni?
Viiltämättä olen ollut kohta kuukauden, ja aion ollakin, silloin tällöin kaipaan metallin kylmyyttä lämpimälle iholle, mutta kohta unohdan koko asian. Korkeille kallioille kiipeilemään ja jäille liukastelemaan olen liian loppu, ei konstailua eikä kikkailua. Olen uinut avantouintini ja ollut autokolareissani, ei enää. Yliannostus – en minä kuolla halua, en enää, en nyt enkä toivon mukaan kohtakaan, enää koskaankaan, haluan vain siirtää sietämättömän kipuni sisältä ulos.
Alkoholia ja lääkkeitä, sille he laittavat pisteen perään. Olen pelannut kaikki korttini, ei auta kuin alistua. Alkoholisti, en sentään, mutta sekakäyttäjä, kyllä. Yksikin kerta ja uloskirjoitus. Eikä minulla ole varaa enää yhteenkään uloskirjoitukseen, minä tarvitsen näitä tylyn steriilejä sairaalaseiniä suojelemaan minun hauraita perhosensiipiäni tuulelta ja sateelta, jotka piiskaavat maata ja heittelevät hattuja herrojen päästä.
Olen alasti. Minulla ei ole enää mitään. Te, minun rakkaani, nämä, minun sanani, nuo, muiden sanat, tanssisalin turva, mutta mikään niistä ei asu minun sisälläni, yksikään ei voi olla aina. Sisältä olen paljas, mustaa tappavanturvallista kerrosta on taas karsittu, tuhka pölähtelee ja yskin sitä ulos. Mitä minä teen? Mitä helvettiä minä teen?
Syömishäiriötä he sietävät, tämä ei ole syömishäiriöyksikkö, sanotaan, ja annetaan ihmisten uida oireissaan. Se voisi olla minun epätoivoinen viimeinen oljenkorteni, avunhuutoni eksyksissä metsän siimeksessä. Mitä vaihtoehtoja minulla olisi? Aina on anoreksia, ihana iloinen anoreksia (tämän oli tarkoitus olla ironiaa), joka on joka hetki valmis ottamaan vastaan, avaamaan sylinsä ja salaisuutensa ja toivottamaan minut tervetulleeksi. Tervetulleeksi takaisin Helvettiin, miksi hitossa minä sinne menisin? Kaksi vuotta alas viemäristä, olisinko enää valmis uhraamaan elämäni anoreksian alttarille? En. En olisi.
On liikaa kaikkea arvokasta, liikaa ihmisiä, joista on pidettävä huolta, liikaa rakkautta, liikaa aarteita, joista en enää halua päästää irti. Mitä se enää edes olisi, antaisi? Minä kutistuisin ja kurtistuisin, ei mitään uutta, Tahitin kukka surkastuisi sateettomuuteen, ei mitään uutta, juonteet hymyhuulten ympärillä, ei mitään uutta, kylkiluut paperi-ihon alla ja siniveriset suonet käsissä jaloissa, ei mitään uutta. Olen kokenut jo kaiken. En halua enää sulkeutua kullalla koristeltuun sarkofagiin, joka olen minä itse. Hyvää yötä ja hyvästi.
En ole myöskään innostunut kääntymään entisten aikojen anoreksiauskostani bulimikoksi, ortorektikoksi tai BED-potilaaksi. Ei kiitos, kieltäydyn ja tarjoilija vie tarjottimensa takahuoneeseen. Kalmaiset kädet kurkottelevat kohti, mutta olen oppinut olemaan ovelampi, kiemurtelen irti sen otteesta ja läimäytän sitä molemmille poskille. Sille ei kannata olla lempeä, ei se ymmärrä ystävällisyyttä. Se katoaa kovin ottein.
Vaihtoehtoni ovat vähissä. Pelkään. Pelottaa. Haluaisin käpertyä pieneksi palloiksi jonkun kainaloon, haluaisin jonkun silittämään mustaa tukkatakkua ja istumaan sängynlaidalle, haluaisin jonkun kietomaan kätensä ympärilleni ja auttamaan minut uneen, hengittämään kanssani samaan tahtiin ja pitämään painajaiset poissa, herättämään minut aamulla hymyyn ja halaukseen ja kulkemaan koko päivän kanssani. Kaipaan. Kaipaan kaikkea, mitä pelkään. Kumpi koira voittaa, musta vai valkoinen?