Neiti Etsivä

Etsin. Etsin omia polkujani, omia punaisia pisteitäni elämäni kartalla, joiden avulla suunnistaa tämän maailman myrskyissä. Etsin ja etsin raivokkaasti, sisälläni palaa tuli, joka ei sammu ennen kuin olen löytänyt jotain. Etsivä löytää, sanotaan, mutta löydänkö minä?

Etsin puuttuvia renkaita, jotka ovat jääneet rakentumatta. Etsin asioita, jotka minun olisi pitänyt löytää vuosia, vuosia sitten. Etsin uuttaa maailmaa, joka kertoisi minulle vastauksia kysymyksiin, jotka eivät jätä minua rauhaan. Tunteeni pursuavat yli äyräiden yrittäen löytää oikeaa kanavaa, tuli sisällä polttaa niin kauan kuin ei pääse ulos. Haluan tuntea, haluan tietää. Haluan maailman sisälleni ja itseni maailmalle.

Liekit roihuavat ulos nielustani, värittäen jokaisen liikkeeni palavanpunaiseksi ja liekinkeltaiseksi. Kapinallinen sisälläni haluaa ulos, haluaa tehdä jotain, jotain, jotain, mennä suuntaan tai toiseen, kunhan kokeilen, yritän, uskallan. Niitä asioita katuu eniten, mitä on jättänyt tekemättä, ei niitä, jotka on tehnyt. En mahdu enää muottiin, jonka maailma on minulle aikojen alussa asettanut. En ole sovinnainen, en kunnioita perinteitä, en odota valojen vaihtuvan vihreiksi ennen kuin ylitän kadun. En ole ihanne. En ole kunnon kansalainen. Olen vain minä, jonka mielestä suurin osa säännöistä on tehty rikottaviksi. Moraalittomaksi muuttunut minä vai minä, joka vihdoinkin on alkanut uskaltaa etsiä omaa paikkaansa maailmassa? Minä, joka ei ehkä olekaan koko aikaa pyytelemässä anteeksi olemassaoloaan ja tilanviemistään. Minä olen ja minulla on siihen oikeus.

Ehkä olen etsinyt aina. Ehkä olen koko ikäni yrittänyt paikata sitä aukkoa, joka ei ole koskaan ollut kiinni, korjata muiden tekemiä virheitä. Mistä ihminen, josta puuttuu, tai on aina puuttunut, tietää, mikä se pala on? Mistä tiedän etsiväni oikeasta suunnasta.

Olen kulkenut kaikki ilmasuunnat, idän ja lännen, kaakon ja koillisen. Olen kurkistanut monesta ikkunasta, joista ei olisi pitänyt, ja samalla sulkenut monia ovia takanani. Olen oppinut, mistä en löydä itseäni, elämääni, en sitä, kuka minä olen, en sitä, mitä minusta tulee, en sitä, keneksi minä kasvan. Vuosia kielsin itseäni etsimästä, peläten törmääväni totuuteen - siihen, että elin valheessa. Kun olen kasvanut ulos valheiden verkosta, koko maailma on minulle avoin. Niin suuri leikkikenttä sekä kauhistuttaa että kiehtoo minua.

Hetkeksi haluaisin kutistua kymmenen, viisitoista vuotta ja olla taas kiharatukkainen mennyt minä, jonka lempikirjoija ovat Neiti Etsivät. Olin ahminut kaikki kirjat, ratkaissut Nancy Drew`n mukana kaikki arvoitukset ja valmis astumaan itse kentälle. Aika ajoin tumma tukkani muuttui punertavanvaaleaksi, kasvoin vuosia ikää ja pituutta ja koin muodonmuutoksen tavallisesta tytöstä itse Neiti Etsiväksi. Saisinpa hetkeksi takaisin, edes lainaan, sen rohkeuden, sen uskon ja uskalluksen, joka kahdeksanvuotiaan mukana kulki, sen purevan päättäväisyyden. Voisinpa taas kuvitella olevani Neiti Etsivä punertavanvaaleissa hiuksissaan, kuljettaa koulurepussani salaista muistikirjaa ja vakoilla naapureita lehtiaidan takaa. Ehkä sitten löytäisin elämäni arvoituksen.

Anoreksia ei anna etsiä, masennus painaa peiton alle, missä vastausten ei voi kuin toivoa tulevan unien meren mukana. Kuolemasta elämän arvoitus ei ainakaan löytynyt. Älkää kokeilko kotona. Millään itseni kiduttamisen keinolla en ole saanut sitä selville. Lähimpänä luulen olevani näinä hetkinä, kun sanat soljuvat ruudulle tai ballerinakuosiseen päiväkirjaan, ja niinä hetkinä, kun musiikki saa liikkeeni lentämään sulkien koko maailman pahuuden ja hyvyyden ulos lasiseinien ulkopuolelle. Ja niinä, kun joku kuuntelee minua ja minä kuuntelen jotakuta. Niinä hetkinä olen ehkä oivaltanut jotain.

Etsin eilen, olen etsinyt tänään, aion etsiä huomennakin. Tahdon tietää, miltä tutuisi olla terve. Tahdon tietää, millaista olisi olla kokonainen, ei palapeli, jonka päälle joku on astunut ja sekoittanut palaset alun alkujaankin. Tahdon tietää, millaista on rakastaa niin, että siitä tulee elinehto. Tahdon nähdä talven muuttuvan kesäksi vielä monta kertaa. Tahdon kiivetä Eiffel-tornin huipulle, katsoa Pariisin kiemuraisia katuja ja todeta olevani elossa. Tahdon tietää mitä voisi olla.

En osaa kuin etsiä. Sieltä, täältä, tuolta – kaikkialta. Kunpa saisin kiinni edes pienestä palasesta, kunpa joku osaisi kertoa, mihin suuntaan kääntyä. Mutta ehkä kukaan ei voi kertoa. Ehkä minun on itse löydettävä oma reittini, yrityksen ja erehdysten kautta, tai muuten se ei ole minun reittini vaan jonkun muun. Minä haluan löytää itse itseni ja sen, kuka ja mitä olen. Pelkään vain löytäväni sellaistakin, mitä en haluaisi löytää.

Puoli vuotta sitten luulin koonneeni kasaan heikon kuvan itsestäni. Olin väärässä, se kuva haihtui tomuna maahan ensimmäisen tuulenpyörteen puhaltaessa. Ehkä nyt on vihdoin ja viimein aika koota kestävä kuva, joka ei kaadu jokaisesta puhalluksesta. Se, mistä minun ytimeni on rakennettu. Mieleni vilisee vaihtoehtoja, voisin olla niin paljon ja en mitään. Olenko oikealla tiellä? Olenko matkalla väärän suuntaan? Tahtoisin juosta avojaloin ulos sateeseen, antaa ihoni hengittää elämää kosteassa ilmassa ja katsoa, näkisivätkö silmäni mitään uutta pimeydessä, jonne on ehkä syttynyt valonpilkahdus.