Joka päivä katoat kauemmaksi, joka päivä haalenet haamuksi siitä, mitä olet joskus ollut. Liu`ut ulottuviltani, katoat omaan kuolemanspiraaliisi. Yritän ojentaa sinulle käteni, arpisen, mutta välittävän, yritän tarttua kädestäsi kiinni ja sulkea sinut tiukkaan syleilyyn, pitää sinusta huolta kuin pienestä lapsesta ja olla välillä kuin vahtikoira, mutta minä en voi pelastaa sinua. Minä olen tässä, aivan kätesi ulottuvilla, aina ja ikuisesti, eikä tämä ole pelkkää sanahelinää, sillä minä rakastan sinua, mutta ainoa, joka sinut, Kultakutrini, todella voi pelastaa, olet sinä itse.
Olet minulle niin rakas, rakas pikkusisareni, kaunis Arielini, uskomattomista asioista läpi mennyt Clarissani. Jos sinä katoat, jos en jonain päivänä enää saa silittää kultatukkaa ja katsella iloisesti keikkuvia kiharoita, lukea ilon ja surun sanoja silmistäsi ja kulkea käsi kädessä kanssasi kadulla, loikoilla milloin missäkin ainoastaan irtokarkkipussi meitä erottamassa, peitellä sinua huvittavan lammaspeittosi alle ja varjella untasi - jonka tiedän olevan täynnä tuskaa ja pimeää pelkoa -, kuulla ääntäsi puhelimen luurista, oli se sitten miten väsynyt vain, kuiskata korvaasi salaisuuksiani ja kuunnella sinun – jos, en tiedä mitä teen. Jos sinä katoat, irtoaa minusta taas kerran pala pois, lasiin tulee uusi siru, jota kukaan muu ei voi korjata.
Olisi taas niin paljon helpompaa ajatella: jos ei luottaisi ihmisiin, ei koskaan joutuisi kipuilemaan, kun ne katoavat. Ethän sinä hylkää minua, sisko? Minä pyydän sinulta mitä kauneimmin, kukkapuska kädessäni, minä rukoilen sinua polvillani, minä huudan sinulle ääni ärtyneenä huolesta ja kauhukuvista. En koskaan tiedä, milloin näen sinut seuraavan kerran vai näenkö enää ikinä ollenkaan.
Sinä olit sillonkin surullinen, aivan kuten minäkin, kun meidän tiemme kohtasivat. Mutta silti, kaiken keskellä, sinä jaksoit yhä yrittää, sinä et ollut antanut periksi. Taistelit. Minne se tyttö katosi, joka nauroi kyyneleet silmissä, joka seisoi keskellä käytävää ja kuiskasi suurimman salaisuutensa ventovieraalle, jonka kanssa söimme mustekaloja, ässämiksejä ja vaaleanpunaisia sydämiä isoista pusseistamme, jonka syliin sain ryöpsähtää ja joka sai ryöpsähtää minun syliini kaikkine huolineen ja murheineen, joka sai miesten päät pyörälle (okei, saat edelleen, mutta se kupliva ilo on kateissa), tyttö jonka uskomattoman taitavia tekstejä lukiessani kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, tyttö, joka oli niin rohkea, että teki niitä asioita, joita pelkäsi eniten maailmassa.
Muistatko, kun istuimme iltahämärässä huoneessasi nukkumaanmenoajan mentyä ajat sitten ohi, kerroimme toisillemme tarinoitamme ja puristimme käsiämme yhteen. Luimme toistemme ajatukset, koska ajattelimme niin samoin. Muistatko, kun painoin suukon otsallesi, silitin kurittomia kiharoita ja sammutin valot, hiipien itse huoneeseeni yökön huomaamatta. Aamulla me katsoimme toisiamme ja vaihdoimme äänettömät kuulumiset. Sinä ilmestyit minun elämääni ja rikastit sitä enemmän kuin kullassa ja koruissa mitata voi.
Enää en osaa ajatella elämää ilman sinua siskonani. Kuitenkin pelkään pahinta, olen kuin äitisi ja soittelen perääsi, kysyn missä olet ja mitä teet, en saa öisin unta kun en saa selkoa sinun suunnitelmistasi. En kestä katsoa, kun katoat, sinä tiedät rajan, jonka olet kohta ylittänyt, ja minun on suljettava omia silmiäni kestääkseni katsoa sinun surullistakin surullisempia kauriinsilmiäsi, joiden ympärille musta kajal on levinnyt. Me olemme niin huteria molemmat, ja sinun, kultaseni, kipusi on minunkin kipuani, sillä me olemme siskoja. Et voi luvata mitään, minä tiedän, enkä voi itsekään, mutta kunpa edes yrittäisit ylös. Me olemme kaikki täällä sinua varten. Anna meidän auttaa. Yhdessä me selviämme. Älä jää yksin ja ota kolmea karhua kavereiksesi (ks. alempi teksti). Ilman sinua – kuka tietää missä minä olisin.
Olet tuonut niin paljon ilonpilkahduksia nyt niin mustaan elämääni. Kun heittäydyimme holtittomasti kahisevaan kasaan nauravia syksynlehtiä, kun tanssimme itsemme pyörryksiin jalkaparkasi kipeinä korkokengissäni, kun itkimme toistemme syleissä suljetulla osastolla. Ettemme jaksa elää, ettemme jaksa eteenpäin. Mutta sinun on jaksettava. Niin kauan kuin kaksi jaksaa, on yhdelle kaksi kannattelijaa. Ja meitä on kolme, kolme siskoa. Ja minä olen helvetin huolissani sinusta. Vastaat viesteihi hitaasti hitaasti, yhä harvemmin saan soitettua sinulle niin, että vastaisit, et ole jättänyt minulle kommentin kommenttia aikoihin, me emme ole nähneet koko viikkoon, kun tähän asti olemme nähneet joka päivä, meuhkaneet ja nauraneet surujamme pois. Minulla on ikävä sinua.
Pelkään, miten syvällä merenpohjassa oletkaan, Arielini. Muista: sinulla on pyrstö. Ui. Ui, räpiköi, räpistele pintaan ja minä heitän sinulle pelastusrenkaan. Voi kun osaisin auttaa.
Voin vain pyytää: pysy äläkä jätä minua yksin. Sinun käsissäsi on, mitä sinä teet. Uhraatko sinä kaiken helvetille, jonka tulessa olet jo palanut, vai tuletko sinä takaisin. Jos et kohta käänny, et enää voi kääntyä ja sinä tiedät sen. Minä en ole vihainen, olen äärimmäisen surullinen, kyyneleet kihoavat silmäkulmiini, olen poissa tolaltani puolestasi. En saa unta, kun en tiedä, missä olet ja miten voit.
Siskopieni, tule takaisin.
2 kommenttia:
En ole kommentoinut pitkään aikaan, enkä ole voinut lukeakaan.. Nyt kun sitten luin lukematta jääneet tekstit, en voi muuta kuin sanoa, miten surun ja huolen täytteisiä ne ovat..
Toivottavasti sinun tulee parempi olla. Kultakutrisi myös, ei saisi luovuttaa. Kolmannellekin rakkaallesi toivotan paljon voimia.<3
Pidä huolta itsestäsi.
Lämmin halaus<3
en tiedä mitä sanoa...tekstisi joka lause on niin sydäntä riipaisevan kaunis, että haluaisin juuri nyt sulkea sinut syliini ja luvata etten katoa, en haihdu, en hälvene mihinkään.haluaisin tarttua siihen pelastusrenkaaseen jota minulle tarjotaan, mutta en jaksa edes ojentaa kättäni, en tiedä uskallanko.en halua etääntyä sinusta milliäkään,en ikinä.olen pahoillani viimeaikaisesta vaitonaisuudestani,olen vain niin uskomattoman pohjalla.tunnen sinunkin surusi ja haluaisin auttaa,auttaa edes näyttämällä että itse etenen kohti parempaa.haluan olla yhdessä terve, sinun kanssasi,mutta juuri nyt en voi antaa yhtäkään lupausta.en tiedä mikä minua vetää alaspäin,haluan päästää siitä irti mutta en tiedä miten,en osaa...kaipaan niitä yhteisiä aikojamme joista kirjoitit,ne tuntuvat nyt niin surullisen kaukaisilta.onneksi näemme tänä iltana,voin halata sinua lujasti ja ainakin tämän yhden illan olla ihan vierelläsi.
Lähetä kommentti