Kultakutri ja kolme karhua

Omalle rakastakin rakkaammalle Kultakutrilleni, jonka sydän on silkkaa kultaa. Kunpa ymmärtäisit oman arvosi.

Olipa kerran Kultakutri ja kolme karhua. Kultakutri, jolla oli suuret siniharmaat silmät ja hurmaava hymy, kulki metsän siimeksessä auringon kullatessa vaaleaa kiharapehkoa. Hän käveli syvemmälle metsään kuin oli koskaan aikaisemmin kävellyt. Yhtäkkiä Kultakutri saapui aukiolle, jonka keskellä oli viehättävä, metsänvihreä mökki. Kultakutri oli kaikesta kävelystä väsynyt, joten hän päätti koputtaa ovelle ja pyytää leposijaa talosta, joka näytti ulkoapäin niin herttaiselta.
Kultakutri koputti kolme kertaa. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan ovea. Niinpä Kultakutrimme, joka oli, sanotaanko, sangen omapäinen tyttö, päätti kokeilla, aukeaisiko ovenripa. Ovea ei ollut lukittu ja niin hän astui sisään satutaloon, jonka jokainen seinä oli värjätty auringonlaskun väriseksi ja huonekalut päällystetty silkillä ja sametilla. Kultakutri ihastui ikihyviksi.
Kultakutrin vatsa kurni. Niinpä hän etsi keittiön, pienen suloisen sopen, jossa piparkakkukuvioiselle pöydälle oli katettu kolme kulhollista höyryävän herkullista puuroa. Hän ojensi kätensä ja maistoi tuota makua pienimmästä kulhosta. Nälissään Kultakutri söi koko kulhollisen ennen kuin hän jatkoi tutkimusmatkaansa talossa.
Olohuone oli sievä ja kalusteet siroja. Keskellä huonetta oli kolme tuolia, jotaka erottuivat omituisuudellaan muusta sisustuksesta. Kultakutri istahti kolmesta tuolista keskimmäiselle. Hän ihmetteli hieman, miksi niin kauniissa talossa tuolit oli maalattu niin tummilla sävyillä: pienin oli musta, keskikokoinen myrskyävä sekoitus myrkynvihreää ja violettia ja suurin hailakan harmaa. Hän oli kuitenkin liian utelias näkemään lopun talon eikä jäänyt miettimään kummallisia värivalintoja.
Makuuhuoneen raskaat verhot olivat kiinni. Omituista, Kultakutri ajatteli, aivan kuin talo rumenisi sitä myötä, mitä syvemmälle sen sisään menen. Tässäkin huoneessa kaikkea oli kolme. Vasemmanpuoleinen sänky oli kova ja kivinen laveri, keskimmäinen sekoitus kahta reunimmaista ja oikeanpuoleinen kömpelö sairaalasänky, jota peitti paksu, mustaakin mustempi peitto. Omituisinta olivat taulut, jotka roikkuivat kunkin sängyn yläpuolella. Vasemmanpuoleisessa sängyssä nukkuva sai katsella karmeita, kuihtuneita kasvoja, joiden suu oli jähmettynyt ikään kuin äänettömään huutoon; keskimmäisen sängyn yläpuolella roikkui mustavalkoinen valokuva yhä vielä lämmintä ja sykkivää sydäntä ulos oksentavasta nuoresta naisesta; reunimmaisen sängyn ylle oli ripustettu pelkkä musta paperi, joka tuntui imevän kaiken valon koko huoneesta. Kuvat alkoivat kammottaa Kultakutria ja tämä säpsähti ylös istualtaan – hän oli istahtanut suurimmalle sängylle – kuullessaan oven käyvän. Kauhuissaan Kultakutrimme kömpi vaatekomeroon ja sulki siellä silmänsä sikkaralle.
Alakerrassa sisään asteli kolme karhua suuruusjärjestyksessä. Jonoa johti suurensuuri mustakarhu, jonka silmissä ei näyttänyt olevan elämää ollenkaan; tätä seurasi harmaakarhu; ja viimeisenä muttei vähäisimpänä hännänhuippua piti pikkukarhu, pienikokoinen, mutta sitäkin ovelampi otus. Omituisinta tässä pienessä olennossa oli se ettei se näyttänyt olevan minkään värinen: kuin valheet värit osuivat valon ja varjon leikkiessä sen turkkiin tehden siitä milloin minkäkin värisen. Kaiken lisäksi pikkukarhu oli luurangon laiha.
”Kuka on syönyt puuroni?”, pikkukarhu kiljaisi kimakasti. ”Kuka on tullut taloomme”, se lisäsi mairea hymy liukkailla huulillaan, ”kenet meillä on kunnia saada vieraaksemme”, se kirskahti teräksenterävien hampaidensa lomasta ja kaikki kolme karhua purskahtivat kammottavasti kaikuvaan naurunremakkaan. Kultakutri piilopaikassaan pelkäsi entistä enemmän. Hän oli jo alkanut aistia, kuinka hänen ihonsa oli alkanut ohentua, kultaiset kiharat irrota tukkoina hänen käsiinsä ja posket painua lommolle.
Karhut kulkivat kohti olohuonetta. ”Kuka on istunut tuolissani?”, köhisi kähisten ja rähisten keskimmäinen, harmaakarhu, jonka ikenet vuosivat verta ja suupielistä roikkui etovaa limaa. Samaan aikaan Kultakutrin kurkkuun alkoi koskea ja luulen, että hän pyörtyikin pieneksi hetkeksi. ”Odottaako joku meitä makuuhuoneessamme?”, karhut kolistelivat ylös kierreportaita.
”Kuka on nukkunut sängyssäni?”, jyrähti suuri mustakarhu sokeat silmät villisti kuopissaan pyörien. Kaapissaan Kultakutri yritti pitää pelkoa poissa ja ajatella iloisia asioita, mutta hän ymmärsi, ettei saanut kiinni enää yhdestäkään. Kauhut ja kurjuudet olivat täyttäneet hänen mielensä sinä samaisena hetkenä, kun karhut olivat astuneet huoneeseen. Karhut kohottivat kuononsa ja nuuskivat ilmaa. ”Tuolla!”, kiero pikkukarhu kiljaisi ja osoitti vaatekaappia, jonne Kultakutri oli käpertynyt kerälle.
Isokarhu riuhtaisi kaapin oven irti. Kaikkien karhujen katseet kohdistuivat eksyneeseen, kaukana kotoa olevaa tyttöön, jonka viimeiset kultaiset kiharat koukeroituivat tämän selkää pitkin.
Painoiko Kultakutri päänsä ja alistui, unohti oman arvonsa ja kärsi karhujen kidutuksen? Vai kohottiko hän katseensa, katsoi kaikkia kolmea rohkeasti suoraan silmiin ja sanoi: minä lähden nyt. En tiedä, mitä olette minulle tehneet, mutta tänne en jää. Menen takaisin sinne mistä tulin tai ehkä etsin uuden paikan, joka on parempi kuin yksikään, jossa olen tähän asti ollut.” Taisteliko Kultakutri, kamppasiko ison kömpelön karhun, huijasi tyhmää keskimmäistä karhua katsomaan ikkunasta ulos, kun hän kiiruhti alas portaita ja kiristikö hän pienen mutta sitäkin sinnikkäämmän pikkukarhun kannoiltaan? Antoiko hän karhujen ottaa itsensä ikuiseksi vangikseen vai pääsikö hän pakenemaan? Sitä ei tämä tarina kerro.