Aatonaatto
En saa unta. Lakanat kietoutuvat käärmeinä ympärille, vuode muuttuu viidakoksi vaaroineen ja villipetoineen.
Hän ja hänen hikiset kätensä kaikkialla, ne eivät anna minun olla, eivät jätä kylmästä hiestä nahkeaa vartaloani rauhaan. Palelee, mutta kampean kaksi peittoani pois; ne tukehduttavat tukahduttavat, en saa henkeä hengitettyä.
Yhä uudestaan ja uudestaan hän laskeutuu päälleni laskeutuu päälleni laskeutuu päälleni, painaa raskaan ruhonsa paljaalle iholleni. Hän tulee minuun, joka makaan kuolleena ruumiina, punahuulisena vahanukkena paikoillani, hän tulee minuun enkä minä estä, en estä. Värisevää sieluani viiltää, muttei hän välitä vaan talloo sen jalkoihinsa likaisilla lenkkareillaan.
Avaan silmäni, hänen läsnäolonsa leijuvana ylläni, sormet varpaat sydän jäässä. Kettuna kippuralla, sydän hakkaa hiljaa pelko mikä paha sana ja kipuan ylös lakanaviidakostani. Kukallinen pussilakanasetti minulle pedatulla patjalla jää kaipaamaan, otan häntä kiinni olkapäästä ja ääneni särisee saanko mä tulla sinne, hän nyökkää unet ymmärtäväisinä silmissään ja nukahdan hänen tuttuun tuhinaansa, sisko suojelee minua siivillään eivätkä hänen känsäiset sormensa enää koske minuun yön aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti