Samppanjakuplia

Itsenäisyyspäivän aatto. Minun Enkelini asettaa valkoisen lakin mustille kiharoilleen ja katsoo kameraan säihkyvän siniset ruusut silmien kanssa kilpaillen. Olen niin ylpeä, että siskon sydämeni on pakahtua silkasta siitä ilosta ja ylpeydestä, että hän on minun siskoni, minun pieni urhea siskoni. Hän on taistellut tiensä kiven ja tulen läpi ja siinä hän nyt seisoo, hopeisissa stilettikoroissaan, Tuhkimon tanssiaismekossaan, niin elämää täynnä olevana, niin säteilevänä safiirina. Ja niin, niin rakkaana, rakkaana, rakkaana kaikille meille, jotka kokoonnumme ympyrään ja kohotamme maljamme kohti kattoa. Ei lakki, ei lyyra, ei stipendi, eivät ne ole syy siihen, miksi me oikeasti juhlimme; ne ovat vain hyvä tekosyy kilistää samppanjalaseja sille, että hän on elossa.
Minä liihottelen sinne tänne sieltä täältä, kultaiset strassit korkokengissäni kimmeltävät tipauttaen tilkan hohtoa sinne, mistä tulen ja hileitä sinne, minne menen. Olen elementissäni, valokeila välkähtelee, perhosensiipeni avautuvat ja sulkeutuvat onnellisina imien itseensä energiaa juhlavierasjoukosta, jonka rupattelu täyttä huoneen täydellä lämmöllä. Vaihdan sanan siellä täällä, tapaan tuhat uuttaa ihmistä, poseeraan kymmenille kameroille, kyykistyn ojentamaan lapselle lasin limsaa ja hymyilen suklaatahroille suupielessä, annan nauruni hersyä ulos samppanjan lailla, itseni kuplia ympärilläni olevan, minut onnelliseksi muuttavan kuplan kullanhohtoiseksi kerrokseksi kakkua ja kuohujuomaa, ystäviä ja yhdessäoloa, iloa ja ylpeyttä, hymyjä ja hienoja pukuja, naurua laulua ihmettelyä onnitteluja suukkoja sifonkihuiveja ruusuja rakkautta solmioita suklaata helmoja hauskanpitoa kiharoita kikatusta energiaa elämää.
Hameenhelmani heilahtelee askelteni tahtiin, katto nousee korkealle eikä lattiaa enää ole, äänimaisema häivyttää yksittäiset sanat yhtenäiseksi juhlahumuksi ja ihmiset sulautuvat yhteen, ystävistä ja sukulaisista muodostuu juhlavieraiden massa ja kaiken keskellä kuljen minä kepein kevein askelin, korkoni hädin tuskin hipaisevat lattiatasoa, siipeni antavat minun nousta muutaman senttimetrin maanpinnan yläpuolelle, lennellä leveänä hymynä ja naurunkuplina.

Kello käy, alkaa olla aika. Vieraat vähenevät, hei hei sinulle ja hei hei teille, tavataan taas. Jokainen takista tyhjentynyt henkari, jokainen ovesta ulos astellut kenkäpari, jokainen porraskäytävään kadonnut ääni, jokainen hyvästely ja halaus, kaikki kuluttavat minua ja repivät siipiä irti selästä. Kun ei ole enää ketään, viimeinen vieras pukee toppatakin päälleen ja astuu ulos joulukuiseen pikkupakkaseen, kun ei ole enää ketään, ovat siipeni surkastunet. Prinsessamekkoni ei ole mitään muuta kuin pala kangasta. Tyhjyys tulee ja täyttää kolon, joka rintakehän alle aikojen alussa on koverrettu.
Puristan pillereitä kämmenelläni, kaadan vettä viinilasiin ja annan sinisten enkeleiden saatella minun matkaan. Kylpyhuoneessa katson kalvenneita kasvojani, meikit pois pestyinä en ole enää mitään. Ikikalpea iho ja takkuinen tumma tukka, pujottaudun Hello Kitty-yöpaitaan ja kiedon kädet itseni ympärille. Kuplat ovat kuluneet loppuun, poksahtanet purkkapallojen lailla ilmaan.
Parrasvaloissa minä olen parhaimmillani. Kun valot sammuvat ja esirippu laskeutuu, surkastun siksi surkeaksi ihmisraunioksi, joka oikeasti olen. Ihmiset ympärillä antavat peilin, josta heijastaa itseäni, äänet korvissani täyttävät ne, joita kuulen silloin, kun kukaan muu ei kuule kuiskaustakaan. Ilman ketään minä en ole kukaan.
Olen niin tyhjä että sisällä kolisee, sisuskalut ottavat yhteen, ei ole mitään mikä sitoisi minut yhdeksi kappaleeksi ja pitäisi kasassa. Enkeli ojentaa kätensä muttei se riitä, sormet sormissa eivät ole tarpeeksi, kun tarvitsee enemmän kuin kukaan voi koskaan antaa. Yksinäisyys saa minut solmiutumaan sikiöasentoon, tyhjyys puristaa keuhkoja ilmanpaineellaan kasaan. Tunteet pakenevat yksi kerrallaan, jättäen jälkeensä vain ammottavan aukon ja epätoivon, sen kamalan kuilun, jonka syvyyttä ei millään mittanauhalla saa selville.
Antakaa minulle yleisö ja minä herään taas eloon; ilman aplodeja minä kuihdun kasaan. Ottakaa minusta valokuvia, jotta minä näen olevani todella olemassa, kertokaa minusta tarinoita, että minä kuulen olevani todella olemassa, puhutelkaa minua, jotta minä näen teidän silmistänne ja suistanne olevani todella olemassa. Rakasta sinä joku minua että minä olisin todella olemassa, tulisin todelliseksi ja näkyväksi, kuuluvaksi ja koskettavaksi. Piirrä ääriviivani ja tee minusta elävä, herätä nukkuva unestaan ja puhalla henki kulkemaan kurkustani. Rakasta sinä joku minua.