Äiti oli oikeassa

Koko yö taas tärisyttävää turtumusta, vartalo pakahtuu valheista ja kertomattomuus kietoutuu köytenä kaulan ympärille.

Ei, hänellä ei ole aavistustakaan, hän ei tiedä koko totuutta. Hän on kuullut epämääräisen muodottoman, kaunistellun kertomuksen, ei mitään siitä mitä minä tein, mitä minä sanoin, kuinka minä itse ehdotin jotain alentaakseni itseäni alemmas, alemmas. Hän kavahtaisi kauas jos kuulisi, hän, joka on niin kaunis ja puhdas, minun lumienkelini, hän katsoisi minua kummeksuen ja sanoisi en enää tunne sinua, kuka sinä olet.

Se yö, seuraava aamu, tekstiviestit, joiden lähettämistä hän ei lopeta, nimeni, jonka hän sai selville. Aurora, minä sanoin, muttei hän uskonut. Ja työ, jota varten olin valmistellut itseni, heittänyt kaiken hukkaan ja ajatellut sen olevan minun, unohtukoon yliopistot, unohtukoon ulkomaat. Mitä minä niillä, häpeä sinä riekas huora, äitini oli oikeassa jo aikoja ennen kuin minusta tuli sellainen, likainen lunttu.

Sitten on vielä salaisuus, jonka yltä en uskalla vetäistä verhoja sivuun, salaisuus, joka todistaa minun todellakin olevan sellainen, huono nainen, anna anteeksi Leeni, antakaa anteeksi, Alisa, sinulta en enää pyydä anteeksi, mutta te, te olitte minun äitejäni ja kasvatitte minusta hienoa naista. Ladylikea. Kaikkea muuta.

Asun heidän ihanassa asunnossaan, leikitän hänen ketunhäntäistä koiraansa, syön hänen äitinsä kakkuja ja kohokkaita, nukun hänen vuoteensa vieressä ja koko ajan minä olen kietoutunut toiseen kerrokseen vaatteita, verhoon, jonka sivuun vetäminen paljastaisi minut pelastaisi minut. Täällä minä olen, he ovat ihania ja ystävällisiä ja minä mietin, minkä verukkeen, minkä tekosyyn keksin kieroillen perjantaille, sanonko vanha tuttu soitti ja kutsui kylään, ei hän uskoisi olisinko minä valmis uhraamaan.