Olkaa hyvät ja istuutukaa odottamaan

Punaiset pikkuhousut lentävät lattialle, hän hipelöi tätä ennen tahratonta ihoani, kämmen kulkee kasvoilla kaulalla rinnoilla vatsalla reisillä säärillä, karhea kova kämmen, inhottava iljettävä kämmen jonka kosketusta kavahdan. Mutta hän ei huomaa, hän luulee haluan hänen kämmenensä kulkevan kaikkialla kuihtuneella vartalollani, ihollani jonka alla ei ole mitään, ja hän jatkaa hän jatkaa. Ja hän jatkaa kunnes ei enää jaksa, ihoni on kulunut rikki rumasta kosketuksesta ja hiukseni irtoilevat tuppoina siellä minne hän solutti sormensa.
Vihaan sitä vartaloa, vihaan sitä, jossa oli silloin, sitä joka on pienempi kuin minä, sitä joka anelee olemassaoloaan anteeksi, sitä joka pyrkii pakkautumaan pienempään tilaan ja pienempään tilaan. En halua antaa paikkaani muille, en halua antaa aikaani muille, haluan ääneni taas kuuluviin ja askeleeni määrätietoisiksi kadulle. Tämä anteeksipyytelevä olemus, ei se ole minua, minun kuuluu vilahdella valokeilassa ja matkata maapallon keskipisteeseen. En minä ole nöyrä ja vaatimaton niin kuin naisen kuuluisi olla, nukke, silloin kun olin se en ollut minä. Minä kuljen pää pystyssä, niin kauan kiipeilin seinillä. Minun täytyy tuntea olevani jotain, jotta selviän elossa tässä urbaanissa evoluutiossa. Ja minun täytyy selvitä elossa koska jos minä en selviä ei selviä moni muukaan. Minulla on veli sisko veli, veli joka ei opi ikinä kävelemään puhumaan ottamaan lusikkaa kauniiseen käteen, minulla on ystäviä joita minun on jaksettava halata, minulla on ihmisiä jotka ovat rakastaneet minua niin paljon että se peittää paljon siitä pahasta millä minua on pistelty.
Hän rikkoi minulle rikkomattoman, rakkauden, sen johon olin uskonut jota olin toivonut. Hän sulki kukan, jonka terälehdet olivat vasta auenneet, etkö nähnyt miten vastasyntynyt varteni oli. Hän pirstoi persoonani siksi samaksi lasiseksi mosaiikiksi, joka se oli aikojen alusta ollut, mutta ehkä olen jo oppinut kuinka se kootaan. Hän painoi haaveideni siivet maahan ennen kuin ne ehtivät lehahtaa lentoon, pyrähtää ylös paeta hänen painoaan. Mutta siipeni eivät olleetkaan enää niin hauraat haperot kuin olin tottunut tuntemaan; ne ovat nupuillaan taas, alkaneet versoa itseään uudestaan, ehkä kohta selässäni aukeavat sulkeutuvat taa kaksi kaunista sateenkaarenväristä seittiä, jotka vahvistuvat sana sanalta, hymy hymyltä, rakastava teko rakastavalta teolta, kohottaen minut jonain kauniina päivänä korkeuksiin vahvoina ja pettämättöminä, kuljettaen halki sateenkaarten, halki sadepisaroiden joista heijastuu spektri, halki auringonsäteiden jotka kultaavat pilvipeitteen, jota maistan ja se maistuu mansikoilta marsipaanilta minttusuklaakakulta.
Minä odotan, että perhosen koteloni kuoriutuu taas yltäni. Minä en voi kuin odottaa, sillä en tiedä mitä on tulossa. Mutta minä voin valita, sen olen ymmärtänyt ja kauan se kestikin, voin valita hyvän pahan sijaan, valon pimeyden sijaan, voimakkaan vartalon nälän sijaan, kauniin ruman sijaan, rakkauden vihan ja pelon sijaan ja saada ne kaikki itseeni. Ja minusta tulee vahva, minusta tulee se mikä minä olen aina ollut mutta joka ei ole koskaan päässyt pinnalle.
Unelmat, odottakaa. Minä en ole vielä valmis, tarvitsen aikaa, en osaa sanoa, mihin kellonaikaan saavun, mutta kun saavun, olen teidän ja te olette minun ja teistä tulee totta. Haaveet, hiljentäkää tahtia, minä en jaksa juosta niin nopeasti, pysähtykää bussipysäkille ja jonain päivänä linja-auto tuo minut teidän luoksenne. Olkaa hyvät, istukaa odottamaan ja jonain päivänä minä teen teistä totta.