Kun kaikki kaunis katosi

Siipirikko, se minä olen. Silkkiset siipeni olivat alkaneet kasvaa kiinni selkääni, orastella uutta alkua ja avautua ja sulkeutua ikään kuin harjoitellakseen lentoon lähtemistä. Hän kuitenkin murskasi ne alleen, katkaisi kaksi keijunsiipeä yhtä kevyesti kuin lasi sirpaloituu seinään. Minä lupasin hänelle yhden yön, hän otti koko elämäni. Hänen hahmonsa seuraa minua kaikkialle, tarkkailevat silmät eivät koskaan sulkeudu. Hän on kaikkialla ja ei missään, hän on minussa ja hengittäen samaa ilmaa, joka kulkee keuhkoihini ja ulos niistä tukehduttaen minua joka ikisellä henkäyksellä.
Yhdessä sekunnin sadasosassa maailma muuttui kauniista rumaksi. Tämä maailma, joka oli alkanut avautua minulle aivan uudella tavalla mustan aukon kutistuessa koko ajan, sulki itsensä uudestaan lukon taakse, johon minulla ei ole avainta. Nyt maailma on tuomion tummanviolettia ja likaisensekaista okraa, pelkoa joka pakottaa piiloutumaan, ihmisten tietävän tuomitsevia katseita, ryöstöjä ja raiskauksia, Moulan Rougen kabareita ja can caniä keskustassa, likaisia katuojia ja sillanalusia, elämäntapa-alkoholisteja, kerjäläisiä ja kurjalaisia, Viktor Hugon romaaneja, rikkoutuneita unelmia ja särkyneitä saippuakuplia, yksihuoltajaisiä, orpokoteja, tappavia tauteja ja tornadoja, kuihtuneita kukkia kauan sitten kuolleen, kenenkään kaipaamattoman haudalla.
Kauneus, minne sinä katosit? Hyvä, ole kiltti ja anna minulle vielä yksi mahdollisuus valita sinut.

Tavallisena päivänä tanssisali on minulle kuin pyhäkkö, joka antaa hetkeksi rauhan, tanssi tapa paeta tätä todellisuutta ja tuntea omaani. Tänään en ole tunnistaa itseäni isosta peilistä. Olemukseni on aivan eri. Samat trikoot, sama toppi, sama ponihäntä pään laella, mutta ei ollenkaan ilmeitä.
Opettaja antaa ohjeet. Minä en osa lukea ohjeita. Kehoni ei kuuntele käskyjä, ei tottele kuten kuuluisi toimia. Ruumiinosani ovat vaihtaneet paikkaa, oikea käsi on vasen jalka ja vasen oikea, kuulen korvilla ja näen silmillä, kehoni ei ole kontrollissa ja häilyy hallitsemattomana. Olen itseni ulkopuolella enkä tiedä, miten tunkeutua takaisin omaan itseeni, jonka joku muu on vallannut.
Hän varasti koko vartaloni, otti oikeuden omaan itseeni. Tämä vartalo on vieras ja vioittunut. En osaa kävellä näillä jaloilla, käyttää näitä käsiä, pudistaa tätä päätä. Olen vankina vieraassa vartalossa, josta en osaa iloita, vartalossa, jota en osaa käyttää, vartalossa, joka hylkii minua ulos itsestään kuin epäonnistuneen elinsiirron tulosta.

Kaikki on yhtäkkiä irstasta ja inhottavaa. Paljaat varpaani tanssisalin lattialla, lohkeillut bordellinpunainen kynsilakka kirkuu ja kertoo kaikille, millainen minä olen. En enää ikinä lakkaa kynsiä punaisella. Pukuhuone, jossa vaihdan vaatteeni vaivihkaa häveten huoranvartaloani. En enää ikinä ole kenenkään edessä alasti. Kenkäkauppa, jonka ohi kuljen, kiinnittää katseeni. Ikkunassa odottavat säihkyvät stilettikorot, joita alan ihailla – ennen kuin muistan. Leopardikuosinen nainen leopardikuosisissa piikkikoroissa, saisiko olla sylitanssi?, vanhentunut miehenkäppänä kuola valuen. Tarkka hinnasto rapautuneella seinällä, ei tarvitse esittää kysymystä: mitä maksaa? Työpaikka, jota Möhömaha olisi minulle tarjonnut. Käännän pääni äkkiä pois. En enää ikinä käytä korkokenkiä.
Hätkähdän, kun ohikulkevan miehen takinhiha hipaisee omaani. Joku avaa minulle Akateemisen kirjakaupan oven. Hymyilen miehelle automaattisesti ystävällisesti. Idiootti, sätin itseäni, älä enää ikinä hymyile kenellekään. Älä anna vääriä vihjeitä. Haluaisin läimiä itseäni poskille. Suljen kasvoni. En enää ikinä flirttaile.
Vaaleanpunainen Lasten balettikirja odottaa suloisena hyllyssä. Silitän silkoista kantta. Otan kirjan kainalooni ostaakseni sen joululahjaksi pikkusiskolleni. Kiira, ajattelen, miten Kiiran käy? Kiira on liian samanlainen kuin minä, aina esillä, aina parrasvaloissa. Yhtä aikaa herkkä taiteilijasielu ja räväkkä tunnemyrsky, niin hillitön naurunpuuska kuin salamoiva vihakin tai sininen suru. Kiira luottaa ihmisiin yhtä sinisilmäisesti kuin minäkin, aistii ihmisten epätoivon aivan kuin minäkin – ja on aina yhtä altis tekemään kaikkensa toisen onnen eteen. Kiira on aina valmis esiintymään, laulamaan tanssimaan, Kiira on aina äänessä, esittelee piirustuksiaan ja kirjoituksiaan, vaatii itselleen omalla laillaan sen välittämisen josta on jäänyt vaille. En enää ikinä hae huomiota. Kiira on liikaa minä, siskopuoli pieni. Miten minä voin suojella pienempää, pitää huolta siskostani? En enää ikinä tee pahoja asioita, jos sinä pidät Kiirasta huolta.
Mannerheimintiellä kaksi miestä meluaa. Vaihdan oikealta puolelta vasemmalle. Hartiat kyyryssä, en ollenkaan omana itsenäni, luikin liikennevaloihin. Juoksen päin punaisia. En enää ikinä kävele yksin pimeillä kaduilla.
Puikin pimeässä pakoon kaikkea, koko maailmaa. Osaston valot ottavat vastaan, lämpiminä ja pehmeinä. Harpon portaat ja heittäydyn hoitajan kaulaan. Itkeä en osaa, en itselleni.
Miten voisin ikinä antaa itselleni anteeksi? Hetken haluaisin olla taas se pieni tyttö vaaleanpunaisessa aamutakissa, vaaleanpunainen muumimuki käsiä lämmittämässä. Hetken haluaisin taas olla haamu, jota kukaan ei huomaa, kummitus vanhan linnan käytävillä. Hetken haluaisin taas olla täysi-ikäinen lapsi, elätellä unelmia paremmasta huomisesta ja antaa Säteen silittää hiuksia. Mutten ole lapsi, mutten ole se, miksi se mies minut teki, kuka minä sillä välillä oikein olen?
Minne minun vaaleanpunainen purkkapallomaailmani katosi? Missä tanssivat keijut ja peikot yhdessä metsänaukiolla kuusenlehvien alla? Missä valmistautuvat prinsessat valtakuntien tanssiaisiin? Missä laukkaavat yksisarviset kuutamon keskellä? Elämässä on paljon satua ja kaunein satu on elämä. Muttei se ole. Minne minun satuni sysättiin? Kuka on vanginnut sen lasipalloon, kuka ravistelee sitä ja saa lumen satamaan kaiken kauniini päälle, palelluttamaan minun taruni ja tarinani, lähteen josta olen juonut niin kauan? Jos todellisuus on tätä, antakaa minulle takaisin edes minun epätodellisuuteni, minun mielikuvitusmaailmani. Mutta mitä tahansa mietinkään, hän tunkeutuu aina sen sisään eikä koskaan koputa ovelle.
Tätähän sinä halusit ja tämän sinä ansaitset. Kieri siinä minkä kokosit. Käperry yksin pimeään ja anna muistikuvien raapia sinut verille, tahrainen, tautinen huora. Se sinä olet ja se sinä tulet aina olemaan, saastainen spitaalinen.