Hei hei

Perjantaina ongin esiin tutun pipon kasvojen merestä. Halasimme ja muistot kaivautuivat
esiin koloistaan. Ensimmäinen ihminen, johon luotin, ensimmäinen, joka rikkoi lasisen
kuoreni, purki puolustukseni, teki minusta aseettoman elämän edessä ja ojensi kätensä,
otti minut siipiensä suojaan ja auttoi minua ottamaan ensiaskeleeni, nosti minut
vaappuville ja väriseville varsanjaloilleni. Jalkani ovat vahvistuneet, mutta sydämessäni
hän on aina se ensimmäinen, se, josta minä välitin ja jonka uskoin välittävän minusta.

Puolitamme jättiläiskorvapuustin Espalla. Minä kerron kuulumisiani, hän kertoo
kuulumisiaan. Jälkikäteen mietin, kerroinko liikaa, takerruinko, tunsiko hän olevansa
taas vastuussa minusta? Vai säikähtikö hän omia sanojaan, omaa avoimuuttaan tai
uteliaisuuttaan mennyttä kohtaan, jonka piti olla mennyttä?

Hänen tutut kasvonsa, ne, jotka ilmestyvät edelleen verkkokalvoilleni ongelmien uhatessa.
Pidä kiinni elämästä kynsin ja hampain. Minä olen yrittänyt pitää. Siinä me
istuimme, minä kasvaneena enkä enää avuttomana lapsena, hän ei enää auktoriteettina,
siinä me istumme ja olemme enemmän tasavertaisia kuin olemme koskaan aikaisemmin olleet.
Oliko se se syy?

Hän kertoo minulle tarinoita, kuin äidin kertomuksia tyttären lapsuudesta. Minä kerron
hänelle valittuja paloja, jotka ehkä olisin halunnut jakaa oman äitini kanssa. Olen niin
iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen ettei hän ole unohtanut minua vuosien vieriessä.
Kirjeet ovat kulkeneet koko ajan. Nähdään, hän sanoo ja halaamme hyvästeiksi. Kävelen
kevyesti omaan suuntani mukanani uusi voima, jonka hän toivon sanoillaan minulle
lahjoitti.

Sunnuntai-iltapäivänä valumme velttoina ulos elokuvateatterista, minä ja Enkeli.
Puhelimeni pirisee. Private number. Toivon lapsekkaasti, etten olisi vastannut
siihen puheluun silloin, ehkä sitä ei olisi tapahtunut, ehkä hän olisi muuttanut
mielensä. Olisi niin paljon helpompaa olla yksin eikä luottaa keneenkään, koska silloin
ei ikinä pettyisi. Vanha mantra, joka oli aikoinaan itsepuolustuskeinoni. Enää minusta ei
kuitenkaan olisi elämään epäaidosti.

”Onko tämä siis viimeinen viimeinen kerta, kun mä kuulen susta? Ei kirjeitä? Ei kortteja?
Ei kuulumisia? Ei mitään enää ikinä?” Ääneni on särkynyt ajat sitten ja annan sen
säristä, kyyneleet valuvat vesiputouksina poskille. Maailman katto romahtaa ja sataa
sisään. Viimeisen kerran saan sanoa sinulle hei hei, typerän tavallisen latteuden. Olisin
halunnut sanoa niin, niin paljon enemmän. Edes vilkuttaa.