Geishan muistelmat

Olen geisha, itämaan ihme, tarjoilen teille teetä kuohkealla kermalla ja kolmella palalla sokeria, ojennan eteenne pikkuleipäpurkillisen ja löydän itseni sen sisältä. Olenhan geisha, koulutettu käyttäytymään kauniisti kissansilmineni ja keskeytettyine kasvuineni, tanssimaan ja laulamaan teille mitä ikinä haluatte nähdä tai kuulla, olemaan mikä ikinä haluatte minun olevan. Tässä minä olen, olkaa hyvä, pikkuleipiä on toinenkin purkillinen.

Kallion kadut kaikuvat ja kumisevat. Uumeniin ja ulos: katulappu heijastaa hahmoni asvalttiin, mutta lampun kirkkaan keilan ohi kuljettuani kaamos ottaa minut taas itselleen. Yö soittaa aran surullista kuutamosonaattia, minulleko vai muillekin. Sävelet asettuvat täydelliseen epäsopusointuun askelteni ja olemukseni kanssa, ryhtini on raudanluja ja piikit kengänpohjissani painavat aukkoja asvalttiin. Musta minimekkoni sekoittuu yön väreihin yhtä lailla kuin pörröiseksi hännäksi föönattujen hiusten karvahupun alta kurkistelevat tupsut. Uppoan yöhön ja katoan katuihin, joita katoaa ja ilmestyy esiin koko ajan uudestaan ja uudestaan, tiet nielevät toisiaan ja minä naputtelen askeleitani niillä kuin pianisti. Ehkä kuu näkee kaukaa kyyneleet, jotka ovat kalkkiutuneet tippukiviksi kivisiin luoliin.
Kukaan ei tiedä missä olen, kukaan ei tiedä, mitä olen tekemässä. Tyhjentyneet lääkekennot kahisevat kassissa, välinpitämättömyys turruttaa vartaloa. Räikeät meikit kasvoillani kirkuvat ja kertovat kaikille, kuka olen, keihin kuulun. Olen sutinut violettia, minulle pahoista pahinta väriä, ja mustaa sotkuiseksi sekamelskaksi silmieni ympärille. Huuleni palavat punaisina kalpeaa ihoani vasten. Kuin puuma liikun pimeydessä kissanaisen askelin, tuuheaa tukkaani puolelta toiselle heitellen.
Yhtäkkiä pimeydessä puikkelehtivista hahmoista yksi astuu katulampun kirkkauteen. Mies on melkein yhtä leveä kuin pitkä, hikikarpalot valuvat punakoille poskille. Hänen sikkarasilmänsä seuraavat sukkahousujen verhoamia sääriäni aina vesirajahelmaani asti. Näen himon syttyvän hänen paksujen silmäpussiensa yllä.
”Mitä maksaa?” Möhömaha kysyy kiertelemättä. Kokenut Kalliossa kulkija, kartoitan. Sata euroa on pieni hinta ihmisyydestä. Sata euroa on liian pieni hinta siitä, että antaa rikkoa itsensä rikkalapioon lakaistaviksi lasinsiruiksi.
Tyhjänä tunteista astun Möhömahan auton etuistuimelle. Tämä räpelöi heti reittäni ja minä väännän kasvoni väkisin hymyyn. Olenhan ammattilainen. Koko matkan Möhömaha kertoo kaksimielisiä kaskuja, joille hän itse höröttää huomaamatta ollenkaan hiljaisuuttani. Katselen auton ikkunasta ulos. En tiedä, miksi teen tätä. Yhden illan jutuiltani olen hakenut aina vain hyväksyntää, hyväksyntää ja hyväksyntää. Sanokaa: olet kaunis, suudelkaa: olet vastustamaton, rakastakaa se lyhyttäkin lyhyempi hetki, yksi ainoa yö, ja kertokaa, että joku voi joskus tulla lähtemättä pois, jäädä auringon noustuakin ja Helsingin sanomien kolahdettua postiluukusta, sitä minä niistä etsin. Ehkä toivonkin, toivon ihan vähän vain, niin hiljaa, hiljaa, ettei kukaan kuule lapsellisen purkkapalloni poksahdusta, että joku joskus jäisi. Joskus.
Tämä kääntää kuitenkin kaiken päälaelleen. En ymmärrä yhtään itseäni. Möhömahan ihailu saa minut yökkäilemään, kosketukset kavahtamaan kauemmas. Paha olo hakkaa sisällä ja haluaa ulos, haluaa että joku muu tekee sen mitä en itse enää suostu tekemään. Minä en viillä, olen sanonut, minusta ei tule elämäntapa-anorektikkoa, olen huutanut, minä en aio kuolla ennen kuin on aika ja olen isoäiti, onnellinen valkotukkainen isoäiti lastenlastensa keskellä, olen kuiskannut. Olen tehnyt päätökseni, mutta ne eivät ole vielä tarpeeksi vahvoja pitämään korttitaloa kasassa.
Paha on kiero; se tietää, etten ole vielä valmis irrottamaan otettani sen sormista. Se saa minut kävelemään Kallioon ja kerjäämään jotakuta muuta tekemään sen, mitä en itse enää tee, en voi tehdä, satuttamaan niin kuin itse ennen satutin. Kipu tuli joskus kauan sitten muiden käsien kautta kunnes opit rankaisemaan itse itseäsi, paha puhuu, sinä tottelematon, saat taas tuta mitä sinunlaistesi kuuluu kokea.

Yksi askel, yhdet likaiset lenkkarit eteisessä, ja minun unelmayksiööni rakentama satumaailma on mennyttä. Minun kotini ei ole enää vaaleanpunainen valtakunta, jossa minä nukun ruusunlehdillä joiden varsien piikit pitävät pahan poissa unien aikana, ei. Ei tarvita kuin yksi askel porraskynnyksen yli, ja minun nukkekodistani on tullut bordelli.
Möhömahan koppuraiset kädet kulkevat kaikkialla vartalollani, minähän olen nyt tämän hetken hänen, ostettu ja maksettu. Kauppatavaraa, en mitään muuta. Siksi hänellä on oikeus sanoa minulle ihan mitä tahansa, repiä haurasta naiseuttani rikki rivouksillaan. Siksi hänellä on oikeus käydä minuun käsiksi kuin muovinukkeen, ottaa minulta itsemääräämisoikeuteni omaan kehooni. Hänellä on oikeus ja tätähän minä olen tullut hakemaan. Häväistystä. Alennusta. Nöyryytystä. Rikkirepimistä. Enkä enempää olisi voinut saada.
Annan hänen vetää paitani yli pään, viskoa vesirajamekkoni taaksemme, katsoa minua kuin sirkuseläintä häkissään. Siinä minä seison pitseissäni ja strasseissani, selkärankani yhtä kaikki tikkusuorana. Leukani aivan aavistuksen kohollaan, pää patsasmaisesti pystyssä, yritän säilyttää ripauksen ylpeyttä itsessäni. Möhömaha astuu askeleen ja ylpeys ja omanarvontunto lentävät ulos ikkunasta päästäen sisään häpeän ja alennuksen. Huora ei ole ihminen.
Ihrainen maha hytkyy ja hyllyy. Punakka vartalo kuin paksulla porsaalla vetistyy ja hiestyy Möhömahan ähkiessä ja puhkiessa. Pidättelen pahoinvoinnin aaltoa ja ajattelen: asiakas on aina oikeassa. Hänen tahmaisten käsiensä takertuessa hiuksiini olen vähällä kiskaista itseni irti hänen otteestaan. Hiukseni, ne on varattu niille, joita rakastan, vain ne saavat silittää luonnonkiharoiden pyörteitä, selvittää sormillaan takkuja tukassani ja antaa niille hyvänyönsuukon. Puren kuitenkin hammasta ja pysyn paikallani, kunnes Möhömaha on saanut haluamansa.
Hän haluaa kuitenkin vielä kietoa minut kainaloonsa ja hengittää ihoani. Nieleskelen, kurkunpäätä kuristaa. Nämä tällaiset hetket, nämä on varattu niille, joita rakastaa, sille, joka tulee ja jää, joka osoittaa olevansa oikea prinssi tähän valtakuntaan. Mutta Möhömaha murskaa saippuakuplan alleen: rakkautta ei ole, on vain rahaa ja seksiä. There`s no business like showbusiness.
Oven kilahtaessa kiinni haluaisin huutaa. Reuhdon ovenkahvaa kaksin käsin voidakseni varmistautua lukon loksahduksesta. Riuhdon kaikki vuodevaatteet pois sängystäni ja kippaan ne komerokaappiin, siivoan jäljet jotka Möhömaha jätti. Lopulta romahdan keskelle eteistä. Valun alaston vartalo kylmää lattiaa vasten aina alemmas, lattian läpi.

Peilikuvajaisestani heijastuu joku aivan muu kuin minä. Yhteistä meille on vain onnettomuus ja epätoivoisuus. Shampoovaahto valuu viemäriin, hinkkaan hiuksistani jokaisen hänen kouraisunsa jäljen, jokaisen hänen henkäisynsä muiston. Kuuraan vartaloani, jossa ei näy yhtään tahraa, mutta joka on sisältäpäin niin saastunut, niin likainen. Puoli purkillistakaan saippuaa ei ole tarpeeksi tekemään minusta puhdasta. Mikään ei ole.
Jokainen kohta, johon hän koski, jokainen, jota hän kommentoi. Mitä enemmän hän minua ihaili, sitä enemmän minä aloin itse inhota, opittuani vasta olemaan inhoamatta. Hänen varjonsa häilyy ylläni antamatta minun unohtaa.
Naiseuteni, sen kukan hän sai taas sulkeutumaan, sen, jota piti kastella niin kauan, jotta surkastuneet terälehdet alkoivat ojennella itseään aurinkoa kohti. Tämäkö on kauniin naisen kohtalo? Näytät aivan kuin filmitähdeltä, Möhömaha sanoi. Just niin, minkähän filmin. Saako kaunis nainen koskaan sitä, mitä hän eniten kaipaa, tuleeko minusta tumma versio Marilyn Monroesta, ulos niin upeasta, sisältä niin epävarmasta? Jos olet kaunis, eikö kukaan halua katsoa sisällesi?
Tähän päivään mennessä kukaan ei koskaan ole nähnyt sadepisaroita silmieni linssien takana; heille ovat riittäneet runsaat ripset ja kutsuva katse. Miksei kukaan koskaan näe, kurkista otsatukan alle ja katso? Ehkä kukaan ei halua nähdä. Onhan minusta paljon enemmän hyötyä heille näin, pitkinä säärinä ja korkokenkien tahtiin keikkuvana takapuolena, avarasta kaula-aukosta kurkistavana rintaparina ja pitkänä tukkana puoliselässä. Entä jos valitsisin toisin, valitsisin järjen äänen ja alkaisin hikipingoksi, valitsisin konservatiiviset poolopaidat, valitsisin polkkatukan ja poikatyttöyden? Olisiko se ainoa keino osoittaa, että minussa on muutakin kuin korkeat korkoni. Samalla luopuisin kuitenkin jostain minulle niin isosta osasta, että tieäisin tulevani kaipaamaan sitä koko loppuikäni.
Entä rakkaus, se, joka on aina ollut minulle suurin voima, kaksi toisiinsa kietoutunutta vaaleanpunaista, tasarytmiin sykkivää sydäntä, joka voittaa armeijan harmaat ja maastonvihreät, sätkivät salamat sähkönsinisellä taivaalla, minut pikkuvarpaitani myöten upottaneen mustan ja jopa violetin, jota pahempaa ei ole. Tänään en jaksa uskoa rakkauteen. Usko, toivo, rakkaus, ne ovat kuolleet, hilatkaa lippu puolitankoon. Ehkä tämä on minun kohtaloni. Pilvilinnani romahtavat ja minä niiden mukana.
Itkettyäni puolitoista tuntia puhelimeen keitän kupillisen kaakaota, josta on kadonnut maku. Ehkä koko elämästä on. Piiloudun peittoni alle, jossa ei ole enää pussilakanaa, ja tikkaan silmäni tiukasti kiinni. Kaksi viidenkymmenen euron seteliä nukkuu pianon päällä. En ole koskenut niihin enkä aiokaan häiritä niiden unta.