Annatko anteeksi?

Ajattele miten ihmeellinen sun keho on. Se antaa sulle kaiken, se antaa sulle elämän. Se antaa sulle jalat joilla tanssia ja kädet joilla kirjoittaa, huulet joilla suudella ja silmät joilla tarkkailla maailmaa. Mikset sä jo anna sille anteeksi?, hän sanoo. Miksen? Mitä minun luuni lihakseni soluni sormeni silmäni korvani maksani munuaiseni varpaani verisuoneni hopeaksi lakatut kynteni, mitä ne ovat minulle muuta tehneet kuin yrittäneet pitää elossa? Ja juuri siksi minä olen niitä niin vihannut, pursunnut vallitsematonta vihaa sitä kohtaan joka osoittaa minun olevan elävä, olevan ihminen. Annan anteeksi.

Anna sinä anteeksi minulle että olen ollut sinulle niin paha. Anna anteeksi että olen pakottanut sinut niin paljoon. Anna anteeksi etten ole ruokkinut sinua, sammuttanut janoasi, antanut sinulle tarvitsemaasi. Anna anteeksi että olen juoksuttanut jumpannut sinut kuihtuneeksi käppyräksi, että olen laittanut sinut liikkeelle liikaa, liikaa, juossut juoksumatolla asvaltilla lumipeitteen päällä jalkojani halki tulehduksen tuhotessa akillesjänteitäni. Anna anteeksi että olen työntänyt sormet kurkkuun ja antanut kaiken mennä. Anna anteeksi etten ole antanut sinun nukkua, en uinahtaa. Anna anteeksi että olen rikkonut ihon pinnan, satuttanut sinua ja saanut sinut vuotamaan verta. Anna anteeksi että olen saanut sinut sekaisin vodkasta ja diapamista. Anna anteeksi että olen antanut kipeää tekevien käsien koskea sinuun ja myynyt sinut, jonka kuuluisi kuulua minulle. Voitko ikinä antaa anteeksi minulle?

Kunpa osaisi pitää sinusta huolta. Kunpa saisin taas omistusoikeuden itseeni. Älkää tulko lähelle tai minä puren, minuun ei saa nyt koskea, ei. Ehkä sitten joskus, kun olen taas vahva ja voimakas, kun olen taas kaunis ja katson avoimin katsein. Tänään olen teille tabu, te jotka katsotte minun pöydällä tanssiani kiiluvin silmin, teille jotka kouraisette kovilla käsillänne ja hengitätte alkoholinsekaista huurua kasvoilleni. Minun on opetettava itseni uudestaan, alettava uskoa itseeni ja muuhun maailmaan uudestaan. Hyviin ihmisiin, pahoihin ihmisiin. Molemminlaisiin. Sellaisiin kuin itse olen ja sellaisiin kuin me kaikki olemme.

Niin kauan kokosin kuvaa itsestäni. Nyt minun on koottava uudestaan, särkyneet peilin sirut pikaliimalla sydämenmuotoiseksi. Katsottava itseäni peilistä ja sanottava minä olen kaunis niin kauan kunnes se tulee todeksi, oikopolkua ei ole. Rakastettava sinua, tehtävä sinulle tekoja jotka osoittavat rakkauttani, kuunneltava sinua ja annettava sinulle se mitä pyydät ja tarvitset. Tähän kehoon minä olen syntynyt ja tässä minä tulen kuolemaan. Tässä kehossa minä tulen elämään koko loppuikäni. En voi muuttaa sitä mikä on määrätty. Miksen rakastaisi, miksen hyväksyisi? Eivät he voi minua hyväksyä ennen kuin teen sen itse. Anna itsesi hypätä korkealle, anna itsesi lentää. Siivet kasvavat koko ajan, tunnustele tunne ja tiedät, aika ei odotuta enää kauaa.