Yksin

Ikävöin sinua niin, ystäväni. Viime päivät ovat yhtä usvaa ja utua, puuroutunutta puhetta, epäonnisia yrityksiä, väärinkäsityksiä, nurinpäin olevia nuttuja, levyä joka soi ja soi ja soi, sanahelinää, auki revittyjä arpia, milloin lämpimän tiheää tunnelmaa, milloin pakastavia jääpuikkoja, halauksia ja haukkumista, voimattomia viimeisiä lauseita. En tiedä, miten päädyimme tähän tilanteeseen, mitä sinä toivot ja mitä minä toivon. Tiedän vain, että sisälläni ammottaa aukko eikä siinä, missä sinun paikkasi on, ole ketään – vain kullanhohtoinen kehrä muistuttaa minua siitä, että sinä olit joskus siinä. Että sinä kuuluit siihen, että minä kuuluin sinne, että meidän kätemme kuuluivat yhteen ja elämämme tiet kietoutuivat kummallisella tavalla toisiinsa. Ja tiedän, sen tiedän, että ikäväni on ääretön, äärettömämpi kuin avaruus, joka laajenee ja jossa sekunnit kietoutuvat tähdissä toisiinsa kuin me kun pelkäsimme pimeää.

Heidän välillään sinkoilevat salamat, osuvat iskut. Ja jokainen isku osuu yhtälailla minuun, sillä minä makaan tulessa heidän välillään, minä jolle he molemmat ovat maailma. Te kaksi, sinä, minun hopeinen Esmeraldani ja sinä, minun kultainen Arielini, te olette olleet valo minun yötä pimeämmässä päivässäni, vesilähde minun hiekkapaperia kuivemmassa autiomaassani, aarre minun kerjäläisen kurjuutta suuremmassa köyhyydessäni. Minulle maailma on tunteita eikä tunteita ole ilman ihmisiä ja te, te kaksi, olette olleet minulle tärkeimmät ikinä, rakkaimmat ikinä. Ennen teitä en tiennyt miten paljon jostakusta voi välittää, miten huoli voi saada koko maapallon kutistumaan kasaan, miten rakkaus voi sytyttää valon pimeimpään huoneeseen.

Minä makaan kippuralla kouristuksissani, kipu jonka pelko jommankumman menettämisestä saa koko kehoni käpertymään kokoon ja huutojen humisemaan korvissa. Rukoilen, että toinen heistä tulisi ja tekisimme sovinnon, kaikki kolme, puhuisimme asiat läpi ja olisimme taas onnellisia, yhdessä vahvempia maailman vihaisuutta vastaan.

Mutta hän ei tule, hänen puhelimensa sanoo tavoittelemaanne numeroon ei saada yhteyttä ja minä itken ja odotan. Tarvitsen häntä, vain hänellä on voima saada minut hymyilemään kyynelten läpi, vain hänen sormensa osaavat silittää hiuksiani niin, että unohdan kaiken muun. Tarvitsen häntä rinnalleni ja haluan, että he voivat katsoa toisiaan silmiin, sillä en kestä kahden minulle rakkaimman ihmisen vihaavan toisiaan. Mutta he eivät saa asioitaan selviksi. Minun on mentävä ilman yhtä kolmesta, mutta olen valmis menemään minne vain ja miten vain nähdäkseni hetken häntä, kuullakseni hänen kivustaan, saadakseni vihdoinkin sulkea hänet syliini ja sanoa: kaikki kääntyy hyväksi, itke vain minun olkaani mutta vielä tulee se päivä kun naurat emmekä muistele menneitä, minä pidän sinusta huolta ja sidon haavasi. Yhdessä me olemme vahvempia, me liimaamme toistemme särkyneet sirpaleet kokoon. Mutta niitä sanoja en saanut koskaan sanoa.

En tiedä, mitä asiaa hänen äidillään on, mutta painan puhelimen punaista luuria. ”Te olette aivan liikaa yhdessä, teidän pitäisi irrottautua toisistanne ja etsiä terveitä ystäviä.” Hän kutsuu minua häpeämättä ”sairaaksi ystäväksi” ymmärtämättä ollenkaan, kuinka se koskee. Kuinka kauan olen se sairas ystävä? Eikö minussa ole mitään tervettä? Tekeekö se, että olen joskus ollut sairas, minusta pahan, josta tummuus tarttuu, epäkelvon ystäväksi? Onko se liimautunut minun luonnokseni, peittäen kaiken sen mitä olen alleen? Kuinka kauan leima otsassa loistaa?

En voi mitään kyynelille, jotka valuvat poskilleni. Olen tehnyt kaiken, mitä olen osannut, hänen eteensä, aivan kuten hän on tehnyt minun. Olen peitellyt hänet hänen huvittavan lammashuopansa alle, olen valvonut hänen vierellään katsellen, kohoileeko vodkan ja diapamin rasittama rintakehä koko yön, olen silittänyt hänen takkuista tukkaansa ja ohutta selkärankaansa, olen kiertänyt Alepoissa saadakseni käsiini vihreän pussin, jonka voin viedä hänelle suljetulle osastolle, olen sitonut hänen haavansa, olen yrittänyt olla ja rakastaa. Kerro mitä minä tein väärin, mikä sai kaiken kääntymään päinvastoin. Ole kiltti ja kerro.

Tanssin suruani pois salissa, jossa klassinen soi ja taianomainen kehä kiertää minut teriöönsä. Pukuhuoneessa katson kännykkääni. ”En voi tulla tapaamaan sua. Mun poikaystävä kieltää mua ja pelkään sen reaktiota.” Sanat eivät muuta muotoaan, vaikka tuijotan niitä uskomatta silmiäni. Hän, vapaa ja kahleeton, hän, joka on juuri saanut irrotettua niin monet, ranteisiin punaiset jäljet painaneet käsiraudat käsistään? Hän, joka on vapain tapaamani sielu, hän joka juoksee tuulen tavoin ja aaltoilee kuin veden pinta.

Luulet minun olevan mustasukkainen. Mutta ei, olen minä ehkä sitäkin, mutta tämän minä silti sanoisin joka ikiselle ihmiselle. Värisevää sielua ei saa tallata eikä vapautta vangita. En tahtoisi kenenkään joutuvan jäämään yhtä ruostuneen rautaisten kaltereiden taakse kuin pelkään, ystäväni, sinun jääneen. Tiedän aivan liikaa ahtaista selleistä ja viedystä vapaudesta voidakseni ymmärtää ihmistä, joka yrittää omistaa toisen. Pelkään puolestasi.

”Don`t ever again call me, ok?” hän sanoo. En olisi soittanut hänelle suurin surminkaan, ellei puhelimeni näyttö olisi ilmoittanut: yksi vastaamaton puhelu. Hän väittää puhelimeni olevan väärässä kutsuen minua kovalla äänellään tytöksi. Tahtoisin sanoa: on minulla nimikin, mutta olen liian uupunut. Ei hänellä ole minulle mitään merkitystä.

Et voi elää ikuisesti valheen verkko omatuntoasi kuristaen. Mitä hän, tekee kun hän kuulee kaksois- – tai kolmois- – elämästäsi? Mitä hän tekee, kun hän kuulee kaikista niistä kusipäistä, jotka ovat koskeneet sinuun tavalla, jolla ei olisi saanut, satuttaneet sinua, saaneet sinut tuntemaan itsesi huorista halvimmaksi? Uskotko hänen ymmärtävän? En usko, että jaksat enää kovin kauaa kantaa tuota taakkaa hennoilla harteillasi. Ja kun kerrot – mitä hän tekee, mitä sanoo? Syttyykö hänen silmiinsä se sama palo, jonka olen nähnyt kohdistuvan minut alentaen itseeni.

Kaipaan kepeitä askeleitasi ja seikkailuja, joille ei ollut eikä tarvinnut olla määränpäätä, oli vain matka. Olit niin kaunis kun tummansininen tuuli leikitteli kultaisilla kiharoillasi, kun elämän polte syttyi silmiisi sammuttaen sateen ja naurusi noudatti hetken hyvyyden nuotteja.