Miltä se tuntuu / kun irti päästää

Maapalloni ei pyöri enää tasaista tähtivuorokausirytmiään, se pomppii pois kiertoradaltaan ja heilahtelee uhkaavasti uraltaan. Olen eksynyt omalta kartaltani, en näe mustaa, minua merkkaavaa pistettä missään. En tiedä missä olen, minne olen menossa, kumpaan suuntaan kääntyä. Vaihtoehtojen viitat välkkyvät pimenevässä illassa, mutten osaa poiketa oikealle polulle, tasoittaa oikeaa tietä.

Niin kauan kokosin kuvaa itsestäni. (Eino Leino) Tuhkimo sai tanssiaispukunsa, jonka helman olen repinyt rock-prinsessalle istuvamman ja asenteellisemman riekaleiseksi. En tahdo olla passiivinen, villasukkia prinssilleen ajankulukseen kutova tähkäpää norsunluutornissaan, haluan elää, tuntea, ajatella, kokea! En halua mahtua muotteihin, haluan rikkoa kaikki rajat, halua kapinoida komennuksia vastaan, en halua alistua kenenkään käskyihin, haluan murtautua – lopullisesti - ulos lasilinnasta ja juosta paljain, lumeen pehmeästi peittyvin jaloin kohti uusia seikkailuja. Rikkoa rajat, nujertaa normit, liukua luistavasti normaalijakauman päästä päähän, leikata kaavat saksilla silpuksi, ryöstäytyä irti rooleista, olla villi ja vapaa. Ainoa mikä minua estää on oma uskallukseni – olenko riittävän rohkea, onko minusta ottamaan elämäni omiin käsiini? Annanko pelon painaa selkärankani seinää vasten vai potkaisenko sen pois.

”Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

Kerro miltä se tuntuu”

(Jenni Vartiainen: Kerro miltä se tuntuu)

Haluan, tahdon, vaadin saada olla minä!, minä! ilman kategorioita, ryhmiä, luokkia, määritelmiä, mitä helvettiä te niillä teette. Tilastotutkimusta? Minä olen liian tilaa vievä tilastoihin, kirjoittakaa kohdalleni ”erilainen” ja ”epävakaa” ja selviätte sillä.

Mitä minusta tulee isona? Aikuinen, ei ainakaan, ikuinen Peter Pan pikemminkin. Siveä, sopuisa opettajanalku, kansankynttilä, joka hoilaa jo joutui armas aika kesäloman kynnyksellä? Vai uusi ajatus, idea, joka pomppasi päähäni epävarmasti väreilevästä ilmasta, asettui otsalohkon alle antamatta minun olla. Miksi ei? se kysyy ja kysyy enkä minä osaa väittää vastaan. Tai sitten annan sanojen olla elämäni, kirjoitan vimman vallassa kuin Katri Vala ja Lauri Viita, olen uusi Tulenkantaja ja kustantamo suoltaa syvyyksistään teokseni toisensa jälkeen. Dream on.

Ihmisellä on oltava muutakin elämää kuin työ, työ, työ, jota tämä niin helvetin hyvin puurtava ja pärjäävä ihanainen yhteiskuntamme niin korostaa. Minulla on, minulla on rakkaita harrastuksia, henkireikiäni, minulla on, minulla on ihania ystäviä, joita ilman en osaisi elää. Jotain minulta kuitenkin puuttuu ja sitä jotain kaipaan kovasti. Heiluri heiluu: entten tentten teelika mentten, hissun kissun vaapula vissun, eelin keelin plot, viipula vaapula vot, Eskon saum, pium paum, puh pah pelistä pois! Tämä pyöriminen ja pomppiminen, tämä ei anna minun painua unen pehmeitä poskia vasten, vaan valvottaa. Niinä öinä annan painan kuulokkeet korvilleni ja annan I-podilleni luvan laulaa:

”Mustaa kahvia
ja murskattuja haaveita
niin täydellisen turhalta
tää kaikki tuntuu ilman rakkautta”

(Jenni Vartiainen: Mustaa kahvia)