Leikkikenttä

Miksen minä osaa rakastua, en antaa itseni rakastaa enkä antaa kenenkään rakastaa minua? En minä ole Häneenkään edes ihastunut, leikin vain Hänellä kuin kissa hiirellä. Enkä osaa enää tuntea edes huonoa omaatuntoa, ei minulla ole minkäänlaista moraalia. Miehet ovat minulle leluja, joilla leikin siihen saakka kunnes kyllästyn ja ostan uuden.

”Hän tietää olevansa kaunis, muttei tiedä, mitä kauneudellaan tehdä”, kuvataan eräässä elokuvassa. No, minä tiedän, ja tiedänkin täsmälleen. Viettelen heidät, valloitan heidät, vien heidät pisteeseen josta ei voi enää perääntyä, nielen heidät kokonaisina punatuilla huulillani ja syljen ulos suustani kun en enää tarvitse heitä. Tiedän kuinka koskea ja käsitellä heitä niin, että he jäävät kaipaamaan ihoni lämpöä ja huulieni punaista paloa. Kenenkään kanssa en ole liian kauaa, jotten kiinny. Sillä minun täytyy saada olla villi ja vapaa, sanat suhde, sitoutuminen, seurustelu , ne saavat minut paniikkikohtauksen partaalle.

Nauran ajatukselle itsestäni lokoisati kotisohvalla poikaystävän tutun turvalliset kädet ympärillä, kevyen kuplivan keskustelun ja somien suukkojen lomassa, ehkä suhteen kruunaava kultainennoutaja jaloissamme. Enkä samaan aikaan kaipaa mitään muuta yhtä paljon, mutta samaan aikaan tiedän, ettei minusta ole sellaiseen. Isoisien aikainen mustalaisveri kohisee korvissa, ajaa minua eteenpäin eikä tuli sisälläni sammu. Ehkä tarvitsisin toisen tulen parikseni palamaan kanssani, mutta tähän mennessä kukaan ei ole kyennyt kesyttämään minua muutamaa päivää kauemmaksi ajaksi. Ehkä jos minulla ja Amsterdamilaisella olisi ollut enemmän aikaa... Minua ei kesytä kukaan, minä kesytän heidät hyläten kesyttämäni ketut ajan kuljettua ohi.

Uskottelin itselleni, että olisin voinut ihastua Häneen. Hyvä on: toivoin, että olisin ihastunut Häneen. Mutta en minä ole, mikään ei tunnu sen erikoisemmalta kuin kenenkään muunkaan kanssa. Mikä minussa on vialla? Eilen käperryin kippuralle Hänen kainaloonsa, Hän silitti hiuksiani siveli selkääni helli minua, katselimme kaupungin valoja ja puoli kahdelta aamuyöllä Hän astui ulos ovestani yksipuolisesti umpirakastuneena - mutta sitä Hän ei tiedä, sillä minä olen mestariluokan näyttelijä. Ja minun omatuntoni kaivoi kuoppaa kylkiluiden väliin: en ollut maksanut mitään muuta takaisin kuin tarjoamani karnevaalikeksit ja suudelmat, joiden jäljiltä huuleni ovat karheaa rohtumaa. Koko illan odotin, odotin että Hän kokeilisi kädellään jotain kohtaa jonne se ei kuulu enkä minä olisi vastustellut, olisin vain antanut hänelle maksun siitä turvasta ja huolenpidosta jota Hän minulle antoi. Nyt minä olen Hänelle velkaa - ja minun on saatava maksaa velkani. He voivat olla minun leikkikalujani, mutta minä annan aina jotain takaisin.

En ole kypsä aikuinen vaan villi ja vapaa enkä valmis luopumaan vapaudestani, en kehoni ympärille kietoutuvista katseista, en eksoottisten silmieni heidät huumaavista katseista, en siitä tyydytyksen tunteesta, kun taas uusi uhri on loukussa luolassa, joka on päällystetty kullalla ja timanteilla. En intohimoisen kiihkeistä suudelmista ihan missä tahansa, en kiireestä jonnekin jossa olla kahden, en kehooni kiinni jäävistä katseista kun mekkoni avattuine vetoketjuineen valahtaa lattialle ja astun ulos siitä, kun olen jumalatar joka syntyy uudestaan ja uudestaan ja he palvovat vartaloani. Silloin minulla on valta, hylätä tai tulla hylätyksi ja totta kai minä olen aina se joka hylkää, en vastaa enää viesteihin enkä ota yhteyttä, sillä se aika on ohi ja uusi edessä.

Olen yhtä riippuvainen ihailevista katseista kadulla kuin diapamista. Milloin minusta tuli tällainen vai olenko aina ollut? Ennen anoreksiaa häpesin pian puhkeavaa naisenvartaloani, mutta saatuani sen takaisin olen asettunut siihen. Olen oppinut, että voin sanoa olevani kaunis ja kuulla muuiden sanovan sen, olen ikävä kyllä myös oppinut käyttämään kehoani saadakseni mitä haluan. Ikinä enää en aio myydä sitä, en rahasta, en, mutta hetken hyväksynnästä, palvovista silmistä, minut korkealle kohottavista sanoista, siitä hetkestä, kun he eivät voi elää ilman minua, niistä, kyllä. Paikkaan laastaroitua itsetuntoani heillä, joille olen kaunis ihana hymyilevä säteilevä seksikäs, heille jotka eivät haluakaan nähdä silmistäni sisäänpäin vieriviä verisiä kyyneleitä eivätkä surua, jonka huntu kietoo minut sisäänsä aina yksin ollessani.

Seinälläni verisuonisiipinen keiju suutelee rottaa, jonka suomuinen häntä kiemurtelee kuvasta. Siinä ja sellainen olen minä.