Piilosilla

Hetken kaikki oli hyvin, hetken sain hengittää. Hetkeksi puuterilumi peitteli maan pehmeäksi matoksi, johon jalanjälkeni jäivät kertoen, kuka olen, muistaen, mistä tulin ja minne olin menossa. Lumilinnat ovat kuitenkin luisuneet kaiken kauniin hengitykseensä hukuttavaan loskaan, joka rapisee ikkunaruutuuni estäen minua näkemästä ulos.

Masennuksen musta käsi hamuilee taas sokkona omaani, leikimme piilosta, et löydä minua löydänpäs. Katson alas kuudennesta kerroksesta ja pelkään pimeää, joka unettomina öinä peittelee minut pakahduttaviin painajaisiinsa, katson alas kuiluun ja kavahdan. Ei enää, rukoilen rauhaa, mutta ei, ei se mene pois. Ole kiltti, yritän, muttei se anna armoa. Olisit niin kiltti. Antaisit minun olla. Olisit antanut minun elää. Se nauraa ja sen suuri ammottava-aukkoinen suu avautuu niin ammolleen irvistykseen, että kiviset kulmahampaat välkkyvät varjoissa.

Yöt ovat taas päiviä ja päivät öitä ja aina on yhtä pimeää, oli kello kaksitoista aamulla tai illalla. Lyhyt viisari lähenee aamuyötä, näppäimistön tuttuakin tutumpi nakutus on ainoa asia, joka saa minut rauhoittumaan hiljaisen huoneen huokaillessa. Uni tulee pieninä pätkinä, jotka jättävät jälkeensä pahan olon ja kalmankylmän kosketuksen, aamulla silmäluomet ovat raskaat eivätkä silmät näe uuden aamun nousua, niille kaikki on samaa, samaa. Mutta joka aamu on katsottava kaihoisasti pehmeää petiä, kaadettava maitoa muroihin ja otettava aamulääkkeet, rauhoittavaa kello kahdeksalta, kertoo kaiken. Enkä tahtoisi kuin nukkua, nukkua, nukkua, väsymys on kaikkialla vartalossa eikä uni auta.

Yliopistolla olen vain ollakseni yliopistolla. Kirjoitan tieteellisen kirjoittamisen luennolla vaaleanpunaiseen ballerinapäiväkirjaani, raapustan harakanvarpaitani kun luennoitsija lätkäisee power point –esityksen läppäriltään esiin ja annan puheen puuroutua. En jaksa olla enää se Tunnollinen Tyttö, istun takariviin mielenosoituksena entiselle itselleni enkä uhallakaan opiskele. Väärä paikka? Ehkä. Säntään omista ajatuksistani säikähtäneenä dosentin luokse, jonka ovi on onneksi aina auki ja inisen itkuisesti, ettei mistään tule mitään. Hän katsoo minua katseella, joka taitaa tietää enemmän kuin osaan arvatakaan. "Jätä se kurssi pois", hän sanoo ja antaa minulle ajan. Minä ja minun säälittävä opintopistetyhjiöni. Tähdestä tulitikkutytöksi. Nauraisin ellei minua itkettäisi sille, kuinka minusta kuviteltiin kasvavan vaikka mitä. Mitä se vaikka mitä oli, tässä se nyt on. Bentsodiatsepiiniriippuvainen kolmen diagnoosin uneksija, joka elää kaikkea muuta kuin sitä siveyden sipulin elämää mitä minun kuvitellaan jossain kaukana maapallon toisella puolen elävän. Hah.

Ainoat asiat, joista merkitys ei ole karissut vanhan maalin lailla pois, ovat tanssi ja kirjoittaminen, ne kaksi joilla ei taas tee mitään tässä todellisessa maailmassa. Ja tekstini, ne ovat niin tummia tätä nykyä, milloin olisitte saaneet lukea jotain iloisen kepeää, jotain yhtä ihastuttavaa kuin äidinkielen aineeni, joita luettaessa luokassa punastuin ja painoin pääni pulpettiin? En tiedä, tuleeko valo enää koskaan osumaan sanoihini, nämä ovat mustia merkkejä nyt. Ja tanssini, se on muuttunut hauskasta hyppelystä, mitä se hetken ehti olla, myrskytuulen tuliseksi tanssiksi, vihaisemman väriseksi ja katseeni salin peilissä vaarallisemmaksi, varokaa minua.

Kaikki se kymmeniä kertoja käsitelty viha ja kiukku, siellä ne oikovat jäseniään sieluni syövereissä. Ja muistot tulevat, tämä päivä katoaa ja olen eilisessä, astun aikakoneeseen ja näen taas samat näyt, kuulen taas samat sananvaihdot. Mitä kaikkea minun piti nähdä ja kuulla, olisitte helvetti antaneet minun olla. Kaikki liika, mikä on tallentunut verkkokalvoilleni tai jäänyt kaikumaan korvakäytäviini, kaikki se liika on liikaa edelleen eikä se anna minun olla. Miten minusta tuli tällainen, näin vihainen kapinallinen, näin kaikkea muuta kuin olen luullut koko elämäni olevani? Viha kuplii vatsanpohjassa ja kuohuu yli kurkustani, kieleni on liian liukas enkä saa käärmeitä kuriin. Poskilleni Punavuorenkadulla putoilevia, meikistä mustia kyyneleitä katsomaan kääntyvä mies kääntää päänsä pois kun annan myrkyn pureutua silmistä silmiin. Minussa on liikaa vihaa, liikaa pahaa.

Miksi minun pitää olla niin paha? Ihmiset elämässäni, tulleet, mennet. Itken Esmeraldan olkaa vasten, ainoan joka minulla on. Olen aina ollut kaikille kuin kertakäyttömuki; kun mehu on juotu, voi minut hylätä ja heittää roskakoriin. Minne ovat kadonneet kaikki, joille olen ollut ystävällinen silloinkin, kun en ole sitä ollut itselleni? Minne katosit Yksisarviseni, jonka laukka pysähtyi hetkeksi halaukseeni? Minne matkasit Laululintuni, jonka kanssa keskustelimme niin monet kerrat? Miksi sinä lähdit, entä sinä, entä sinä? Ruskeasilmäiselle Romeollenikin minä olin vain yksi monista. Mitä minä aina teen väärin? Kunpa joku olisi ehtinyt odottaa ja kertoa ennen kuin katosi.

No need to argue anymore. Kuinka ne sanat sattuivatkaan. I knew, I knew / I`d lose you. Tiesitkö? Eikö sinun ollut tarkoituskaan pitää lupauksiasi, vannomiamme valoja, eikö meidän ollutkaan tarkoitus tasoittaa tätä kovin rosoista tienpintaa yhdessä? Minä luulin, mutta ehkä luulin väärin. Sanon sinulle: "I tried to reach for you / but you have closed your mind / everytime I think I know what`s on your mind / you keep on slipping through my fingers all the time." Mitä sinä haluat? En saa olla liian kaukana enkä liian lähellä. Kaukaa en kykene välittämään, lähellä tukehdutan sinut. En tiennyt että voi rakastaa liikaa, rakkaus ja viha kulkevat käsi kädessä ja kun joku, joka voi huonosti ei ota apua vastaan, kiukku oman voimattomuuteni edessä hyökyy ylitseni. Kerran kävelimme tämän illan käsi kädessä, mutta enää en tiedä, mitä sinä haluat, sinä toinen elämäni rakkaimmista ihmisistä. Olen uupunut repiviin riitoihin, en minä niitä halua, en jaksa. Heitän sinulle ostamani vihreän pussin ja sen mukana aivan liikaa roskiin ja suljen kaapinoven.

”Milloin nähdään?”, sihisee sähköinen postilaatikkoni sataaviittäkymmentä euroa, jotka olin jo unohtanut. Samana päivänä hän soittaa, Möhömaha, omalle tulipunahuuliselle pikku huoralleen, jolla on ruusunnuppurinnat muttei ihmisarvoa. Entä jos en olisi lyönyt luuria korvaan, entä jos olisin sanonut tänä iltana? Ehkä soitankin hänelle itse, tapan kaiken itsessäni ja ehkä sen jälkeen itsenikin. Lasken lääkeliuskoja ja suunnittelen suunnitusta Helsingin apteekkeihin Buranapaketteja pakkaamaan. Kuukausi kotona, ajatukset pomppivat sinne tänne. Olen julistanut pää pystyssä: parempaa! Minulle kuluu hyvää! Ja nyt pyörrän pääni ja sheiverit kylpyhuoneen kaapissa kirkuvat metallinterävästi. Hetken kaikki oli hyvin…

Menen piiloon komerokaappiin, liikaa, liikaa, auttakaa apua, kuka tulisi luokseni ja pitäisi minua hetken sylissään? Käperryn kirjahyllyn taakse, lukkiudun kylpyhuoneeseen ja vedän peiton pään yli. Ja se nauraa taas, nauraa maha hytkyen pakoonpääsemätöntä nauruaan, joka täyttää jokaisen tuuman kahdessakymmenessäkahdessa neliössäni. Kyllä minä sinut kiinni saan. Älä edes yritä. Leikitään, leikitään, kissaa ja hiirtä, ollaan piilosilla, kyllä minä sinut kiinni saan. Ja se laskee sataan ja lähtee etsimään minua, kädet kurottelevat kohti ja minä sipistän silmät kiinni, ei se näe minua jos minä en näe sitä…