Kaunista

Sateenkaari kietoo meidät sisäänsä, se, joka syntyi meidän yhteisistä sanoistamme, saduistamme, suukoistamme. Siinä sinä olet, silminesi jotka heijastavat iltapäivän laskeutuvaa valoa lumpeenlehtien lastoittamasta lammesta, siinä sinä. Minä rakastan sinua, me kuiskaamme toistemme korviin yhtä aikaa ja hymyilemme, hymyilemme niin että sateenkaari syttyy ja punainen, sininen, keltainen, ne kaikki värittyvät sillaksi jota pitkin me kuljemme käsi kädessä.

Sinun ihollesi minä kirjoitan meidän tarinaamme, sitä joka harvoille kerrotaan, sinun silmistäsi minä peilaan itseäni, sinun kädestäsi minä otan kiinni kun maailma on liian kylmä ja kova. Sillä sinun kätesi ympärilläni, silloin ei ole kylmää eikä kovaa, ei pahaa eikä pimeää, olemme vain me ja rakkaus jota suurempaa ei ole. Minun unelmani ja sinun unelmasi, niistä sulautuu meidän unelmiamme, pehmeä ja pörröinen vaaleanpunainen pilvi, jossa meidän tulevaisuutemme nukkuu Ruususen untaan kunnes me jonain kauniina päivänä herätämme sen eloon. Sillä kaunista kaikki on nyt, niin kaunista, niin, niin kaunista, etteivät silmäni ole tottuneet tällaiseen kirkkauteen.

Meistä kumpikaan ei tule lausumaan näitä sanoja: Monta kertaa näin käy: kaikki päälle ei näy / Suutuit, kun et päässyt mun suljettuihin huoneisiin / tahdoit tietää, miksi aina puuttui vielä palanen / miksi harhailin ja väistin / Voi, jos itsekin tietäisin.” (Pmmp: Kiitos) Sillä meistä molemmista puuttuu vieläkin monta palaa, me olemme epätäydellisiä ja keskeneräisiä, me pelkäämme ja pakenemme, mutta yhdessä, yhdessä meidän ei tarvitse paeta, sillä meidän turvamme on toistemme sylissä, meidän turvamme jota kukaan ei meiltä voi viedä pois, meidän oma yhteinen pieni pesämme. Sinusta ja minusta muovautuu me ja meistä kahdesta yksi.