Ei saa surettaa

Kerrankin on kaunista, on hyvä. Minulla on paikka ja muilla on paikka minussa. Kaikilla, joiden edessä olen itkenyt, joiden kanssa nauranut, joiden kasvoille huutanut, joiden kipua kantanut – kaikilla, joita rakastan. Teitä on niin paljon, että naurunne herättää auringon aamuöisestä unestaan ja itkunne saa taivaan kaatamaan ämpärinsä ympäri, mutta jokaista teistä minä rakastan, sillä minun pieni sydämeni on sisältä suurempi kuin ulkoa, sen kammiot värisevät ikävää ja ihanuutta, hentoa kättä hiuksilla ja karhunkokoisia kämmeniä.

Isä on pukeutunut samaan viinipunaiseen paitaan, joka sillä on ollut aina. Hiusten hennosta harmahtavuudesta huolimatta mikään ei ole muuttunut: yhtä ihana ja ärsyttävä kuin aina ennenkin. Kaksi tuntia kierähtää kolmeksi, eksynyt isä tuo tuliaiseksi tekokukkakimpun ja aterialla me kaksi otamme ikiaikaiseen tapaan enemmän jälki- kuin pääruokaa. Pikkuveli sen sijaan on venynyt ja varttunut taas kuten joka kerta kun tapaamme, norjistunut pikkuruisesta pallerosta ja vallattomasta viidakkopojasta nuorukaiseksi, jota halatakseen on venyttäydyttävä varpailleen. Sydämenpohjassa soi: ”Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna / älä koskaan miehisty / en meidän taloon lisää aikuisia halua…” Mutta eihän pikkuveli pysy, linnun on aika lentää. Lennä, pikkuveli, lennä, mutta älä unohda minua, ethän.

Isä kysyy onhan kaikki kunnossa, ruokaa ja rahaa linnunpoikasella, sen syli on yhtä lämmin kuin aina ennenkin enkä haluaisi isän irrottavan otettaan, sitä samaa jota olen kartellut niin kauan. Mutta nyt, nyt minulla onkin uusi sana ja se sana on Ikävä. Hän sen minulle opetti, opetti miten ikävä voi olla ihmistä silloinkin, kun herää aamulla yhdessä ja tapaa taas tumman taivaan astuessa estradille. Hän sen minulle sanoi: minä rakastan sinua silloinkin kun sinä olet surullinen, kun sinä itket, kun sinä ikävöit. En minä ennen ole uskaltanut.

Nyt ikävöin kaikkien vuosien, kaikkien ikävien, kaikkien erojen, kaikkien välimatkojen edestä. Ikävöin kurittomia kiharoita, joita keväinen tuulenpyörre tanssittaa Seinen varrella, ikävöin eilistä ja huomista, ikävöin kuolleita ja syntymättömiä unelmia, ikävöin kasvoja joita en ole koskaan nähnyt, ikävöin pikkusiskon hervotonta hihitystä, välitöntä velipuolikuuta, äitiä jota ei koskaan ollut, mummin vanhanaikaisen eleganttia parfyymia, aikaa jolloin pikkuveli ja minä pelkäsimme yhdessä pimeää, jolloin pikkuveli tarvitsi minua, tärkeää. Ikävöin isän syliin jossa olen tässä ja nyt, pehmeässä, lämpimässä. Enkä haluaisi sanoa hei hei ja hyvästi, heiluttaa heikosti toisella kädellä, sillä mitkään muut sanat eivät sylkeydy ulos suusta rumempina ja repivämpinä. Hei hei, isä. Hei hei, pikkuveli. Ja jalat tasannetta takoen pinnistän portaat ylös kunnes seitsemännessä kerroksessa hengästys ei anna aivoille happea ajatella.

Eniten ikävöin ehkä viemäriin valuneita vuosia. Vanha valokuva, minä ja Esmeralda, kaksi kuolemankeijua. Minun poskiluuni pöyheät, kylkeni kaartuvat, Esmeralda henkäystäkin hennompi. Ei se tyttö ole minä, en minä ketään tuollaista tunne, kuka tuo outo lintu on? Kuvastin ei enää kerro, sieltä katsoo joku aivan toinen, mintunvihreä pusero värittää kevättä kalpeille kasvoille ja musta tukka kaartuu kiharoille. Kunpa kaikki osaisivat ulos, löytäisivät langan labyrintissä, uskaltaisivat uskoa, toivoa, rakastaa. Niin monta vuotta, niin monta tuntia, minuuttia, sekuntia, jotka olisin voinut rakastaa sen sijaan että vihasin.

Minä rakastan sinua, Ariel. Minä rakastan sinua, Esmeralda. Minä rakastan sinua, pikkuveli. Minä rakastan teitä kaikkia. Minä rakastan sinua, isä. Olenko ikinä sanonut sitä ääneen? Minä rakastan, minä.