Hulluuden rajalla

Kävelen taas lasinsirpaleilla.

Hulluuden raja on jotain, jota pitkin olen liukunut koko ikäni puolelta toiselle kieppuen. Viimeisen vuoden olen onnistunut tasapainottelemaan jotenkin kummasti lasijäätikölläni verestämättä sen kummemin varpaitani. Nämä muutamat kuukaudet pilvenpiirtäjien ja sähköshokkivalojen luvatussa maassa ovat kuitenkin murtaneet hiljaa vastarintaani. Liikenteen melu särkee korvia, kymmenet kerrokset uhkaavat kaatua päälle, mainostaulut huutavat itseään ilmoille, vieras kieli puuroutuu aivoissa ennen kuin ehtii ymmärrykseen, ihmismassat hukuttavat yksilöt itseensä. Täällä en ole kukaan - ääriviivani hämärtyvät, ihoni vaalenee päivä päivältä läpikuultavammaksi, näkymättömyys syö sisäänsä aivan niin kuin silloin kerran.

Mitä aavemaisemaksi muutun, sitä lähemmäksi kummitukset kulkevat. Tyhjyys jättää tilaa talonvaltaajien tulla, ikivanhojen muistojen nousta pintaan, haavojen aueta uudestaan. Uusiakin arpia ilmestyä. Niin paljon, että seison jo passeineni hulluuden rajalla, diagnoosini viisumiin lyijykynällä raapustettuina. Hirviöt nostavat päätään meren syvyyksistä, lasijään alta. Eivät ne nuku, eivät, eihän paha koskaan.