Laatikossa

Kuka minut laatikkoon laittoi?

Tuskanhikinen yö ei anna armoa. Pyörin, kierin ihostani suolaantuneissa lakanoissa, tukka liiskana niskassa. Ulkomaailma sulaa sisälleni ja sisukseni ulos, ajatukset heijastelevat ikkunalasista. Sisukset painavat, sydän painaa. Joku on pistänyt siihen piikillä pahaa, avannut taas aortan ja leikannut kaiken kauniin pois.

"Hijo, people did bad things to me. And the anger wanted to fill my heart. But I decided that my heart would be filled with light. So much light there would be no room for anger."
(Laura Reseau: Red glass)

Miksi minun sydämeni on aina niin kova, kuin kuukivi? Kun haluaisin itkeä, nauraa, halata, ottaa kädestä kiinni, en useinkaan osaa kuin huutaa, kirkua, sanoa pahoja sanoja jotka pian haluaisin pyyhkiä pois. Minun sydämeni on täytetty vihalla, viininpunaisella, värisyttävällä vihalla, revitty raivon kynsillä niin auki, ettei mikään rakkaus maailmassa ole ollut vielä tarpeeksi paikkaamaan sitä, levittämään Hello Kitty-laastaria verenpisaroiden peitoksi. Ja kuinka vihaankaan sitä vihaa. Ja vihaan sitä että vihaan.

Varpaat tikittävät. Kuin nurinkurinen herätyskello: sellainen, joka soi keskellä yötä. Olemisen sietämätön keveys kasvaa liian painavaksi kantaa. En edes huomaa, kun huudan. Kun kynnet pureutuvat ihoon. Kun jalat huitovat ilmaa. Kun selkä painuu kaarelle. Hampaat uppoavat ikeniin, sormenpäät kiertyvät hiuksiin, kasvot aukeavat irvistykseen. On. Aivan. Sietämätöntä. Olla. Kuinka ihmiset ylipäänsäkään osaavat olla? Äidinkielen tunnilla opetetaan olemisen olevan tekemistä, enkä tiedä mitään sen monimutkaisempaa. Vain olla. Vain kaikki maailman mahdollisuudet upotettuina yhteen onnettomaan verbiraukkaan.

Laatikot pinoutuvat päällekkäin. Monta harmaanruskeaa pölyistä pahvilaatikkoa minun päälläni, jeesusteipillä kiinni liimattuina.

En olisi ikinä päässyt ulos ilman Esmeraldan pientä kättä.

Hulluuden rajalla

Kävelen taas lasinsirpaleilla.

Hulluuden raja on jotain, jota pitkin olen liukunut koko ikäni puolelta toiselle kieppuen. Viimeisen vuoden olen onnistunut tasapainottelemaan jotenkin kummasti lasijäätikölläni verestämättä sen kummemin varpaitani. Nämä muutamat kuukaudet pilvenpiirtäjien ja sähköshokkivalojen luvatussa maassa ovat kuitenkin murtaneet hiljaa vastarintaani. Liikenteen melu särkee korvia, kymmenet kerrokset uhkaavat kaatua päälle, mainostaulut huutavat itseään ilmoille, vieras kieli puuroutuu aivoissa ennen kuin ehtii ymmärrykseen, ihmismassat hukuttavat yksilöt itseensä. Täällä en ole kukaan - ääriviivani hämärtyvät, ihoni vaalenee päivä päivältä läpikuultavammaksi, näkymättömyys syö sisäänsä aivan niin kuin silloin kerran.

Mitä aavemaisemaksi muutun, sitä lähemmäksi kummitukset kulkevat. Tyhjyys jättää tilaa talonvaltaajien tulla, ikivanhojen muistojen nousta pintaan, haavojen aueta uudestaan. Uusiakin arpia ilmestyä. Niin paljon, että seison jo passeineni hulluuden rajalla, diagnoosini viisumiin lyijykynällä raapustettuina. Hirviöt nostavat päätään meren syvyyksistä, lasijään alta. Eivät ne nuku, eivät, eihän paha koskaan.

Koti

Hän on nukahtanut siihen, kapeat käsivarret minun ympärilläni. Mutta nämä käsivarret eivät tukahduta, pakota paikoilleen, nämä suojaavat minua sateelta. Hän nukkuu ja minä kuuntelen hänen hengitystään, lämmin ilma poskillani, lasken hänen sydämensä lyöntejä, painan päätäni hänen rintakehäänsä, rakkaus ympäröi meidän kahden kippuraamme, kotia. Minä rakastan häntä. Hän nukkuu ja minä valvon hänen untaan, hengitys pehmeinä puuskina poskillani.

Kaunista

Sateenkaari kietoo meidät sisäänsä, se, joka syntyi meidän yhteisistä sanoistamme, saduistamme, suukoistamme. Siinä sinä olet, silminesi jotka heijastavat iltapäivän laskeutuvaa valoa lumpeenlehtien lastoittamasta lammesta, siinä sinä. Minä rakastan sinua, me kuiskaamme toistemme korviin yhtä aikaa ja hymyilemme, hymyilemme niin että sateenkaari syttyy ja punainen, sininen, keltainen, ne kaikki värittyvät sillaksi jota pitkin me kuljemme käsi kädessä.

Sinun ihollesi minä kirjoitan meidän tarinaamme, sitä joka harvoille kerrotaan, sinun silmistäsi minä peilaan itseäni, sinun kädestäsi minä otan kiinni kun maailma on liian kylmä ja kova. Sillä sinun kätesi ympärilläni, silloin ei ole kylmää eikä kovaa, ei pahaa eikä pimeää, olemme vain me ja rakkaus jota suurempaa ei ole. Minun unelmani ja sinun unelmasi, niistä sulautuu meidän unelmiamme, pehmeä ja pörröinen vaaleanpunainen pilvi, jossa meidän tulevaisuutemme nukkuu Ruususen untaan kunnes me jonain kauniina päivänä herätämme sen eloon. Sillä kaunista kaikki on nyt, niin kaunista, niin, niin kaunista, etteivät silmäni ole tottuneet tällaiseen kirkkauteen.

Meistä kumpikaan ei tule lausumaan näitä sanoja: Monta kertaa näin käy: kaikki päälle ei näy / Suutuit, kun et päässyt mun suljettuihin huoneisiin / tahdoit tietää, miksi aina puuttui vielä palanen / miksi harhailin ja väistin / Voi, jos itsekin tietäisin.” (Pmmp: Kiitos) Sillä meistä molemmista puuttuu vieläkin monta palaa, me olemme epätäydellisiä ja keskeneräisiä, me pelkäämme ja pakenemme, mutta yhdessä, yhdessä meidän ei tarvitse paeta, sillä meidän turvamme on toistemme sylissä, meidän turvamme jota kukaan ei meiltä voi viedä pois, meidän oma yhteinen pieni pesämme. Sinusta ja minusta muovautuu me ja meistä kahdesta yksi.

Ei saa surettaa

Kerrankin on kaunista, on hyvä. Minulla on paikka ja muilla on paikka minussa. Kaikilla, joiden edessä olen itkenyt, joiden kanssa nauranut, joiden kasvoille huutanut, joiden kipua kantanut – kaikilla, joita rakastan. Teitä on niin paljon, että naurunne herättää auringon aamuöisestä unestaan ja itkunne saa taivaan kaatamaan ämpärinsä ympäri, mutta jokaista teistä minä rakastan, sillä minun pieni sydämeni on sisältä suurempi kuin ulkoa, sen kammiot värisevät ikävää ja ihanuutta, hentoa kättä hiuksilla ja karhunkokoisia kämmeniä.

Isä on pukeutunut samaan viinipunaiseen paitaan, joka sillä on ollut aina. Hiusten hennosta harmahtavuudesta huolimatta mikään ei ole muuttunut: yhtä ihana ja ärsyttävä kuin aina ennenkin. Kaksi tuntia kierähtää kolmeksi, eksynyt isä tuo tuliaiseksi tekokukkakimpun ja aterialla me kaksi otamme ikiaikaiseen tapaan enemmän jälki- kuin pääruokaa. Pikkuveli sen sijaan on venynyt ja varttunut taas kuten joka kerta kun tapaamme, norjistunut pikkuruisesta pallerosta ja vallattomasta viidakkopojasta nuorukaiseksi, jota halatakseen on venyttäydyttävä varpailleen. Sydämenpohjassa soi: ”Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna / älä koskaan miehisty / en meidän taloon lisää aikuisia halua…” Mutta eihän pikkuveli pysy, linnun on aika lentää. Lennä, pikkuveli, lennä, mutta älä unohda minua, ethän.

Isä kysyy onhan kaikki kunnossa, ruokaa ja rahaa linnunpoikasella, sen syli on yhtä lämmin kuin aina ennenkin enkä haluaisi isän irrottavan otettaan, sitä samaa jota olen kartellut niin kauan. Mutta nyt, nyt minulla onkin uusi sana ja se sana on Ikävä. Hän sen minulle opetti, opetti miten ikävä voi olla ihmistä silloinkin, kun herää aamulla yhdessä ja tapaa taas tumman taivaan astuessa estradille. Hän sen minulle sanoi: minä rakastan sinua silloinkin kun sinä olet surullinen, kun sinä itket, kun sinä ikävöit. En minä ennen ole uskaltanut.

Nyt ikävöin kaikkien vuosien, kaikkien ikävien, kaikkien erojen, kaikkien välimatkojen edestä. Ikävöin kurittomia kiharoita, joita keväinen tuulenpyörre tanssittaa Seinen varrella, ikävöin eilistä ja huomista, ikävöin kuolleita ja syntymättömiä unelmia, ikävöin kasvoja joita en ole koskaan nähnyt, ikävöin pikkusiskon hervotonta hihitystä, välitöntä velipuolikuuta, äitiä jota ei koskaan ollut, mummin vanhanaikaisen eleganttia parfyymia, aikaa jolloin pikkuveli ja minä pelkäsimme yhdessä pimeää, jolloin pikkuveli tarvitsi minua, tärkeää. Ikävöin isän syliin jossa olen tässä ja nyt, pehmeässä, lämpimässä. Enkä haluaisi sanoa hei hei ja hyvästi, heiluttaa heikosti toisella kädellä, sillä mitkään muut sanat eivät sylkeydy ulos suusta rumempina ja repivämpinä. Hei hei, isä. Hei hei, pikkuveli. Ja jalat tasannetta takoen pinnistän portaat ylös kunnes seitsemännessä kerroksessa hengästys ei anna aivoille happea ajatella.

Eniten ikävöin ehkä viemäriin valuneita vuosia. Vanha valokuva, minä ja Esmeralda, kaksi kuolemankeijua. Minun poskiluuni pöyheät, kylkeni kaartuvat, Esmeralda henkäystäkin hennompi. Ei se tyttö ole minä, en minä ketään tuollaista tunne, kuka tuo outo lintu on? Kuvastin ei enää kerro, sieltä katsoo joku aivan toinen, mintunvihreä pusero värittää kevättä kalpeille kasvoille ja musta tukka kaartuu kiharoille. Kunpa kaikki osaisivat ulos, löytäisivät langan labyrintissä, uskaltaisivat uskoa, toivoa, rakastaa. Niin monta vuotta, niin monta tuntia, minuuttia, sekuntia, jotka olisin voinut rakastaa sen sijaan että vihasin.

Minä rakastan sinua, Ariel. Minä rakastan sinua, Esmeralda. Minä rakastan sinua, pikkuveli. Minä rakastan teitä kaikkia. Minä rakastan sinua, isä. Olenko ikinä sanonut sitä ääneen? Minä rakastan, minä.

Päivällä leikin normaalii

Päivällä leikin normaalii
Kuin muka olisin elämässä kii
(PMMP: Niina)

Aamut hengittävät huohottaen niskaan, liian kirkas päivänvalo sattuu silmiin. En muista milloin olisin avannut verhot, kotona on aina helpottavan hämärää. Linnoittaudun omaan asuntooni piiloon peiton alle, keitän pikanuudeleita ja napsin irtokarkkeja, ahmin sanoja mutta ne jäävät kupruilemaan sisääni suostumatta tulemaan enää ulos, en osaa enää asetella sanoja tyhjälle arkille. Elämäni on kutistunut kasaan, erakoitunut yksinäisyyteeni.

Päiviä nukun pois, uni on turvallista ja antaa aikaa. Iltaisin uskaltaa astua uloskin, pakottaa balettitossut jalkaan ja käydä K-kaupassa. Imen itseeni sitä iltahämärää, mikä vielä vie valon; kohta kevät ajaa pimeän pois. Eikä pimeä ole paha, pimeässä pienet valot, tähdet ja tuikut näkyvät kauniimmin kuin kiljuvassa kirkkaudessa. Pimeä on pitsinen huntu joka kätkee minut näkymättömiin. Onko minusta, itse Aurinkoisesta, tullut yön lapsi? Sillä iltaisin ja öisin minä uskallan olla vähän enemmän olemassa.

Voimat vähenevät, vähenevät. Ei ole ketään, ei mitään. Tai olisi, mutta ne ovat liikaa, liikaa liekille joka lepattaa koko ajan kevyemmin. Paniikkikohtauksia keskellä kirkasta päivää, lasisirpaleita lattialla. Myyn taas sieluani paholaiselle, jotta se ottaisi edes osan pois. Vatsahapot korventavat ruokatorvea, diapamit ja temestat sukeltelevat sisuksiini, veri värjää kylpyhuoneen kaakelilattian burgundinpunaiseksi.

Minun pitäisi osata olla iloinen. Onhan niitä, ilonaiheita, mutta minun silmäni ovat sokeutuneet niille. Miksen voi olla niin kuin pikkusisko, joka ilmoittaa tomerasti puhelimessa: "minä tulen sinne kesälomalla" ja minä, isosiskoko - avuttomin meistä neljästä -, lupaan linnanmäkiä ja hattarahöttöjä ja sisko nauraa aidon iloista lapsen naurua, joka saa minut kaipaamaan sitä mitä olen joskus ollut. Kaipaamaan, kaivata, kaipaan, kaipaus.

Kaipaan kaikkea, eniten sitä mitä juoksen karkuun. Kaipaan aikaa, jolloin aamut olivat uusi alku eivätkä eilisen painajainen. Kaipaan sitä itseäni joka silloin olin. Kaipaan keskiyön runoinspiraatioita, jotka eivät enää iske. Kaipaan omia tanssahtelevia askeleitani. Kaipaan kailotustani, joka kuuluu kauas käytävälle, hysteeristä naurua joka helisee ikkunoissa. Kaipaan korkeita korkojani, pikkumekkojani, föönattuja hiuksia ja viimeisen päälle rajattuja silmiä, jotka tuntuvat nyt niin turhilta. Kaipaan katseita jotka ovat ilon karistessa alkaneet katsoa lävitseni. Kaipaan sisäistä social butterflyitani, jonka siivet ovat sidotut.

Kaipaan teitä kaikkia joita en jaksa nähdä, joille en jaksa soittaa ja joiden soittoihin en jaksa vastata, joiden viestit jäävät vastaamattomiksi, joille en muista kirjoittaa takaisin, joiden kuvat pyörivät päässäni mutta joita en kuitenkaan ole valmis kohtaamaan. Ihmisethän ovat minun alani, minä olen se seurallinen, se jolta ei koskaan lopu juttu kesken, se joka ei edes osaa olla yksin. En ymmärrä itsekään itseäni. Anteeksi kaikki te joita olen laiminlyönyt; rakastan teitä mutta mitä hitaammin sydämeni lyö, sitä vähemmän minulta riittää rakkautta.

Esmeralda on ainoa, joka saa olla lähelläni. Esmeralda on nähnyt minut niin monessa, istunut sängyn laidalla silloinkin, kun viikot vierivät ja minä olin lukittuna Lumikin lasiarkkuni, pieneen pimeään huoneeseen peiton alle, tuli aina ja oli. Ainoa joka ei pelkää minun raivoni ja suruni edessä; ainoa joka uskaltaa olla, vaikka on jo nähnyt kaikkein pahimman, kaipuuni kuolemaan, joka oli ylittää ystävyytemmekin. Ja sitä kaipuuta minä pelkään, se ei anna mitään vaan vie kaiken. Sitä kaipuuta minä en halua kaivata, mutta se on jo kovertanut reikiä sydänjuureen. Kiitos Esmeralda, kiitos te kaikki.

Anteeksi kun en tullut syntymäpäivillesi. Anteeksi kun en lähtenyt kanssasi ulos. Anteeksi kun peruin tapaamisemme jota olin itse ehdottanut. Anteeksi kun en soittanut sinulle ja sinulle ja sinulle. Tätä tämä on: helvetin hyvin menee.

Yksi olisi, jolle en painaisi punaista luuria. Mutta sinä, minä olen mahdoton ja sinä olet mahdoton eikä mikään ole mahdollista.

Enkä mä kerro kellekkään
et tämä ei riitä
Mä tahdon sut kokonaan
Se siitä
Ja jos sä tänä yönä tuut
saat sitoo mut kiiiii
ja laittaa käsiraudat ranteisiini
Enkä mä pysty selviimään
kun aina sekaisin pistät mun pään
Päivällä leikin normaalii
Kuin muka olisin elämässä kii

Lasia

En jaksa enää edes kirjoittaa; sormet liian väsyneet juoksemaan näppäimistöllä ja maapallo liian raskas kantaa.

Missä täällä sinä olet vai oletko enää minulle?

En sun särkyä anna mä en, mutta sinä lähdit pois.

Lasi menee helposti rikki.

I'm living in an empty room
With all the windows smashed
And I've got so little left to lose
That it feels just like I'm walking on broken glass...
(Walking on walking on broken glass)