Punainen meri

"Sinulla on sujunut niin hyvin. Olen ylpeä sinusta!", entinen omahoitaja suitsuttaa. Lääkärikin kirjoittaa mukisematta reseptin sadan kappaleen pamipakettiin, ei kai enää epäile minun päätyvän hiilipullo huulilla päivystykseen. "On niin ihana nähdä sua, kun olet nykyään niin iloinen ja pirteä", sanovat ihmiset eivätkä tiedä mitään mistään.

Vaaleanpunaiset hattarapilvet maistuvat karvailta, unelmien taikapeili tipahtaa lattialle särkyen tuhansiksi siruiksi. Tulevaisuus on suunnattoman suuri, tumman tähdetön aukko edessäni. Tavoittelen kuuta taivaalta kaulakorukseni enkä tiedä mitä teen, jos epäonnistun. Ei ole muuta kuin unelmat, pelkkä höttöinen hattara jota pohjoistuuli armottomasti riepottelee.

Olen koko ajan "kipeä". Terapeutti ihmetelköön viidettä flunssaani tänä talvena. Yliopiston penkkejä en ole pahemmin kuluttanut. Minua ei vain kiinnosta. Minne se kannustava kipinä - tämä on oikea suunta! Oikea ala! -, minne se katosi? Yksinollessa hiljaisuus huutaa niin kovaa, etten saa omaa ääntäni kuuluviin. Käperryn taas vihreän viltin kätköihin ja halaan Hippoa, uskollista ystävääni.

Minä vain nukun ja syön karkkia, luen kirjoja ja taon läppärilleni sanoja lauseita tarinoita unelmoiden jostain suuremmasta, raapustan päiväkirjaan pikakirjoitusta koska on niin kiire kirjata kaikki muistiin, tanssin tanssin tanssin ja ojentelen parkkiintuneita jalkapohjiani coupeihin, passeisiin ja developeihin, niinä hetkinä olen kotona ja kokonainen minä ja iskä lupaa maksaa yhden ylimääräisen tanssitunnin "kun se kerran tekee sut onnelliseksi." Maanantai-iltaisin tanssin kauniiden ihmisten keskellä, meidän show model teamimme, ja keskiviikkoisin kompuroin catwalk-kävelyä kymmenen sentin piikkareillani. Viikonloput pyörin keskellä baarien tanssilattiaa hymyillen epäilyttävän itsevarmaa hymyä valokeilan osuessa kohdalleni. Lopun valveillaoloaikani haaveilen ja haahuilen. Kyllä, tätä on minun, sen korkean älykkyysosamäärän omaavan eximian ylioppilaan elämäni. Ei tullut juristia ei.

Hetkittäin olen oppinut olemaan onnellinen. Kun löydän rapisevien sivujen keskeltä käsittämättömän kauniin lauseen, kun vartaloni vie minut koreografian kätköihin, kun nauran niin kuin ennen, kun saan käpertyä turvalliseen kainaloon joka saapuu paikalle puoli kahdelta keskellä yötä, kun ajattelen ehkä, ehkä se voisi sittenkin olla ja tulla... Sen sijaan hetkittäisiä romahduksiani en ole oppinut estämään.

Eilen: "Vodkaa ja likööriä", tilaan ja tanssin, muutama valkoinen tabletti, loppuillasta kompuroin kotiin kymmenen sentin koroillani ja painan punaista luuria: Tulisitko sä tänne... Ja hän tulee, ei vilkaisekaan mustaa minimekkoani ja sen paljastamaa vartaloa vaan sulkee minut syliinsä antaen nukun kuin karhunpentu pesässä. "Pelottaa", minä kuiskaan ja hän silittää lakan ja muotovaahdon takuttamaa tukkaani.

Tänään: Tulen kotiin ja tiedän. Kohta kaksi kuukautta... Mutta minä särjen sinetin ja murran lukon auki. Viileä terä lämpimästi hengittävällä ihollani, revin raavin kunnes tahmeanpunainen neste noroo nilkoistani lattialle ja kirkkaanpunainen on tummentunut tarpeeksi. Koetan rannettani, pulssi on nopeaa, metalli virtaa valkoisen ihon yli, mutta ymmärrän lopettaa kun vielä voin.

Kylmänrauhallisesti annan vaaleanpunaiseksi värjäytyvän veden kirvellä särisevissä aukoissa ihossa, tottuneen turrasti otan pesukopasta pyyhkeen, sukellutan pumpulituppoa Septidiniin ja laastaroin mustien sukkahousujeni alla surevat salaisuudet.